Eipäs valiteta siellä!

Kirkko on haastettu, mutta onko syytä itkeä ja valittaa?Kirkko on haastettu. Näin todetaan uudessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nelivuotiskertomuksessa. Kirkon todetaan olevassa uudessa tilanteessa, jossa sillä ei enää ole itsestään selvää vahvaa roolia suomalaisessa yhteiskunnassa eikä edes omien jäsentensä keskuudessa.

Sitoutuminen on heikentynyt (paitsi herätysliikkeiden jäsenistössä), ja vuosittainen jumalanpalveluskäyntien määrä on vähentynyt miljoonalla 2000-luvun alkuun verrattuna. Pahalta siis näyttää, kovin pahalta. Vai näyttääkö?

Konservatiivisten kommentaattoreiden mielestä kertomus on todistusta kirkon luopumuksesta ja rappiosta, ja lopun ajat ovat entistä lähempänä. Mutta hah!

Verrattuna moniin muihin Euroopan maihin Suomessa kirkolla on kuitenkin edelleen kissanpäivät. Resursseja riittää ja kirkon toimintaa arvostetaan. Valtava enemmistö kansasta kuuluu edelleen kirkkoon. Menepä voivottelemaan vaikka tsekkiläiselle hussilaiselle, että huonosti menee, kun enää alle 80 prosenttia väestä on kirkon jäseniä, niin hän pitää sinua kiittämättömänä paskiaisena. Ehkä hän ilmaisee sen kuitenkin kohteliaammin.

Perinteiset isot kirkot kärsivät sitä paitsi jäsenkadosta ja jumalanpalveluskäyntien vähenemisestä muuallakin kuin Euroopassa. Yhdysvalloissa trendi koskettaa niin metodisteja, presbyteerejä kuin katolilaisiakin. Sen sijaan tunnustukseltaan sumeat, raamattu-uskollisuuttaan painottavat megakirkot kasvavat vauhdilla.

Vaikka nelivuotiskertomuksen loppupäätelmissä tunnustetaan, että jotakin tarttis tehrä, on vähintään rivien välistä kuitenkin luettavissa haikailu, että parasta olisi, jos päästäisiin takaisin vanhoihin hyviin tilastolukemiin, ja että kirkossa ihmisten olisi kuitenkin hyvä käydä, jos haluavat olla todellisia, hyviä, sitoutuneita kristittyjä.

Tällaisia kristittyjä todetaan olevan eniten viidennen herätysliikkeen piirissä. Tietyssä mielessä kertomus nostaa sitoutumistilastojen kärjessä olevan Kansanlähetyksen esikuvaksi muillekin.

Tutkimuskeskuksen eräistä viimevuotisista lausunnoista on kiusallisella tavalla ilmennyt hieman yksipuolinen sympatia juuri viidettä herätysliikettä kohtaan, ikään kuin se olisi kirkon ainoa pelastus. Vastapainoksi tekee mieli nostaa Jaakko Löytyn sanat tuoreesta Sana-lehden (43/2012) haastattelusta. Hänestä Kansanlähetyksen edustama ratkaisu- ja tunnekristillisyys on kaapannut vallan kirkossa piispoja myöten, ja tyynempi ”kasvatuskristillinen” linja pyytelee anteeksi olemassaoloaan.

Kirkossa käyminen ei tee ihmistä autuaaksi. Tähän tapaan toteaa lontoolainen kirkkoherra Dave Tomlinson tuoreessa kirjassaan How to be a bad Christian and a better human being. Kirja on hengeltään ja otteeltaan sukua Jaakko Heinimäen hienolle Kafekismukselle, ja kumpikin kirjailija muuten toteaa teoksensa alkusivuilla saaneensa innoitusta pubien ja kuppiloiden baaritiskien ääressä käydyistä jutusteluista.

Tomlinson kertoo lukemattomien ihmisten lähestyneen häntä sanoilla ”tiedän, että olen huono kristitty, kun en käy koskaan kirkossa”. Tästä syyllisyyden tunteesta vapauttamisen Tomlinson sanoo olevan iso osa hänen työtään. Hän haluaa vakuuttaa ihmiset siitä, että he voivat toteuttaa kristittynä olemistaan ja spiritualiteettiaan monin muinkin tavoin kuin kirkossa istumalla. Ei hänellä toisaalta ole mitään sitä vastaankaan, että ihmiset tulevat kirkkoon!

Vaikka Tomlinson kysyykin provokatiivisesti, kuka sanoi, ettei Jumala pidä oluesta ja tuhmista vitseistä, hän ei ole mikään turha huulenheittäjä vaan tuntee hyvin kristillisen perinteen.

Brittikomedioissa on ollut herkullisia pappishahmoja, ajatellaanpa vaikka Dawn Frenchiä Vicar of Dibleyssä tai Rowan Atkinsonia parissakin roolissa. Dave Tomlinsonin esittäjäksi voisi kuvitella hyvin Ray Winstonen, jonka lontoolaisen korostuksen voi helposti kuvitella korvissaan kirjaa lukiessa.

Uusin tulokas tämän lajin komedioissa on The Rev., joka kertoo lontoolaisesta kirkkoherrasta nimeltä Adam (Tom Hollander). Hänellä on vähälukuinen seurakunta, joka kamppailee talousvaikeuksien, kirkon katolta arvometallia varastavien rosvojen ja kirkon hyvämaineiseen kouluun lapsensa haluavien vanhempien röyhkeyden kanssa.

Sarjan neuvonantajina on ollut joukko lontoolaisia pappeja, ja käsikirjoituksen realistisuutta ihaili myös Southwarkin piispa Michael Ipgrave, jonka Stimulus vastikään tapasi Lontoossa. Panta kaulassa ei ole häävi suomennos sarjalle. Miksei Khra tai Rov.?

Kaikki kirkot ovat uusien haasteiden edessä, jatkuvasti. Se kuuluu asiaan, eikä sitä kannata lainkaan kauhistella. Englannin kirkossa papeille on annettu ohjeita siitä, miten tehdä häistä mahdollisimman miellyttäviä ja muistettavia tapahtumia. Ehkä se saa ihmiset palaamaan kirkkoon myöhemminkin.

Papeille on annettu ohjeeksi muun muassa uudistaa jatkuvasti vitsivarastoaan puheita varten. Kieltoja pitäisi harrastaa vähemmän. Jos pappi kehottaa sulkemaan matkapuhelimet toimituksen ajaksi, hän voi myös muistuttaa avaamaan ne, kun  toimitus on ohi. Vihkipareja voi myös pyytää antamaan nimetöntä palautetta verkossa toimituksen jälkeen.

Stimulus


Avatar photo

Kirjoittaja

Tällä nimimerkillä julkaistaan Vartijan printtiversiossa ilmestyneitä juttuja sekä Vartijan vain verkkoon tarkoitetut artikkelit.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.