Eino Murtorinne tuli kirkon ulkomaanasiain toimikunnan teologisten asiain valiokunnan puheenjohtajaksi vuonna 1974.Tämä valiokunta järjesti Järvenpäässä syyskuussa 1975 seminaarin, joka käsitteli kansankirkon problematiikkaa.
Ei liene väärin olettaa, että kansankirkkoseminaarin järjestäminen oli valiokunnan uuden puheenjohtajan, äskettäin uusimman ajan kirkkohistorian henkilökohtaisen professuurin saaneen Murtorinteen idea. Pohdinta ei ollut vain luterilaisten teologien ja kirkonmiesten keskustelua vaan myös Murtorinteen omaa.
Seminaarin peruskysymyksenä oli, voitiinko kansankirkkoa pitää teologisena suureena vai lähinnä historiallis-sosiologisena tosiasiana, jota tulkittiin teologisesti. Oliko kansankirkko esimerkiksi kansalliskirkko? Tämä kysymys pohditutti Murtorinnettä hänen elämänsä loppuun saakka.
Kansankirkko-problematiikkaa olivat yhteisesti käsittelemässä arkkipiispa Martti Simojoki, joka oli kirkon ulkomaanasiain toimikunnan puheenjohtaja, kirkkohistorioitsijat Mikko Juva, Murtorinne, Juha Seppo, Kauko Pirinen ja Reijo Arkkila, systemaatikko Tuomo Mannermaa, kirkkososiologi Voitto Huotari ja Kuopion hiippakunnan piispa, entinen kirkkososiologian professori Paavo Kortekangas sekä Porvoon hiippakuntaa edustaneet piispa John Vikström ja lainoppinut asessori Gunnar Träskman.
Kortekangas ja Vikström olivat kirkolliskokouksen toimeksiannosta selvittäneet kirkkojärjestyskysymystä eri puolilta. Kannattaa huomata, että Murtorinne kuului Vikströmin johtamaan kirkkojärjestyskomiteaan. Hänellä oli varmaan vaikutusta siihen, että kirkkohistorioitsijoita oli alustajista eniten.
Kaikki alustukset ansaitsisivat huomiota, mutta nyt voin seurata vain Murtorinteen analyysia.
Kansankirkko Murtorinteen mukaan
Kansankirkko oli historiallisena ilmiönä Murtorinteen mukaan sangen moniselitteinen: sen sisältö oli sidoksissa aikaan ja paikkaan. Kansankirkolla saattoi olla kansayhteisöä yhdistävä luonne, mutta se saattoi merkitä myös tietyn kansan uskonnollisen hengen ruumiillistumaa. Samalla pelastushistorian uskonnolliset käsitteet saivat monesti kansallis-uskonnollisen sisällön. Uskottiin esimerkiksi isänmaahan tai odotettiin kansallista heräämistä ja ylösnousemusta.
Kansankirkko-ajattelu loi pohjaa myös saksalaisten kristittyjen uskonliikkeen ajattelulle, jolle oli tunnusomaista ajatus rotuhygieenisesti määritellystä kansankirkosta. ”Kansasta” tuli – objektin sijasta – kirkon mission subjekti. Murtorinne viittasi usein myöhemminkin siihen, että Kristuksen kirkko ei kuitenkaan tunne kansallisia rajoja.
Murtorinteen johtama elin pyrki siis kiinnittämään huomiota kirkkokysymykseen. Kyseessä oli nimensä mukaisesti teologinen valiokunta.
Itä-Euroopan kirkot
Toinen asia, joka tuli 1980-luvun puolivälissä ajankohtaiseksi, oli kysymys Itä-Euroopan kirkkojen tilanteesta ja tulevaisuudesta. Murtorinne omistautui myös tämän asian pohtimiseen.
Murtorinteestä tuli kirkon ulkomaanasiain toimikunnan jäsen vuonna 1978 sekä niin sanotun Pirisen työryhmän jäsen 1980. Työryhmä oli 1960-luvun lopulta lähtien valmistellut arkkipiispan toimeksiannosta venäläis-suomalaisia oppineuvotteluja.
Vuodesta 1986 lähtien Murtorinne kuului myös kirkon ulkomaanasiain toimikunnan asettamaan Itä-Euroopan työryhmään, loppuvaiheessa sen puheenjohtajana. Työryhmän tehtävänä oli seurata ja valmistella arkkipiispan apuna kysymyksiä, jotka koskivat kirkon suhteita Itä-Eurooppaan. Jäsenyydestä kirkon ulkomaanasiain toimikunnassa, sittemmin neuvostossa (KUN) Murtorinne luopui vuonna 1991, Itä-Euroopan työryhmässä vasta 1998, oltuaan eläkkeellä jo viisi vuotta.
Suomen luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon oppineuvotteluihin – eli niin sanottuihin venäläisneuvotteluihin – Murtorinne osallistui vuosina 1983–1992 yhteensä neljä kertaa. Hän tuli selvästi edustamaan edeltäjänsä, professori Kauko Pirisen tavoin kirkkohistoriallista asiantuntemusta. Vielä vuoden 1983 neuvotteluissa he molemmat olivat mukana. Kirkkohistoriallista asiantuntemusta edusti myös Murtorinteen seuraaja, 1995 mukaan tullut professori Juha Seppo.
Baltia, Venäjä ja Inkeri
Murtorinne oli 1960-luvun puolivälissä suunnitellut, miten kirkollista kansanperinnettä voitaisiin kerätä Suomen seurakunnissa. Vastaavasti hän oli 1980-luvun lopulla kiinnostunut keräämään erityisesti Inkerin ja Baltian kirkkoja koskevaa lähdeaineistoa ja perinnettä meneillään olevaa Itä-Euroopan kirkkoja koskevaa tutkimusprojektia varten. Hän julkaisi tähän liittyvän vetoomuksen Kotimaassa.
Murtorinne pohti Kotimaassa vuonna 1988, oliko Neuvostoliiton uskontopolitiikka muuttumassa erityisesti edessä olleen Venäjän kirkon 1000-vuotisjuhlan johdosta. Myös toisessa kirjoituksessaan samassa lehdessä hän kiinnitti huomiota Neuvostoliiton uskontolainsäädännön uuteen kurssiin uuden puoluejohtajan aikana..Hän oli Suomen kirkon edustajana mukana keväällä 1988 pidetyssä Kroatian kirkon pappeinkokouksessa, josta pastori Matti Korpiaho raportoi Sanansaattajat–järjestön lehdessä.
Murtorinne oli kirkon ulkomaanasiain toimikunnan lähettämänä tarkkailijana muun muassa Prahan rauhanliikkeen yleiskokouksessa kesällä 1978 ja kertoi toimikunnalle liikkeen todellisesta luonteesta.
Itä-Euroopan työryhmää askarrutti 1980-luvun lopulla ja seuraavan alussa muun muassa kysymys Baltian luterilaisten kirkkojen työvoimapulasta. Viron kirkko oli toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen kärsinyt papiston määrän huomattavasta vähentymisestä. Myös Latvian ja Liettuan luterilaiset olivat kokeneet vastaavia menetyksiä. Baltian luterilaisten kirkkojen ongelmana oli myös papiston ikääntyminen, Murtorinne huomautti Kirkon Ulkomaanavun julkaisemassa Tule ja auta -lehdessä vuoden 1989 alussa.
Murtorinne teki lisäksi selkoa Viron ja Latvian luterilaisten kirkkojen ylläpitämien teologisten instituuttien opiskelija- ja opettajatilanteesta. Hän oli mukana LML:n Tallinnassa lokakuussa 1990 pidetyssä kokouksessa, jossa käsiteltiin teologisen koulutuksen kysymyksiä Itä-Euroopassa.
Saksankieliset luterilaiset Neuvostoliitossa
Erityisen kiinnostunut Murtorinne näyttää olleen saksankielisten luterilaisten asemasta Neuvostoliitossa, sittemmin Venäjällä. Hän edusti Suomen kirkkoa Luterilaisen maailmanliiton delegaatiossa, joka tutustui syksyllä 1989 Kirgisian saksankielisiin seurakuntiin.
Neuvostoliitossa tapahtuneet poliittiset muutokset olivat mahdollistaneet muutoksen valtion uskontopolitiikassa, mutta samaan aikaan saksan kielen syrjäytyminen ja maastamuutto kuihduttivat seurakuntien elinvoimaisuutta. Saksankielinen kirkko oli saanut oman piispan, mutta se kärsi työntekijäpulasta. Tulevaisuus ei siksi näyttänyt kovin valoisalta, Murtorinne totesi Kotimaassa. Hän oli Riiassa onnittelemassa syntymäpäiväänsä heinäkuussa 1991 viettänyttä piispa Harad Kalninsia.
Suhteita muihin maihin
Maaliskuussa 1991 Murtorinne vieraili kirkon ulkomaanasiain neuvoston lähettämänä Puolassa.
Murtorinne oli virallisessa valtuuskunnassa, kun Suomen kirkko kävi marraskuussa 1989 neuvotteluja Saksan evankelisen kirkon kanssa, ja elokuussa Kouvolassa pidetyssä suomalais-unkarilaisessa teologikokouksessa, jossa oli myös Viron kirkon edustajia.
Itä-Euroopan työryhmä – eli käytännössä Murtorinne ja sihteeri Lorenz Grönvik – lähetti myös stipendiaatteja Pietariin (Leningradiin), Budapestiin ja Erlangeniin, Baijerin maakirkon vieraiksi. Murtorinne seurasi suomalaisten stipendiaattien opiskelua esimerkiksi Pietarin hengellisessä akatemiassa.
Murtorinne oli keskeisesti mukana Venäjän ja Baltian kirkkoja 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa koskevissa koulutus-, stipendiaattivaihto- ja muissa hankkeissa. Itsekin muistan, että ”Lurre”, jonka esimies Murtorinne oli, kääntyi puoleeni Venäjän ortodoksisen kirkon Suomessa oleskelevia stipendiaatteja koskevissa asioissa.
Itä-Euroopan työryhmä
Itä-Euroopan työryhmä esiintyi Murtorinteen johdolla kesällä 1992 julkisesti, kun se pyrki Kotimaassa oikaisemaan Venäjään kohdistuneen evankelioimiskampanjan Missio Volgan yhteydessä esitettyjä ”väärinkäsityksiä”.
Murtorinne kertoi, että asiasta oli keskusteltu äskettäin käytyjen venäläisneuvottelujen yhteydessä. Hänen mukaansa kampanjan takana olivat tunnustustenvälinen evankelioimisliike Campus Crusade for Christ ja kampanjan suomalainen tukiryhmä, ei virallinen luterilainen kirkko.
Itä-Euroopan työryhmä korosti paikallisten kirkkojen kuulemisen tarpeellisuutta sekä lähetyksen ja ekumenian kuulumista yhteen.
Vuoden 1993 lopulla Itä-Euroopan työryhmä arvioi omaa rooliaan ja katsoi toimivansa lähinnä kirkon ulkomaanasiain neuvoston asiantuntijaelimenä.
Työryhmä valmisteli suurimpia Kirkon ulkomaanavun kautta kanavoituja avustushankkeita erityisesti Venäjän Karjalassa ja Virossa. Se huolehti myös muun muassa Itä-Euroopan luterilaisten kirkkojen kesävierasohjelmasta, joka oli alkanut jo vuonna 1964. Murtorinne saattoi kestitä vieraita myös kesämökillään Porkkalassa.
Itä-Euroopan työryhmällä oli läheiset suhteet Kirkon Ulkomaanapuun, joka ei ollut vielä itsenäistynyt omaksi säätiöksi.
Esitelmä Eino Murtorinteen muistoseminaarissa Helsingissä 8.12.2023.
Artikkelikuvassa Venäjän ortodoksisen kirkon arkkipiispa Mihail ja Eino Murtorinne 1992 Järvenpäässä pidettyjen oppineuvotteluiden ekskursiolla Porvoon tuomiokapituliin. Kuva: Heikki Jääskeläinen.
