Sen jälkeen, kun erosin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyydestä syksyllä 2018, olen monesti kaivannut takaisin jumalanpalvelukseen ja pari kertaa sellaiseen osallistunutkin. Ehtoolliselle en kuitenkaan ole osallistunut, sillä olen halunnut kunnioittaa kirkon näkemystä siitä, ketkä ovat ehtoolliselle kutsuttuja. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ehtoollinen on kirkon jäsenille katettu. Minulle se ei siis enää ole.
Olen kirjoittanut aikaisemminkin siitä surusta ja kaipauksesta, joka tähän ehtoollisyhteyden katkeamiseen liittyy. Olen saanut osakseni myötätuntoa mutta myös pilkallisia kommentteja. Olen ilmeisesti typerä, kun en ymmärrä, että kirkosta eronneet eivät ole enää ehtoolliselle tervetulleita. Kirjattakoon siis pöytäkirjaan, ettei ymmärryksessäni tältä osin ole vikaa. Minulla ei ole vaatimuksia ehtoollisen suhteen. Olen käynyt itseni kanssa keskustelun ja hyväksyn sen, että erotessani menetän oikeuteni ehtoolliseen, vaikka papit vakuuttavatkin minulle yksi toisensa jälkeen, ettei kukaan ehtoollisella kysy jäsenyyteni perään. Ilmeisesti kaikilla kirkon kirjatuilla säännöillä ei ole niin kovin suurta merkitystä. Tiettyjä sääntöjä papit saavat rikkoa rauhassa. Tieto ja ymmärrys eivät kuitenkaan poista kaipausta eivätkä surua, joita joskus liittyy myös niihin irtipäästämisiin, jotka ovat ihmiselle hyväksi.
Lähes kolme vuotta elin siinä ajatuksessa, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon säännöt koskevat myös muita luterilaisia kirkkoja, kunnes sattumalta törmäsin Ruotsin kirkon (Svenska kyrkan) ehtoolliskäytäntöihin. En edes muista, miten Ruotsin piispojen papeille ja seurakunnille kirjoittaman lähes satasivuisen kirjeen äärelle päädyin, mutta jotenkin se liittyi siihen, että huomasin täällä Töölössä toimivan seurakunnan, joka kutsuu itseään nimellä Rikssvenska Olaus Petri Församling (Ruotsalainen Olaus Petrin seurakunta). En ollut koskaan aikaisemmin kuullut Suomessa toimivasta riikinruotsalaisesta seurakunnasta. Olin yllättynyt.
Olaus Petrin seurakunta on toiminut Suomessa jo vuodesta 1922 alkaen ja se on Suomeen muuttaneiden Ruotsin kirkon jäsenien perustama. Nykyään kirkon jäsenistöön kuuluu myös ruotsinkielisiä suomalaisia. Vuonna 2007 seurakunta siirrettiin hallinnollisesti Porvoon hiippakunnan alaiseksi, mutta sitä ennen se toimi itsenäisesti Ruotsin kirkon alaisuudessa. Tänä päivänäkin seurakunta toimii ruotsalaisena kirkkona Suomessa. Sen jumalanpalvelukset järjestetään Ruotsin kirkkokäsikirjan mukaan ja virret lauletaan Ruotsin kirkon virsikirjasta, jonka kantta koristaa kolme kruunua.
Olaus Petrin seurakuntaan tutustuessani sukelsin myös Ruotsin kirkon ehtoolliskäsitykseen. Yllätyin huomatessani, että Ruotsin kirkon näkemys siitä, ketkä ovat ehtoolliselle tervetulleita, eroaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ehtoollisnäkemyksestä.
***
Viime vuoden syyskuussa keräsin rohkeuteni ja suuntasin Olaus Petrin seurakunnan jumalanpalvelukseen. Olaus Petrin kirkkorakennus sijaitsee Minervankadulla Etu-Töölössä, mutta koska kirkkorakennus oli silloin vielä remontissa, järjestettiin jumalanpalvelus Saksalaisen kirkon tiloissa Helsingin Kaartinkaupungissa. Saksalainen kirkko on rakennettu vuonna 1864 ja se edustaa uusgoottilaista arkkitehtuuria. Muistan joskus kävelleeni työmatkalla kirkon ohi, mutta sisällä tässä kauniissa kirkossa en ollut koskaan aikaisemmin ollut.
Siellä me istuimme maskit kasvoilla, kourallinen ihmisiä. Minua jännitti. Ei ole helppoa tulla uuteen seurakuntaan, osallistua liturgiaan, jota ei osaa, istua yksin kirkonpenkillä, tuntea joka solullaan olevansa vieraalla maalla. Olin kuitenkin jo kirkkoon astuessani päättänyt osallistua ehtoolliselle ja sekin tietysti jännitti, sillä edellisestä kerrasta oli jo kolme vuotta. Ehtoolliselle osallistuminen tuli mahdolliseksi ymmärtäessäni, että Ruotsin kirkko harjoittaa ns. avointa ehtoollista (öppet nattvardsbord), jolle kaikki kastetut ovat tervetulleita. Kasteeksi lasketaan kaikki sellaiset kasteet, jotka on suoritettu vedellä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Minkäänlaisia muita jäsenyyden vaatimuksia ei esitetä. Vain kaste, se kattaa kaiken.
En ole varma, kuinka moni kristitty pohtii oman kirkkonsa ehtoollisteologiaa ja ulossulkevuutta. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ehtoollisesta ruotsalainen eroaa radikaalisti muun muassa siinä, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko edellyttää ehtoollisella kasteen lisäksi lähtökohtaisesti myös konfirmaatiota ja kirkon jäsenyyttä (tai jonkun muun hyväksytyn kirkon jäsenyyttä). Paljon on siis lastattu ehtoja ehtoolliselle.
Ruotsin kirkon piispat kirjoittavat Jeesukselle ominaisesta avoimen aterian periaatteesta arkkipiispa Antje Jackelénin tammikuussa 2020 allekirjoittamassa kirjeessä. Jeesuksen kanssa samalle aterialle olivat tervetulleita myös ne, joita yleisesti pidettiin epäsopivina saman pöydän äärellä istumaan:
”Det är kännetecknande för Jesus bordsgemenskap med människor, att etablerade gränser för gemenskap överskrids. Från att bordet hade varit en plats där bara vissa var välkomna blir måltidsgemenskapen i Jesus närvaro en plats där försoning och rättvisa sker. Särskilt Lukasevangeliet berättar om många tillfällen när Jesus har bordsgemenskap med människor som ansågs ovärdiga, till exempel då Jesus äter tillsammans med en av fariséerna och kvinnan med balsamflaskan kommer och sätter gästfriheten på prov.”
Jos kirkko haluaa kulkea Jeesuksen jalanjäljissä, imitoida hänen toimintaansa, ehtoolliselta poissulkemiseen on vaikea löytää todellisia perusteita. Valtarakenteiden pönkittämiselle toki löytyy aina teologisia argumentteja.
Ehkä koskettavinta tuossa syyskuisessa jumalanpalveluksessa oli se, että Ruotsin kirkon kirkkovuodessa juuri tämä kyseinen sunnuntai oli pyhitetty teemalle ”Yhteys Kristuksessa” (Enheten i Kristus). Kirkkoherra Jan Olov Fors saarnasi kaikkien kristittyjen yhteydestä, josta tietysti yhteinen ja kaikille kastetuille avoin ehtoollinen on upea osoitus. En tiedä, mikä sunnuntai olisi voinut olla parempi ehtoollispöydän ääreen paluulle kuin tämä. Jan Olov Fors kehotti meitä pitämään yhteyttä auki myös muihin uskontoihin. Netistä olin lukenut, että hän on teologina erikoistunut kristittyjen ja buddhalaisten väliseen uskontodialogiin.
Myönnän, että suren hieman sitä, että Olaus Petrin liturgia on minulle sillä tapaa vieras, että jouduin tukeutumaan käsiohjelmaan. Virret olivat myös vieraita viimeistä virttä lukuun ottamatta, jonka ilokseni pystyin laulamaan mukana. Kyseinen virsi kulkee suomalaisessa virsikirjassa numerolla 552 (SV 227), Mua siipeis suojaan kätke. Liturgian uudelleen opetteleminen ei ole ihan pieni asia. Virsien uudelleenopettelu taas ei ole realismia lainkaan, ja vaikka oppisinkin koko Ruotsin kirkon virsikirjan läpikotaisin, nuo virret eivät kuitenkaan ole niitä, jotka äitini on minuun lapsuudessa laulanut.
Siinä Ruotsin kirkon jumalanpalveluksessa ja Saksalaisen kirkon puupenkissä istuessani koin aivan uuden tunteen, jota en ole koskaan aikaisemmin luterilaisena kokenut. Aivan kuin olisin kohonnut kaikkien niiden Suomen luterilaista kirkkoa vaivaavien valtapoliittisten ja vallan väärinkäyttöä koskevien hallinnollisten kähinöitten ulkopuolelle. Kaikki se ahdistava, joka pakotti minut irrottamaan otteeni kirkostani, jäi taakse ja etääntyi minusta ja minä tunsin liittyväni osaksi suurempaa luterilaista kirkkoa, yhä laajempaa kristittyjen yhteyttä. Kokemus on harvinainen, enkä ole sitä sen jälkeen niin vahvasti enää uudestaan kokenut. Koin kuitenkin saaneeni pysyvän lahjan: Siinä missä Suomen evankelis-luterilainen kirkko on sulkenut minut ehtoollisensa ulkopuolelle, Ruotsin kirkko on päättänyt pitää porttinsa auki.