Lokakuussa 2020 julkaistun kirkon nelivuotiskertomuksen Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2016-2019 tuloksissa ei ilmennyt mitään yllättävää. Sekularisaatio jyllää, maakunnissa lapsia kastetaan suhteellisesti enemmän kuin pääkaupunkiseudulla, ja vanhemmat uskovat perinteisemmin kuin nuoremmat. Tästä kaikesta on keskusteltu jo hyvän aikaa. Syitä, syyllisiä ja ilmiöiden selittäjiä on etsitty ja kaivattu. Jo useamman vuoden ajan on keskusteltu irtokarkkiuskonnollisuudesta ja uushenkisyyden vaikutuksista – siitä miten hengellisyys ja uskonnollisuus muuttaa muotoaan ja miten tasa-arvokeskustelujen repimä kirkko ei onnistu uuden hälinän keskellä muodostamaan sellaista ääntä, joka tavoittaisi kaupunkien nuoret aikuiset.
Kaikesta tästä on kirjoitettu paljon asiantuntevia tutkimuksia ja juttuja, kaikesta tästä on keskusteltu ja tullaan keskustelemaan niin pitkään, kunnes on aika siirtyä uusien kriisien pariin. Kirkon nelivuotiskertomus pitää sisällään monta jutun aihetta, uutta kysymyksen herättäjää ja tulosta, joita tekisi mieli pyöritellä enemmänkin. Yksi sellainen on tutkimuskeskuksen johtaja Hanna Salomäen erikseen haastatteluissaan esille nostama havainto, jonka mukaan suurin murros ja muutos koskee nuorten, 25-35-vuotiaiden naisten uskonnollisuutta. Siinä, missä uskonnollisina itseään pitävien miesten määrä on laskenut tasaisesti muutamalla prosentilla sukupolvessa, naisten parissa tapahtunut muutos on jyrkempi. Tutkimus kertoo, että vuosien 1940 ja 1949 välillä syntyneistä naisista peräti 87% määrittelee itsensä uskonnollisiksi, vuosina 1990 ja 1999 välillä syntyneistä sen tekee vain 19%. Mitä on tapahtunut?
Välttääkseni ”manspleinaamisen” päätin haastatella aiheesta viittä 25-35-vuotiasta rivikansalaista, joiden kenenkään taustoista ei ole ainakaan toistaiseksi löytynyt mitään raskauttavia teologis-kirkollisia kytköksiä. Lyhyt, ilmiön pintaa raapiva ja aran uteliaasti aihetta pohtiva juttu ohittaa kirkkokuplan kommentit. Haastatellut ovat kotoisin eri puolilta Suomea ja työskentelevät tai opiskelevat eri aloilla. Yksityisyyden ja mukavuuden tähden heidän nimensä on muutettu.
ILTARUKOUKSESTA ISOSKOULUTUKSEEN, EROON JA YHTEYTEEN
Vastauksia kysyttäessä kirkon ja haastateltavan suhteesta lapsena, teininä ja aikuisuuden kynnyksellä:
Vappu, 25, opiskelee Taideakatemiassa ja kertoo ensimmäisen kosketuksensa uskontoon olleen jokailtainen iltarukous:
”Siitä pidettiin jostain syystä kiinni, vaikka isäni ei edes kuulunut kirkkoon. Myös muut kristilliset perinteet olivat vuodenkierrossamme läsnä. Teimme jouluisin oman seimen ja luimme pöydässä jouluevankeliumin. Peruskouluaikana kirkko näytteli minulle lisäksi konserttipaikkaa. Musiikkiluokkien kuoron joulukonserttien ja muiden tapahtumien myötä kirkko myös arkistui. Siellä me syötiin karjalanpiirakkaa penkissä!
Lapsena pidin kirkkoa maagisena paikkana. Olin todella utelias kaikesta. Se maailma oli kiehtova – urkuja ja pappien vaatteita myöten! Myös ala-asteella kuullut Raamatun tarinat herättivät uteliaisuutta ja lämpöä.
Kaikki kuitenkin muuttui ristiriitaiseksi teini-ikäisenä. Sinä vuonna kun olin aloittamassa rippikoulun, vahvistui oma seksuaalinen suuntautumiseni. Samana vuonna oli myös surullisenkuuluisa homoilta. Tuolloin 14-vuotiaana se keskustelu tuntui todella rajulta. En osannut sen ikäisenä erottaa Päivi Räsästä ja kirkkoa – hän näyttäytyi minulle uskovaisten ja kirkon edustajana. Oloni muuttui todella hankalaksi. Koin, että olen vääränlainen. Koin, että minua ei haluta seurakunnan toimintaan, etten minä ole enää tervetullut. Ajattelin, että pitäkää tunkkinne! En tahtonut lopulta mennä edes rippikouluun, mutta lopulta kuitenkin menin äitini painostamana. Leirillä muistan ajatelleeni, että tämä ei enää ole minun juttuni. Oli hankalaa suhtautua siihen mitenkään. Kokemus kuulumattomuudesta oli niin voimakas.
En kuitenkaan kokenut tarvetta kyseenalaistaa uskontoa itsessään. Koin vain, etten kuulu enää kirkkoon. Kahdeksantoistavuotiaana lopulta erosin kirkosta. Ajatukseni oli selkeä – en halua kuulua systeemiin, jossa koko ajan keskustellaan siitä, että kelpaanko minä sellaisena kuin olen.”
Iida, 25, asuu Helsingissä, opiskelee yliopistolla ja kertoo olleensa seurakuntanuori. Teologiseen hän ei saadusta paikasta huolimatta mennyt. ”Olen kuitenkin ollut ja olen aktiivinen seurakunnan jäsen.”
Sini, 25, asuu Kainuun läänissä ja työskentelee palvelualalla. Myös hän kuvaa kotiaan tapakristilliseksi ympäristöksi, jonka päivärytmiin kuului iltarukous:
”Teininä ryhdyin ajattelemaan asioita ja koin, että on tekopyhää kuulua kirkkoon, jos ei kerran usko mihinkään. Rippikoulukin oli ja meni eikä vaikuttanut hengellisyyteeni, ei suuntaan eikä toiseen. Kävin sen kuitenkin loppuun sosiaalisen paineen vuoksi. Lopulta täysi-ikäistyttyäni erosin kirkosta. Eräänä päivänä olin saanut kotiini kutsun, jossa kehotettiin äänestämään seurakuntavaaleissa. Ymmärsin yhtäkkiä, etten ymmärrä kirkon kuvioista tai kirkkopoliitikasta hevon häntää, joten päätin erota. Koin olevani jotenkin niin ulkopuolella koko hommasta. Miksi ihmeessä maksaa veroja asiasta, josta ei tiedä ja mikä ei tunnu itseä lainkaan koskettavan?”
Ulpu, 33, asuu Helsingissä, opiskelee yliopistolla ja kertoo lapsuudenkotinsa olleen tapakristillinen. ”Tai oikeastaan ”tapakristittymiinus”, hän tähdentää. ”Jouluevankeliumi luettiin silloin tällöin, parina jouluna ainakin. Pääsiäinen kuitenkin jostain syystä ohitettiin aika lailla. Oma mielenkiintoni kuitenkin johti minut kirkon piiriin. Olin nuorena mukana leireillä, riparin jälkeen isosena ja myös muussa nuorisotyössä. Sittemmin minut on sitonut kirkkoon oman vakaumukseni syventyminen ja kiinnostus hengellisiin asioihin.”
Ella, 35, asuu Helsingissä ja työskentelee asiantuntijana. Hän kuvaa lapsuuttaan uskonnontäyteiseksi:
”Sain kristillisen kasvatuksen. Perheemme arjessa oli mukana seurakunnan kerhot ja muut. Myös rippikoulun kävin. Yläasteella olin jo etääntynyt kirkosta, vaikka nuorisotyö vieläkin houkutteli käymään kahvilla silloin tällöin. Rippikoulun jälkeen se itse usko oli kuitenkin alkanut tuntumaan vieraalta. Toivoin takaisin lapsen uskoa, mutta tilalle ei löytynyt uutta suhdetta. Lopullisesti koin irtaantuneeni kirkosta parikymppisenä. Tuolloin kaipasin uskonnollisuutta elämääni ja etsin paikkaani kirkossa. Kävin muutamaan kertaan jopa jumalanpalveluksessa, mutta mitään sidettä ei löytynyt. Kaikki tuntui ulkokultaiselta.
Kirkosta eroamista en silti ole koskaan kuitenkaan harkinnut. Häät, hautajaiset ja kummina oleminen on pitänyt minut sen verran kiinni jäsenyydessä. Äänestän myös seurakuntavaaleissa, koska uskon sen vaikuttavan yhteiskuntaan yleisestikin. Haluan pysyä kirkon jäsenenä, sillä maksamalla kirkollisveroa tuen diakoniatyötä. Diakoniatyö auttoi minua itseäni kun olin nuori ja pidän sitä todella tärkeänä.”
MITÄ SITTEN?
Vastauksia kysyttäessä kirkon ja haastateltavan suhteesta viime vuosina sekä ajatuksia muiden nuorten naisten näkemyksistä:
Ulpu, 33, kertoo kirkkosuhteensa syventyneen entisestään lapsen syntymän myötä:
”Kirkko tarjosi yhteisön meille äideille kerhotoiminnan kautta. Se oli tärkeää ajatusten ja arjen jakamista. Vaikka tapaamisten luonne ei ollutkaan varsinaisesti hengellinen, se todella palveli meitä seurakunnan jäseninä arjessa. Minä haluan uskoa, että kirkko on se yhteisö, joka ei unohda ihmistä. Uskon, että sanoma lähimmäisenrakkaudesta kantaa kirkon kohti tulevaisuutta.”
Ella, 35, toivoo, että löytäisi kirkon uudelleen.
”Kirkko voisi tuoda elämääni yhteisöllisyyttä, mutta tarjonta ei ole valitettavasti puhutellut. Toisaalta uskon, että jos etsisin niin löytäisin varmasti jotain itseäni kiinnostavaa. Uskon, että kirkko on tullut minua vastaan. Näen mielessäni kaksi kirkkoa: hengellisen ja sitten sen toisen, joka tekee diakoniatyötä ja on yhteiskunnallisesti tärkeä auttaja. Jälkimmäiseen kuuluminen on minulle ehdotonta ja tärkeää, mutta ensimmäinen mietityttää. Kirkon oppiin minun on vaikeaa sitoutua. Toisaalta lähimmäisenrakkaudesta ei voi koskaan puhua liikaa.”
Iida, 25, kertoo ettei työelämässä alleviivaa seurakuntayhteyttään:
”Yleensä siihen on kuitenkin suhtauduttu positiivisella hämmästyksellä. Myös opiskelijamaailmassa moni tulee seurakuntanuoritaustasta, joten puhuminen on luontevaa. Kirkko ei tällä hetkellä onnistu tavoittamaan ikäluokkani nuoria naisia niin hyvin siksi, että useimmat pitävät tasa-arvoa tärkeimpänä arvona. Kirkon brändäytyminen Päivi Räsäsen ja vanhojen miespiispojen kaautta ei tähän arvomaailmaan kovin hyvin sovi. Nuoret aikuiset ovat lisäksi kiireisiä, joten kirkon tulisi erottua tarjonnallaan muista harrastustoimista. Esimerkiksi kirkon tarjoama liikunta joogan tai muun muodossa ei ole tarpeen, sillä nuoret naiset menevät harrastamaan liikuntaa muualle. Pitäisi keskittyä johonkin ihan muuhun.
Peliä ei ole menetetty. Nuoria aikuisia ei kuitenkaan pitäisi miellyttää vaan saada heidät kokemaan olonsa tarpeellisiksi. Heidät tulisi saada yhteisön jäseniksi, mukaan yhteiseen hyvään.”
Sini, 25, kertoo, että hänen kirkkosuhteessaan tapahtui yllättävä käänne:
”Kirkosta eroamiseni jälkeen aloin miettimään enemmän hengellisiä asioita ja kuulin miten paljon hyvää kirkko tekee. Kuulin köyhien auttamisesta, diakoniatyöstä ja muusta. Uskon, että kirkossa työskentelee paljon sellaisia ihmisiä, jotka haluavat hyvää. Lopulta liityin takaisin seurakunnan jäseneksi. Ratkaiseva käänne oli kun ystäväperheeni pyysi minut lapsensa kummiksi. Asenteeni oli siihen mennessä muuttunut jo niin myönteiseksi, että olisin varmaan liittynyt muutenkin, mutta kummiksi pyytäminen oli viimeinen niitti.
Nykyään ajattelen, että ehkä mä jollain tavalla uskonkin. Miksi Jumala ei olisi olemassa, kun niin moni siihen kerran uskookin?”
Vappu, 25, kokee että viihtyy kirkossa myös siitä erottuaankin:
”Kun olemme kuoron kanssa käyneet laulamassa Jätkäsaaren kappelissa, olen pitänyt tilaisuuksista ja esimerkiksi kehollisista rukouksista. Koen jakavani myös ne kristilliset arvot, jotka ovat yleishumaaneja. Kirkko tuntuu kuitenkin yhä etäiseltä. Se ei ole osa elämääni.
Uskon, että moni muukin on erkaantunut kirkosta juuri siksi, ettei se tunnu olevan tässä ajassa kiinni. Se jähmeys on yksi syy. Ja nykyäänhän jokainen haluaa vain sitä, mikä natsaa tismalleen omaan arvomaailmaan. Onko sukupolveni sellainen, että me hakeudumme mielummin sitten johonkin uuteen trendiseurakuntaan? Kirkko on iso ja vanha instituutio ja me olemme tottuneet siihen, että asiat ovat meitä varten. Moni varmaan kokee, että kirkko ei ole se juuri minulle räätälöity elämys. On se etääntyminen tai eroaminen monelle varmasti myös tasa-arvokysymys. Minä ainakin allekirjoitan eroamispäätökseni edelleen. Se, että avioliittokeskustelu jatkuu edelleen on todella turhauttavaa. Se, että minun tasa-arvoisuudestani väännetään porukalla kättä on loukkaavaa.
Kai minä kuitenkin joskus kirkkoon voisin taas kuuluakin. Ehkäpä minä joskus aivan hurahdan ja löydän uskoni!”
Artikkelikuvassa Wilhelm Leiblin maalaus Kolme naista kirkossa (1881). Kuva: Wikipedia.
