Aina välillä on hyvä tajuta, että Suomi on vain yksi maailman noin kahdestasadasta maasta ja että tiedämme aivan hirvittävän vähän melkein niistä kaikista muista. Monissa niistä asuu paljon enemmän ihmisiä kuin meillä, ja maissa on aivan eri lait ja eri uskomukset – ehkä paremmat, ehkä huonommat, ehkä vain erilaiset. Toisiin maihin matkustaminen tai kirjallisuuden kautta tutustuminen pakottaa miettimään maailmaa uudelta kantilta.
Eri maiden historioita käsittelevät kirjat ovat hyvä genre. Suomeksi vain harvoista ja valituista maista on kirjoitettu historiateoksia, ja varsinkin arabi- ja muslimimaat ovat jääneet kovin tuntemattomiksi. Nyt kuitenkin Gaudeamukselta ilmestyi vuonna 2019 kaksi tärkeää tämän genren teosta: Andrei Sergejeffin Egyptin historia: Kleopatran ajasta arabikevääseen ja Toni Alarannan Turkin historia: Atatürkista Erdoğaniin. Iloitkaamme!
Egypti ja Turkki eivät ole mitä tahansa muslimimaita. Ne ovat islamin historiassa ja nykyisyydessä aivan avainpelaajia. Egypti on väkiluvultaan ylivoimaisesti suurin arabimaa. Yhtäältä se on arabimaailman Hollywood (egyptin murre tunnetaan arabimaailmassa sarjojen ja leffojen ansiosta kaikkein parhaiten), toisaalta Kairossa sijaitsee sunnalaisen maailman kenties arvovaltaisin yliopisto ja moskeija, al-Azhar. Sen suurimaami Ahmad al-Tayeb on viime aikoina ottanut näkyvän roolin ihmisten ja uskontojen välisen veljeyden edistäjänä yhdessä paavi Franciscuksen kanssa.
Kun nyky-Irakiin keskittynyt abbasidikalifaatti kukistui vuonna 1258, islamilaisen maailman johto siirtyi ensin juuri Egyptiin, mamelukeille, jotka vihdoin pysäyttivät mongolien hurjan laajentumisen länteen. Mamelukit olivat kuitenkin alun alkaen turkkilaisperäisiä orjia (!), ja heidän jälkeensä islamilaisen (sunnalaisen) vallan viestikapula siirtyikin vuosisadoiksi eurooppalaisten ”turkkilaisiksi” kutsumille osmaneille, nyky-Turkin edeltäjille. Osmanit eivät kuitenkaan itse kutsuneet itseään turkkilaisiksi vaan osmaneiksi – monikansallista valtakuntaa yhdisti ennen kaikkea islam. ”Turkkilaiset” olivat Anatolian talonpoikia ja ”turkki” ylenkatsottu maalaisväestön kieli.
Osmanit ja myöhemmin turkkilaiset ovat olleet omanlaisiaan modernin ja jossain määrin liberaalimman islamin edistäjiä, ainakin aika ajoin. 1800-luvun tanzimat -uudistukset takasivat osmani-imperiumissa vähemmistöuskonnoille modernimman uskonnonvapausjärjestelmän vanhan islamilaisen dhimmi-systeemin tilalle. Modernin Turkin isä Mustafa Kemal Atatürk haki tietoisesti mallia sekulaarista Ranskasta. Naisten huivit kiellettiin julkisissa paikoissa, ja aakkoset vaihdettiin arabialaisista latinalaisiin. Tämä aiheutti nopeasti aikamoisen kulttuurikatkoksen, kun uuden Turkin nuori väestö ei enää osannut lukea isoisiensä kieltä.
Alarannan kirja esittelee mielestäni onnistuneen laaja-alaisen alun jälkeen pääasiassa poliittista historiaa. Tässä mielessä sen näkökulma on aika kapea. Ainakin lukija tutustuu lukuisiin turkkilaisiin poliittisiin puolueisiin, nykyisiin ja jo lakkautettuihin. Punaisena lankana lienee jännite sekularismin ja sunnalaisuuden välillä – vallassa olevan AKP:n vaakakupeissa jälkimmäinen tuntuu nykyään painavan selkeästi enemmän. Turkki on esimerkiksi ollut avainasemassa Syyrian islamistisessa radikalisoimisessa ja aseellisten kapinallisryhmien tukemisessa. Toisena isona juonteena on jännite turkkilaisten ja maan suurimman etnisen vähemmistön eli kurdien välillä. Kerran jos toisenkin konflikti on ollut verinen. Kurdinationalistit ovat pyrkineet autonomiaan, turkkilaiset nationalistit taas ovat halunneet nähdä kurditkin turkkilaisina. Välillä kurdin kieli on jopa ollut kiellettynä.
Toni Alaranta, Turkin historia.
Miinuksen Alarannan kirja saa Kaakkois-Turkin kurdialueilla elävän vanhan kristillisen vähemmistön täydellisestä sivuuttamisesta. Armenialaiset taidettiin kuitata yhdellä virkkeellä, mutta syyrialaisista kristityistä ei sanottu sanaakaan. Syyrialaisilla kristityillä en tarkoita Syyrian kansalaisia vaan niitä, joita jotkut kutsuvat ”assyrialaisiksi” ja toiset syriaaneiksi (kuten kirjassani Kahden virran maa ehdotan, vrt. ruotsin syrianer, engl. Syriacs, turk. süryaniler).
He kuuluvat syyrialaisortodoksiseen, syyrialaiskatoliseen, kaldealaiskatoliseen ja idän assyrialaiseen kirkkoon ja puhuvat erilaisia aramean murteita. Kurdien ja turkkilaisten välisten konfliktien takia ylivoimainen enemmistö heistä muutti 1960-luvun lopulta alkaen ulkomaille, erityisesti länsinaapuriimme Södertäljeen. Siellä he ovat yrittäneet tehdä tunnetuksi assyrialaisten/syyrialaisten/kaldealaisten kansanmurhaa, joka tapahtui samaan aikaan kuin armenialaisten kansanmurha eli ensimmäisen maailmansodan yhteydessä. Turkki kieltää kansanmurhan ja kuittaa asian sanomalla, että sodissa on tapettu muitakin.
Myös Sergejeffin Egypti-kirja keskittyy suureksi osaksi vallanpitäjiin ja ohittaa kovin lyhyellä käsittelyllä koptit, jotka ovat kuitenkin Lähi-idän ylivoimaisesti suurin kristillinen vähemmistö. Lisäksi koptien ”monofysitismi” (suotavampaa olisi ollut puhua miafysiiteistä – ja ”dyofysiiteistä” eikä ”duofysiiteistä” – mutta nämä voitaneen antaa anteeksi) on valitettavasti selitetty klassisen väärin. Koptien yksiluonto-opissa ei suinkaan ollut kyse vain jumalallisen luonnon tunnustamisesta Kristuksessa, vaan siitä, että jumaluus ja ihmisyys yhdistyivät hänessä yhdeksi (jumalinhimilliseksi) luonnoksi.
Sergejeffin kirja pääsi kuitenkin aivan syystä ja ansiosta Tieto-Finlandian finaaliin. Erityisen ansiokkaana pidin islamin alkuvaiheiden ja arabiajan esitystä (jota pystyin hyödyntämään myös omassa Irak-kirjassani), samoin kirjan aloittaminen faaraoiden Egyptin lopusta (Kleopatrasta) oli fiksu veto. (Muinaisesta Egyptistähän ilmestyi sopivasti heti perään SKS:ltä egyptologi Mia Meren kirja Egypti).
Yllättävää ja aiemmin tuntematonta minulle oli se, kuinka pitkään Egypti oli arabien jälkeen erilaisten turkkilaisperäisten vallanpitäjien käsissä. Tämä osio oli tosin hieman raskas verrattuna kiinnostavasti kirjoitettuun loppupuoleen, jossa lähestyttiin nykyaikaa. Sen mieleenpainuvin minulle uusi tieto oli arabinationalismin innoittama Egyptin ja Syyrian yhdistyminen Yhdistyneeksi arabitasavallaksi vuosina 1958–1961.
Ennestään tuttu oli sen sijaan presidentti Anwar Sadat (1970–1981), jonka tarinaan sain tutustua Aleksandrian uudessa hienossa kirjastossa pari vuotta sitten. Esillä oli Sadatin henkilökohtaisia tavaroita ja kerrontaa siitä, kuinka Sadat solmi diplomaattiset yhteydet Israelin kanssa – ja sai (ennakoidusti) maksaa siitä hengellään.
Aleksandrian-matkani jäi muutenkin monella tapaa mieleen. Kristillisessä majatalossa kopti-isäntä iloitsi nykyisestä presidentistä. Hänen näkökulmastaan arabikevään jälkeen hetkeksi valtaan päässyt muslimiveljeskunta vihasi kristittyjä, kun taas al-Sisi rakasti heitä. Al-Sisin Egypti näyttää panostavan ennennäkemättömästi myös muinaiseen historiaansa: jokaisen tulisi katsoa ainakin tiivistelmä keväällä toteutetusta faaraoiden paraatista osana uuden hienon museon avaamista. Egyptiläiseksi iltahartaudeksi sen sijaan suosittelen arabiankielistä paavia englanninkielisin tekstityksin.
Arvioidut teokset: Andrei Sergejeff, Egyptin historia: Kleopatran ajasta arabikevääseen ja Toni Alaranta Turkin historia: Atatürkista Erdoğaniin. Kumpikin on Gaudeamuksen kustantama 2019.
