Amerikkalainen neurokirurgi Eben Alexander koki vuonna 2008 harvinaisen bakteeriperäisen aivokalvontulehduksen seurauksena poikkeuksellisen voimakkaan kuolemanrajakokemuksen (Near-Death Experience = NDE). Muutama vuosi myöhemmin Alexander kirjoitti kokemuksestaan bestsellerin, joka on käännetty myös suomeksi. Olen arvioinut kirjan Vartijan sivuilla. Alexander kertoi kokemuksensa aikana siirtyneensä hyperreaaliseen tietoisuuden tilaan. Hän kohtasi kaiken olevaisen Ytimen, Tietoisuuden, jonka ilmausta myös meidän fyysinen maailmamme on.
Eben Alexanderin kirjallinen matka on jatkunut. Hän on myöhemmin kirjoittanut kaksi uutta kirjaa: Map of Heaven: How Science, Religion, and Ordinary People Are Proving the Afterlife (2014) [with Ptolemy Tompkins] / Suom. Taivasyhteys: kertomuksia kuolemanrajakokemuksista ja poismenneiden läheisten kohtaamisista (2015) ja Living in a Mindful Universe: A Neurosurgeon’s Journey into the Heart of Consciousness (2017) [with Karen Newell] / Suom. Kaikkeuden sylissä: neurokirurgin matka tietoisuuden ytimeen (2018).
Mitä uutta nämä myöhemmät kirjat tuovat Alexanderin sanomaan? Not much. Joku ilkeämielinen voisi lohkaista, että kuolemanrajakokemuksesta on tullut ”kuolemanrahakokemus”, siksi hyvin nämäkin kirjat oletettavasti myyvät. Uskon kuitenkin Alexanderin vilpittömyyteen. Hän kävi läpi kokemuksen, joka mullisti hänen maailmankuvansa; tämä on tyypillistä monille rajakokijoille. Lisäksi Alexander on koulutukseltaan neurokirurgi ja tutkija, mikä toki antaa hänen väitteilleen lisäarvoa. Ilmeisesti juuri oman taustansa ja rajakokemuksensa poikkeuksellisen syvyyden takia Alexander kokee, että hänellä on missio. Hän haluaa julistaa rajakokemuksensa synnyttämää vakaumusta: materialismi on väärässä eli ihmisen tietoisuutta ei voi palauttaa materiaalisiin ilmiöihin; ihmisen tosiolemus on henkinen ja elämä jatkuu kuoleman jälkeen; kaikkeutta ylläpitävä voima on jumalallinen rakkaus (viittaamatta minkään uskonnon oppeihin).
Kahdessa jälkimmäisessä kirjassa nämä teemat toistuvat eri muodoissaan. Taustalla kulkevat viittaukset Alexanderin omaan kokemukseen, jota hän ikään kuin pyrkii selventämään filosofisten käsitysten ja tieteellisen tutkimuksen avulla. Map of Heaven -teokseen on lisäksi liitetty – sinänsä vaikuttavia – kertomuksia Alexanderiin yhteyttä ottaneiden ihmisten poikkeuksellisista kokemuksista. Uusin kirja (Living in a Mindful Universe) on edellisiä selvästi kunnianhimoisempi yritys esittää filosofisia ja tutkimukseen pohjaavia perusteita henkisen/hengellisen maailmankuvan puolesta. Seuraavassa poimin joitain hajanaisia huomioita koskien Alexanderin kahta viimeisintä – erityisesti jälkimmäistä – kirjaa.
Eben Alexander: The Map of Heaven. Kansikuva.
Itseäni häiritsee Alexanderin kirjoissa tietynlainen Valitut palat -tyyli, jossa poimitaan mietelauseita suurilta ja ajattelijoilta ja tieteilijöiltä tukemaan omia näkemyksiä sen sijaan että syvennettäisiin käsiteltävää teemaa enemmän. Toki on selvää, että kyse ei ole varsinaisesti akateemisista teoksista (ja kirjat on suunnattu ensisijaisesti amerikkalaiselle yleisölle), mutta Alexander korostaa useaan otteeseen omaa tiedemiehen taustaansa, jolloin hänen analyyseiltään voisi odottaa enemmän. Map of Heaven -kirjan heitot, kuten ”Tosiasia on, että taivaan olemassaolo on todistettavissa” tai ”Ei ole epäilystäkään, ettemmekö olisi henkisiä olentoja, jotka ovat kokemassa elämää maan päällä”, kuulostavat enemmän saarnamiehen kuin entisen tai nykyisen tieteilijän puheelta. Lukija voi kokea kiusallisena myös sen, että Alexander kuljettaa (uusimmassa kirjassaan) turhankin tiiviisti mukana omaa henkilöhistoriaansa.
Living in a Mindful Universe -teoksessa Alexander astuu toki kunnioitettavan rohkeasti filosofian ja tieteen kentälle haastamaan materialistisen ihmiskuvan ja tietoisuuskäsityksen. Hän esittää tärkeän filosofisen kysymyksen: kuinka tietoisuus – kokemuksellisuus, itsetietoisuus – syntyy materiaalisista aivoista? On totta, että materialismia kannattavilla filosofeilla ja aivotutkijoilla ei ole vastausta tähän kysymykseen. Ongelma tiivistyy sangen hyvin eräässä Alexanderin kuvaamassa radiokeskustelussa, jossa hänen ateistis-materialistisena opponenttinaan oli Steven Novella, neurologi ja tunnettu skeptikko. Novellan mukaan tiedämme varmasti, että aivot tuottavat tietoisuuden, mutta emme tiedä miten. Vastaavasti tiedämme maapallon tuottavan painovoimakentän, mutta emme tiedä miten se tapahtuu. Meillä on jotain tietoa aivojen ja tietoisuuden suhteesta, mutta tietomme ei ole täydellistä.
Alexander kertoo haastaneensa Novellan: yksikään neurologi ei pääse edes alkuun yrittäessään kuvata mekanismia, jonka välityksellä aivot luovat tietoisuuden. Tässä olen Alexanderin kanssa samaa mieltä. Novellan vertaus painovoimaan ei toimi. Gravitaation kohdalla voimme hyvinkin kuvitella (fysikaalisen) mekanismin, jota kautta painovoima välittyy; fyysikot puhuvat esimerkiksi mahdollisista gravitoneista eli painovoimahiukkasista.
Sen sijaan tietoisuuden kohdalla tilanne on toinen. Jos vaikkapa väitettäisiin aivojen tuottavan gravitoneja vastaavia, tietoisuutta välittäviä ”tietoisuushiukkasia”, ongelma vain siirtyy eteenpäin: ovat nuo hiukkaset sitten materiaalisia/fysikaalisia? Jos ovat, kuinka ne voivat toimia ei-materiaalisen tietoisuuden välittäjinä? Jos ne eivät ole materiaalisia, kuinka materiaaliset aivot sitten tuottavat tietoisia ”hiukkasia”? Tämänkaltaiseen dilemmaan tiivistyy tietoisuuden ns. kova ongelma. Kuinka materiaaliset aivot voivat synnyttää jotain täysin toisenlaista, ei-materiaalista – kokemuksellisen tietoisuuden?
Onko Alexanderilla itsellään parempi filosofinen tai tieteellinen selitys tietoisuudelle ja sen synnylle? Hän tunnustautuu kuolemanrajakokemuksensa innoittamana filosofiseksi idealistiksi: tietoisuus on materiaa perustavampaa, materia on tietoisuuden ilmausta eikä päinvastoin. Alexander viittaa hegeliläiseen kollektiiviseen tietoisuuteen, joka käsittää kaikki yksilölliset tietoisuudet. Tässä mennään filosofisesti syville vesille. Jos aivot eivät tuota tietoisuutta, miten on helpommin käsitettävissä, että tietoisuus luo aivot, kysyy materialisti. Mikä on (ei-tietoisen?) materian rooli kaikkeudessa, joka on olemukseltaan tietoisuutta?
Alexander ei etene pidemmälle filosofiseen keskusteluun ja sitä tuskin häneltä voi vaatiakaan. Hän voisi vastata esitettyihin kysymyksiin huomauttamalla: miksi ei olisi mahdollista, että tietoiseen systeemiin voi kuulua osia, jotka eivät ole (ainakaan eksplisiittisesti) tietoisia? Ihmispersoona on tietoinen systeemi, mutta tuskin hänen varpaankynttään tarvitsee pitää itsenäisesti tietoisena. Kuitenkin se on osa tietoista systeemiä, sillä on ”johdettua tietoisuutta”.
Alexander yrittää kytkeä oman käsityksensä tietoisuudesta myös tieteellisen tutkimuksen teorioihin ja tuloksiin. Hän viittaa kvanttifysiikan paradoksiin, jossa tutkijan tietoisuus näyttää olevan olennainen osa fyysisen maailman (koejärjestelyn) lopputulosta. Alexanderin mukaan juuri todellisuuden idealistinen tulkinta selittää parhaiten kvanttimekaniikan outoudet. Tällaiset väitteet vaatisivat paljon enemmän perusteita; New age -kirjallisuudessa on liiankin tavallista viitata kvanttifysiikkaan, kun omille käsityksille halutaan antaa tieteellisyyden leima.
Eben Alexander. Kuva Alexanderin kotisivulta.
Sen sijaan kiinnostavampia ovat Alexanderin huomiot koskien aivotutkimusta, tässä hän on toki omalla alallaan. Psykedeelisten eli tajuntaa laajentavien aineiden neurologinen ja terapeuttinen tutkimus on saanut uutta vauhtia 2000-luvulla oltuaan huonossa maineessa 1960-luvulta lähtien. Alexander kiinnittää huomiota viime vuosien yllättäviin tutkimustuloksiin. Tiettyjen psykedeelien (mm. psilosybiinin ja ayahuascan) vaikutusta aivoissa on tutkittu kuvantamismenetelmin. Nämä aineet – ja joukkoon voi lisätä myös LSD:n yhtenä tutkimuskohteena – muuttavat voimakkaasti ainetta nauttineet henkilön havaintokokemuksia, minäkäsitystä, ruumiinkuvaa ja henkilökohtaista merkitysmaailmaa. Etukäteen voisi olettaa, että tällaiset intensiiviset kokemukset lisäävät havaittavaa aktiviteettia aivojen eri osissa, mutta sen sijaan psykedeeliset aineet vaikuttavatkin aivoaktiviteettia vähentävästi. Tämä koskee laajasti aivojen eri yhteyksiä. Itse asiassa aivotoiminnan supistuminen näyttää olevan verrannollisessa suhteessa psykedeelisen tilan koettuun intensiivisyyteen.
Toinen kiinnostava väite Alexanderilla liittyy muistin ja muistojen neurologiseen perustaan aivoissa. Hän huomauttaa, että aivotutkimus ei ole selvittänyt, miten ja minne muistijäljet aivoissa varastoituvat. Esimerkiksi hippokampuksella näyttää olevan tärkeä rooli pitkäkestoisten muistojen muodostumisessa, mutta sen vaurioituminen ei vaikuta vanhojen muistojen palauttamiseen, vaikka vaurio vaikeuttaakin uusien muistojen muodostumista. Alexanderin väitteet eivät ole aivan tuulesta temmattuja. Perinteistä käsitystä aivosolujen välisten yhteyksien eli synapsien roolista muistin ja oppimisen neurologisena perustana on viime aikoina yhä enemmän haastettu. Tätä haastetta tarkastellaan mm. Frontiers in Systems Neuroscience -lehden artikkelissa (marraskuu 2016), jossa kirjoittaja (Patrick C. Trettenbrein) toteaa yhteenvetona: ” […] Voidaan sanoa, että kysyttäessä, kuinka informaatio välittyy ajassa eteenpäin aivoissa [so. muistoina], olemme edelleen paljolti vastausta vailla.”
Alexander kuitenkin tekee näistä tuloksista turhan nopeita johtopäätöksiä väittäessään niiden erittäin vahvasti viittaavan materialistisen maailmankuvan haaksirikkoon. Onhan kuitenkin mahdollista, että aivotutkimus tulevaisuudessa selvittää muistin neurobiologisen rakenteen riittävän hyvin.
Sen sijaan sympatisoin Alexanderin filosofista tulkintaa tutkimustuloksista. Hän liittää idealistiseen mielenfilosofiaansa tietoisuuden ”filtteriteorian”. Sen mukaan aivot eivät synnytä tietoisuutta, vaan ne välittävät tai suodattavat (universaalin) tietoisuuden fysikaaliselle ja biologiselle ”taajuudelle” sopivaksi. Kun aivojen ylätason kontrolli heikkenee esimerkiksi psykedeelisten aineiden vaikutuksesta, ihminen voi kokea tietoisuuden yliyksilöllisten, universaalin ulottuvuuksien avautuvan itselleen (Alexander ei toki sinänsä suosittele hallusinogeenien käyttöä). Sama voi tapahtua kuolemanrajakokemusten yhteydessä, jossa aivojen kuorikerroksen toiminta saattaa olla lamassa jonkin aikaa. Itse asiassa filtteriteoriaa ovat jossain muodossa kannattaneet useat tutkijat ja filosofit; 1900-luvulla mm. ranskalainen filosofi Henri Bergson ja englantilainen filosofi C. D. Broad.
Eben Alexander: Living in A Mindful Universe. Kansikuva.
Living in a Mindful Universe -teoksessa Aleksander käy läpi monia muita niin sanotusti arkikokemuksen ja tieteen rajalla olevia teemoja (mm. rukouksen voima, kuolinvuodenäyt, reinkarnaatio), joiden hän katsoo vahvistavan ei-materialistista maailmankuvaansa. Samoin hän kuvaa tekniikkaa, jossa aivoihin syötettävillä eritaajuisilla äänillä pyritään tuottamaan meditatiivinen tai muuntunut tajunnantila. Tähän Alexander on syventynyt nykyisen elämänkumppaninsa ja kirjan toisen kirjoittajan Karen Newellin kanssa. Kaiken kaikkiaan Alexander kertoo tekniikoilla yrittäneensä saavuttaa kooman aikaisen hyperreaalisen tilan siinä kuitenkaan onnistumatta.
Joka tapauksessa erilaisiin tietoisuutta luotaaviin tekniikkoihin viittaaminen on osoitus Alexanderin pragmaattisesta suhtautumisesta hengellisyyteen. Hän muistuttaa useaan otteeseen, kuinka kuolemanrajakokemus opetti hänelle, että kaikkeutta ylläpitää universaali rakkaus. Mitä tämä todella tarkoittaa? Taas Alexander olisi voinut selventää sanomaansa vaikkapa sopivalla teologian kielellä. Mutta vastaus edellyttää muutakin kuin teoreettista pohdintaa; mielen hiljentävistä tekniikoista voi silloin olla paljon apua tuon Salatun kohtaamisessa.
