Yle Teeman vuoden ensimmäinen suuri kulttuuriteko on ollut näyttää seitsemän saksalaissyntyisen Hollywoodin kulta-ajan mestarin keskeisintä elokuvaa, joista osa on jo valitettavasti kerennyt Yle Areenasta poistua. Yhdysvaltoihin muuton jälkeen itsensä Douglas Sirkiksi ristineestä (alun perin Detlef Sierck) maahanmuuttajasta tuli erityisesti 1950-luvulla tunnettu vahvojen melodraamojen tekijä, joilla hän aloitti kokonaisen uuden genren.
Vielä tuolloin Sirk ei saanut kriitikoiden silmissä töilleen arvostusta – tosin jokunen Oscar-ehdokkuus hänen elokuvilleen sentään suotiin. Hänen elokuviensa katsottiin olevan naisten elokuvia – siis jollain tavalla taiteellisesti alempaa sorttia kuin ns. miehille tarkoitetut elokuvat. Ajan saatossa mielipiteet ja arvot ovat muuttuneet, ja useampi Sirkin elokuva on päässyt maailman parhaimpien elokuvien listalle. Myös useammat tämän päivän tekijät ovat nimenneet Douglas Sirkin keskeisimmäksi vaikuttajakseen. Heitä ovat muun muassa Pedro Almodóvar, David Lynch, Todd Haynes ja Aki Kaurismäki, joka on muuten voittanut Douglas Sirkin nimeä kantavan palkinnon elokuvallaan Mies vailla menneisyyttä.
Sirk kiinnitti katseensa ylempään keskiluokkaan, joka 1950-luvun amerikkalaisessa yhteiskunnassa oli yleisesti tavoiteltu status ja jonka jäsenet noudattivat ehkä sellaista ylevää sodanjälkeisen nousukauden elämäntyyliä, jota ei sopinut arvostella. Kuitenkin jo lyhyellä pinnan raaputtamiselle tuli näkyväksi yhteiskunnan rasistisuus ja epätasa-arvoisuus, joka kohdistui etenkin naisiin ja rodullistettujen asemaan yhteiskunnassa. Samalla Sirk tuli myös huomioineeksi valkoisen keski-ikäisen heteromiehen, joka tuntui sortuvan paineiden alla, kun työt ja perheen elättämisen vastuu kasaantui hänen päälleen. Sirk oli siis monella tapaa sekä ajan hermolla että edellä aikaansa. Sirk mahtoi osua liian arkaan paikkaan.
Nykymaailmassa, jossa asiat ovat monella tapaa menneet eteenpäin mutta jossa samalla kärsitään edelleen samoista ongelmista kuin 1950-luvun Yhdysvalloissa, Sirkin luomukset näyttävät edelleen sekä ajankohtaisuutensa että tarpeellisuutensa. Eivätkä Sirkin elokuvat ole vain taidokkaasti rakennettuja opetuksia yhteiskunnan moraalin kaksinaamaisuudesta, vaan ne ovat usein kauniita tarinoita ihmisen ikuisesta rakkauden ja hellyyden kaipuusta, joka usein saa kärsiä maailman tullessa väliin.
Kaikki mitä taivas sallii (All That Heaven Allows, 1955) oli 1950-luvulla poikkeuksellinen tarina ylemmän luokan leskeksi jääneen naisen rakkauden kaipuusta. Jo se, että elokuvan keskiössä on keski-ikäisen naisen rakkauselämä, rikkoi tabuja murtaessaan sosiaaliekonomisia rajoja. Cary Scott (Jane Wyman) on leskeksi jäätyään elänyt rauhallista elämää rajatun ystäväpiirinsä sekä kahden aikuisen lapsen ympäröimänä. Leski tajuaa yllättäen, kuinka tylsää hänen tasainen arkinen elämänsä todellisuudessa on. Edes ystävän ehdotus, että tämä hankkisi kotiinsa 1950-luvun nousukauden statussymboliksi muodostuneen television, ei herätä Scottissa tarvittavaa kipinää.
Cary tutustuu itseään paljon nuorempaa Ron Kirbyyn (Sirkin vakiokasvo Rock Hudson), joka omistaa hoivakodin ja käy päivätöidensä ohella joka kevät trimmaamassa Scottin tiluksien pensaat. Parin kesken muodostuu nopeasti lämmin ystävyys, joka kehittyy nopeasti rakkaudeksi. Ron ei välitä parin isosta ikäerosta, mutta Scottin tuttavat ja lapset eivät suhtaudu asiaan yhtä ymmärtäväisesti. Erityisesti lasten painostuksen seurauksena Cary taipuu luopumaan suhteestaan Roniin, sillä tämä rakastaa itsekeskeisiä lapsiaan todella paljon. Cary saa kuitenkin nopeasti huomata, että vaikka tämä oli taipunut lastensa tahtoon, ovat nämä kuitenkin hylkäämässä Caryn omien rakkauksiensa takia.
Kaikki mitä taivas sallii on Sirkkiä kyynisimmillään ja armottomimmillaan. Elokuva on kuvattu kauniissa Technicolor-väreissä, mutta sen maailma on pinnan alla ruma ja ontto. Lavastepuiden muoviset lehdet toimivat allegoriana koko aikakauden muovisuudesta, jossa kaikki oli vain muovista pintaa, jonka alla oli kenties sotien jälkeistä pahoinvointia, jota nousukauden kulutusjuhlilla pyrittiin piilottomaan. Lyömätön on kohtaus, missä myös Caryn lapset ehdottavat tätä hankkimaan Ronin tilalle tv:n pitämään tällä seuraa. Kaikki mitä taivas sallii oli viiltävän terävä kritiikki 1950-luvusta, mutta voimme valitettavasti huomata sen epämiellyttävän tosiasian, että se voisi yhtä lailla olla kritiikki omasta ajastamme, jossa uhraamme ihmissuhteemme ja kaiken muunkin kulutukselle ja näyttöpäätteille, ajasta, jossa keski-ikäisen naisen seksuaalisuus tuntuu edelleen olevan tabu. Ajattomuus näkyi 1970-luvulla, jolloin nuori saksalainen lupaus Rainer Werner Fassbinder ohjasi Sirkin teoksesta oman pastissinsa, jossa saksalainen leski rakastuu itseään paljon nuorempaan pohjoisafrikkalaiseen siirtotyöläiseen laittaen siten sukunsa hermot kireille.
Vuotta ennen Kaikki mitä taivas sallii -elokuvaa Sirk oli käyttänyt samaa tähtiparia elokuvassa Lääkärin omatunto (Magnificent Obsession, 1954), jossa nuori rikas huithapeli Bob Merrick (Rock Hudson) aiheuttaa holtittomalla elämäntyylillä välillisesti Helenin (Jane Wyman) miehen kuoleman. Itsekeskeinen playboy tajuaa toimineensa väärin ja yrittää sovittaa tekonsa Helenille, mutta onnistuu huonon tilannetajun ja sopimattoman hetken takia aiheuttamaan Helenin sokeutumisen. Tällaisista melodraaman aineksista ei ehkä kuka tahansa onnistuisi keittämään yhtä onnistuneen keitoksen kuin Sirk. Bob haluaa kuitenkin edelleen hyvittää kaiken Helenille ja lähtee jatkamaan aikoinaan kesken jääneitä lääkärinopintojaan, jotta pystyisi auttamaan Heleniä saamaan näkönsä takaisin.
Lääkärin omatunto on rankoista tapahtumista huolimatta kevyempää mutta ei millään tavalla laimeampaa Sirkin tuotantoa. Se on monella tapaa optimistisempi individualismin kuvaus kuin Kaikki mitä taivas sallii sen nähdessä paatuneemmassakin ihmisessä kyvyn rakastaa ja tehden hyvää. Elokuvaa kannattelevat myös upeat roolisuoritukset. Wyman saikin roolistaan Oscar-ehdokkuuden.
Seuraavaksi Sirk otti käsittelyynsä keski-ikäisen miehen rakkauden kaipuun elokuvassaan Onni päättyy huomenna (There’s Always Tomorrow, 1956). Fred MacMurray on Clifford Groves, menestyksekkään lelukaupan omistaja, joka on omistanut koko elämänsä perheelleen ja työlleen. Töiden suhteen kaikki menee hyvin, mutta hän tuntee vierautta perheeseensä, johon kuuluvat vaimon lisäksi kolme lasta. Grovesta on alkanut tuntua siltä, että vaimo ja lapset ovat alkaneet ottaa hänet itsestäänselvyytenä, eikä hän tunnu saavan vastakaikua rakkaudelleen. Lapset ovat alkaneet elää omaa elämäänsä ja vaimo (Joan Bennett) tuntuu keksivän aina jotakin muuta silloin, kun pitäisi viettää aikaa miehen kanssa.
Yllättäen Cliffordin elämään tupasahtaa vanha tuttu Norma (Barbara Stanwyck), joka on ryhtynyt muotisuunnittelijaksi. Uusi suhde Norman kanssa alkaa viattomalla vanhojen muistelulla, mutta pian Clifford alkaa huomata rakastuneensa Normaan. Cliffordin lapset saavat myös tietää heidän isänsä viettävän aikaa Norman kanssa ja alkavat pelätä perheidyllin romahtamista. Cliffordin ja Norman rakkaustarina oli tuomittu jo syntyessään. Clifford tajuaa aiemmin perustamansa perheen merkityksen ja palaa takaisin amerikkalaiseen unelmaan.
Onni päättyy huomenna on jäänyt muiden Sirkin melodraamojen varjoon mutta on yhtä lailla upea ja aikaansa edellä. Sirk on tällä kertaa luopunut Technicolorin suomasta värimaailmasta ja vaihtanut mustavalkokuvaukseen, mikä sopii hyvin kuvaamaan arkista perhe-elämää, josta rakkaus tuntuu kadonneen. Fred MacMurrayn vähäeleinen roolisuoritus saa hänet näyttämään itse kehitetyltä lelurobotilta.
1950-luku ja samalla Sirkin elokuvaura päättyivät upeasti elokuvaan Suurinta elämässä (Imitation of Life (1959), mitä voidaan monella tapaa pitää myös hänen päätyönään, sillä siinä yhdistyvät kaikki Sirkin teemat epäonnistuneista rakkaussuhteista aina arkipäivän rasismiin. Ei ole olemassa toista rakkauselokuvaa, joka onnistuu sanoittamaan kaiken, mikä on elämässä ihanaa ja kamalinta. Elokuva on uusintaversio 1930-luvun filmatisoinnista, mutta on jättänyt alkuperäisen varjoonsa elokuvanhistoriassa.
Elokuvan alussa nuorehko valkoinen näyttelijälupaus Lora Meredith (Lana Turner) tutustuu uimarannalla mustaan palvelusnaiseen Annie Johnssoniin (Juanita Moore), joka on kaiken lisäksi koditon lapsensa kanssa. Heidän välilleen muodostuu nopeasti tiivis ystävyys, mikä tietysti oli 1950-luvun Yhdysvalloissa lähes ennenkuulumatonta. Suurinta elämässä toimii antologiana Sirkin aiemmista melodraamoista. Rakkautta käsitellään sekä yksilön omalta kannalta että yhteiskunnallisesti. Lora alkaa saada menestystä osakseen ja saa parempia rooleja Broadway-näytelmissä. Hän siis rakentaa rohkeasti uraa siitä huolimatta, että on yksinhuoltaja, ja samalla hänellä on vahva sosiaalinen elämä ystävineen ja romansseineen.
Lora käy lävitse useamman toksisen rakkauden ja vaikean suhteen tyttäreensä. Loran tehdessä töitä Annie kantaa huolta kodista. Samalla Annien nuoruuttaan elävä tytär Sarah Jane (Susan Kohner) kipuilee afroamerikkalaisten juuriensa kanssa ja yrittää piilottaa sen vaalean ihonsa alle samalla kieltäen tuttavilleen äitinsä. Nykypäivän katsojasta voi tuntua jopa ihmeelliseltä, että tällaista yksilöiden ja yhteiskunnan kipuilua tarkkanäköisesti tarkasteleva teos tehtiin tuoreeltaan 1950-luvun Hollywoodissa. Suurinta elämässä on traagisen kaunis kuvaus elämästä.
Sirkin elokuvien juonet saattavat pelkän juoniselostuksen pohjalta kuulostaa halvalta kioskikirjallisuudelta, joka tarjoaa satunnaista tyydytystä jännityksen ja romanssin nälkäiselle, mutta elokuvat osoittautuvatkin elokuvataiteen huipulle kuuluviksi teoksiksi ihmiselon iloista ja suruista, elämästä ylipäätään. Toki Sirkin melodraamat olivat luomassa pohjaa halvalle tv-viihteelle kuten Dallasille ja Kauniille ja rohkeille sekä tietysti paljon myöhemmin Salatuille elämille. Sirk teki kuitenkin saippuaoopperansa taiteellisesta näkemyksestään tinkimättä, ja siten hänen elokuviaan ei ajan hammas ole nakertanut. Ne ovat vahvoja kuvauksia amerikkalaisen yhteiskunnan kipukohdista: rasismista, yhteiskunnan kaksinaismoralismista rakkauden ja seksuaalisuuden suhteen, kuvauksia epätasa-arvosta sukupuolten- ja polvien väliltä.
Mielenkiintoista on, että vaikka Sirkin elokuvat ovat kuvauksia 1900-luvun Yhdysvalloista, niin uskonto ei näyttele hänen elokuvissaan ainakaan päällepäin suurta roolia. Emme näe kirkkorakennuksia pappeineen, eikä uskonnosta puhuta. Ainoa poikkeus lienee Suurinta elämässä loppupuolella oleva massiivinen hautajaissaattuekohtaus. Kuitenkin voimme tulkita, että monien hänen elokuviensa hahmojen vaikuttimena ja motiivina on uhrautuva kaiken voittava rakkaus, ja anteeksianto synninpäästöineen.
Nyt on otollinen hetki tutustua Sirkin melodraamojen maailmaan.
Artikkelikuvassa mainosjuliste elokuvasta All That Heaven Allows (1955),
