Kautta koko ihmiskunnan historian on lajimme nähnyt loppumme tulevan jossain vaiheessa jollakin tavalla. Keväällä ja kesällä Herran vuonna 1998 saivat Yhdysvalloissa ensi-iltansa kaksi megabudjetin katastrofielokuvaa: Deep Impact ja Armageddon. Molemmissa elokuvissa korostettiin yhteisöllisyyttä ja toisaalta muutamien sankarillisten yksilöiden uhrautumista yhteisen hyvän vuoksi. Samalla elokuvat korostivat amerikkalaisen kulttuurin erinomaisuutta ja ainutkertaisuutta: Yhdysvallat oli maailman ainoa valtio, joka pystyi vastaamaan maapalloa kohtaavaan täystuhoon muiden valtioiden lähinnä peesaillessa jossain taustalla. Elokuvat olivat luonteeltaan yltiöoptimistisia, vaikka muutamien yksilöiden olikin kunniallisesti uhrauduttava ihmiskunnan (ja amerikkalaisen kulttuurin) jatkumisen puolesta – maailma kuitenkin pelastui.
Nyt Herramme vuonna 2022 elämme keskellä todellisia kriisejä: koronapandemia on jo kaksi vuotta pitänyt maailmaa otteessaan, ja tämä näkymätön vihollinen on meitä muistuttamassa siitä, ettei ihminen ole kaikkivoipa luonnon edessä. Koronan ohella ihmiskunta on joutunut heräämään siihen todellisuuteen, että olemme elämäntyylillämme kuluttanut maapalloamme siinä määrin, että luonto on kääntymässä meitä vastaan: sään ääri-ilmiöt ovat lisääntyneet, ja todennäköisesti myös koronan leviämiseen on ilmastonmuutos vaikuttanut. Nyt olemme siinä tilanteessa, että olemme itse aiheuttamassa oman tuhomme, ei ulkoavaruudesta maata kohti vyöryvä kivenjärkäle. Mutta koska olemme itse syyllisiä ahdinkoomme – ehkä kaikista eniten vielä me länsimaalaiset kuluttamista ihannoivat elostelijat – niin millaisia sankaritarinan aineksia elokuviin tästä saisimme?
No, valitettavasti elämme maailmassa, missä tosiasioista kiistellään ja samalla myös omasta vastuusta, tai sitten vastuu vieritetään jollekin toiselle, kuten kehitysmaille. Helpompi olisi tosiaan hyväksyä uhka ulkoavaruudesta. Ehkä sille voisimme yhdessä tehdä jotain, koska se ei laittaisi meitä ajattelemaan omaa vastuutamme.
Viime jouluna sai Netflixissä maailman ensi-iltansa yhtiön itsensä tuottama elokuva Don’t Look Up. Elokuva keräsi tuoreeltaan valtavat määrät katsojia jo varmaan senkin takia, että elokuvaa tähdittivät maailmantähdet kuten Leonardo DiCaprio, Jennifer Lawrence ja Meryl Streep. Elokuvan genreksi oli myös luokiteltu komedia, mikä on monesti suuren yleisön mieleen. Tosiasiassa elokuva kertoo maailmaa lähestyvästä tuhosta ja siitä, kuinka me ihmiset emme itsekkyydeltämme kykene tekemään asialle mitään. Ei siis mikään kovin iloinen aihe, johon voisimme paeta arkista elämäämme. Hitti elokuvasta kuitenkin on jo nyt tullut.
Don’t Look Upin ohjaaja Adam McKay (s.1968) teki itsensä tunnetuksi vuosituhannen vaihtumisen jälkeen ohjaamalla hölmöjä komedioita kuten Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (2004) jatko-osineen. Meno vaihtui vuonna 2015 hänen ohjatessaan elokuvan The Big Short, joka kertoi ryhmästä sijoittajia, jotka huomasivat asuntomarkkinoilla kuplan, joka myöhemmin johti maailmanlaajuiseen finanssikriisiin vuonna 2008. Temaattisesti elokuvassa on paljon samaa Don’t Look Upin kanssa: pieni joukko valveutuneita ihmisiä huomaa katastrofin ainekset, mutta kukaan ei tunnu uskovan heitä ennen kuin on liian myöhäistä. The Big Shortia seurasi George W. Bushin hallinon varapresidentti Dick Cheneystä ja tämän poliittisesta pelistä kertova Vice – vallan oikeat kasvot (2018). Nämä molemmat elokuvat olivat satiirisia kuvauksia vallasta, politiikasta ja petoksesta. Samalla linjalla jatkaa myös Don’t Look Up.
Don’t Look Up kertoo siis meteoriitista, joka on syöksymässä kohti maapalloa. Osuessaan maahan se aiheuttaisi valtavaa tuhoa ja ihmiskunnan lopun. Meteorin löytävät tohtorikoulutettava Kate Dibiasky (Jennifer Lawrence) ja hänen professorinsa Randall Mindy (Leonardo DiCaprio). Laskelmien mukaan meteoriitti iskeytyy tuhoisasti maahan puolen vuoden päästä. He yrittävät päästä tietoineen Trump-tyylisen presidentti Orleanin (Meryl Streepin) puheille, mutta hän on enemmän kiinnostunut omasta uudelleenvalintakampanjastaan. Presidentti kuitenkin iloitsee siitä, että meteoriitti iskeytyy maahan vain 97% todellisuudella, ei sadan. Dibiasky ja Mindy vievät asiansa Jack Bremmerin (Tyler Berry) ja Brie Evanteen (Cate Blanchett) isännöimään ajankohtaisohjelmaan, mutta viesti maailmanlopusta, ja erityisesti Dibiaskyn ”Me kuolemme kaikki” -huuto koetaan liian negatiiviseksi. Poissaolollaan loista siis Armageddonin sankarillisuus.
Meteoriittia ei voi kuitenkaan voi pyyhkiä mielen voimalla pois, vaikka jotkut sitä yrittävätkin, vaan tuho lähenee vääjäämättä. Ihmiset kuitenkin epäonnistuvat toimissaan politikkojen ja tutkijoiden keskittyessä identiteettipolitiikkaan ja kaiken kaupallistamiseen. Myöhemmin kuvaan astuu mukaan Steve Jobs–Richard Branson–Jeff Bezos -tyylinen miljonääri Peter Isherwell (Mark Rylance), joka tarjoaa mahdollisuutta Armageddon-elokuvasta tunnetulla tavalla tuhota meteoriitti, ja jolla on varasuunnitelma viedä harvojen valittujen joukko falloksen muotoisella raketilla jonnekin turvaan. Elokuvassa on siis tiivistetysti koko 2000-luku tähän mennessä. Ja meteoriittihan on allegoria ilmastonmuutokselle, vaikka kriitikot ovat huomauttaneet, että ilmastonmuutos on salakavalampi kuin syöksyvä meteoriitti.
Don’t Look Up on jo jättänyt jälkensä 2020-luvun elokuvahistoriaan, kun sitä joskus aikanaan kirjoitetaan. Ja paljon on elokuvasta jo nyt kirjoitettu, sillä se on yksi viimevuosien kiistellyimmistä ja polarisoivimmista elokuvista, joka on jakanut niin tavallisen elokuvayleisön kuin kriitikotkin kahtia. Tämä kertoo tietysti myös ajastamme, jonka keskustelukulttuuri tuntuu hakevan vastakkainasetteluita.
Tavallisesti puhutaan siitä, kuinka kriitikoiden ja yleisön näkemyksen eroavat toisistaan. Niin on myös Don’t Look Upin kohdalla: yhdysvaltalaisen yleisesti siteeratun Rotten Tomatoes -verkkosivuston mukaan vain 55% kriitikoista piti elokuvasta kun taas yleisöstä siitä piti jopa 78%. Kriitikoiden konsensuksen mukaan elokuva tähtäsi liian korkealle, jotta sen ampumat haulit olisivat laskeutuneet johdonmukaisesti. Yleisö puolestaan katsoo, että vaikka elokuva on raskasotteinen välittääkseen tärkeän viestinsä, tekee se sen kuitenkin huumorilla ja sydämellä.
Keskustelu elokuvasta tuntuu samalta kuin keskustelu itse ilmastonmuutoksesta: Olet joko puolesta tai vastaan; tarkoitusperät ovat hyviä, mutta kukaan ei pidä tuputtamisesta; tosiasioista puhuminen väärällä tavalla on ylimielisyyttä. Ruth Maramis FlixChatter Film Blogista kirjoittaa ”Kukaan ei pidä tulemisesta lyödyksi päähänsä millään. Ensimmäinen tunti oli lupaava, mutta sitten siitä tuli nopeasti itseään toistava ja jaaritteleva. Don’t Look Up ei ole läheskään niin fiksu ja viisas kuin se luulee olevansa.” Fletcher Powell KMUW – Wichita Public Radiosta puolestaan toteaa ”Sen huutaminen, että katsokaa näitä typeryksiä, ei voi olla pohjana menestykkäälle satiirille”. Shawn Edwards Fox 4 Kansas City:stä tylyttää ”että jos haluaisin tulla saarnatuksi, menisin mieluummin kirkkoon”.
The Guardianin julkaisemat kirjoitukset kuvaavat hyvin, miten eri tahoilta ja tulokulmista elokuvaa voi tarkastella. Kriitikko Charles Bramesco kirjoitti elokuvasta kovin sanoin. Bramesco toteaa elokuvan ylemmyydentunnossaan tuhoavan sanomansa. Bramesco katsoi elokuvan syyttävän sormen osoittavan lähes kaikkeen pahasta mediasta julkkiskulttuuriin vain saadakseen itse osuman syytöksistä, koska se valitsee niin helppoja kohteita. The Guardian julkaisi myös ilmastotieteilijä Peter Kalmusin artikkelin, jossa hän kirjoittaa näkevänsä elokuvan kuvaamaa hulluutta kaikkialla. Kalmus sanoo tekevänsä kaikkensa sen eteen, että ihmiset heräisivät ilmastonmuutoksen todellisuuteen. Elokuva kuvaa hänen mielestään juuri oikealla tavalla yhteiskuntia, jotka pelottavalla eivät näe uhkaa todellisensa. Hänen mukaansa tarvitsemme tarinoita absurdeista tilanteita, mitkä nousevat esiin tietäessämme ilmastonmuutoksen seurauksista kuitenkin aina epäonnistumalla sitä vastaan toimimisessa.
Don’t Look Up ei tosiaan ole maailman älykkäin satiiri, mutta toisaalta ei nykypäivän julkinen keskustelukaan varsinkaan ilmastonmuutoksesta tunnu olevan kovinkaan älykästä. Elokuva kuvastaakin hyvin aikakauttamme, jossa erityisesti tutkijat ja nuoriso tuntuvat olevan ainoita, jotka näkevät suunnan, mihin ilmastonmuutos on meitä johtamassa. He saavat tosiasioiden esiintuomisesta länsimaisen keskiluokan vihat päälleen. Don’t Look Up tuo tämän ilmapiirin hyvin näkyville. Se on periamerikkalaiseen tapaan kärjistävä ja vastakkainasettelua hakeva, mutta se ei mielestäni pidä suurta yleisöä tyhmänä, päinvastoin se suhtautuu ihmisyyteen hyvin ymmärtäväisesti. Se iskee kovaa, koska sitä aikakautemme vaatii.
On ensinnäkin ilahduttavaa, että vielä nykypäivän Hollywoodissa tehdään isoilla tähdillä varustettuja valtavirtaelokuvia, jotka pystyvät samaan aikaan näin paljon keskustelua itse teoksesta ja samalla myös ajastamme. Toiseksi tunnumme tarvitsevan kärkkäitä puheenavauksia havahtuaksemme todellisuuteen. Don’t Look Up ei yllä Tri. Outolemmen – mihin sitä on useaan otteeseen verrattu – tasolle, mutta tärkeä elokuva se silti on.
Ennen komeetan iskeytymistä maahan Timothée Chalametin Yule rukoilee perheen puolesta, ja DiCaprion professori Randall toteaa meillä olleen kaikkea, eikö totta? Meillä länsimaissa on tosiaan ollut kaikkea, ja nyt meidän on herättävä siihen, että maapallon kestävyyden kannalta meidän on tarkasteltava omia valintojamme. Lisää tällaista saarnaa, kiitos!
Don’l Look Up katsottavissa nyt suoratoistopalvelu Netflixissä.
