Amerikkalainen elokuvaohjaaja William Friedkin (s. 1935) tunnetaan erityisesti vuonna 1973 valmistuneesta elokuvastaan Manaaja, mutta kaikkiaan hänen pitkään uraansa mahtuu monta muutakin elokuvaa, esimerkiksi Manaajaa edeltänyt rikoselokuvaklassikko The French Connection. Manaajalla on ollut suuri vaikutus populaarikulttuuriin, ja monet pitävät sitä pelottavimpana näkemistään elokuvista, niin myös allekirjoittanut. Nyt puheena oleva Tosielämän manaaja on valmistunut 2017.
Manaaja perustui kirjailija William Peter Blattyn (1928–2017) samannimiseen romaaniin, joka puolestaan perustui osaksi tositapaukseen. Taustalla on Yhdysvalloissa vuonna 1949 tapahtunut erään luterilaisen perheen pojan eksorkismi, jonka teki jesuiittaisä William S. Bowdern. Tämän elokuva alussa Friedkin kertaa Manaajan taustalla olevia tapahtumia ja käy elokuvan kuvauspaikoilla Georgetownissa, jossa eräät portaat tunnetaan nykyään nähtävyytenä nimeltä Manaaja-portaat. Vastikään edesmennyttä Blattyakin haastatellaan dokumentissa.
Ohjaaja William Friedkin. Kuva: Wikipedia.
Elokuvan englanninkielisessä tekstityksessä on kummallisia virheitä. Kun Friedkin selostaa, että takana näkyy talo, jossa luterilainen perhe asui, tekstissä sanotaan ”where Luther and family lived”. Toisessa kohtaa mainitaan järjestö, johon isä Amorth kuului. Nimessä on sana ”Pauline”, joka viittaa apostoli Paavaliin. Tekstissä sen sijaan on sana ”Polene”, joka johtaa ajatukset aivan harhapoluille. Suomenkielisessä tekstityksessä ei näitä virheitä ole. Olisiko painovirhepaholainen ollut asialla? Se sopisi sinänsä elokuvan teemaan.
Friedkinin dokumentin aiheena on Vatikaanin päämanaaja isä Gabriele Amorthin (1925–2016) työ. Amorth toimi Rooman hiippakunnan manaajana ja siten Vatikaanin päämanaajana. Vuonna 1990 Amorth perusti maanajien kansainvälisen yhdistyksen ja toimi sen ensimmäisenä esimiehenä. Yhdistyksen säännöt tosin hyväksyttiin vasta paavi Franciscuksen aikana 2014.
Amorth on sanonut suorittaneensa yli 160 000 manausta, mutta tämä ei tarkoita että kyseessä olisi yhtä monta manauksen uhria, vaan yksi uhri voi vaatia monia manauksia. Amorth on kertonut, että Manaaja on hänen suosikkielokuvansa. Hänen mukaansa sen kuvaus eksorkismista toimituksena on asiallisesti korrekti, vaikka elokuvan erikoistehosteet olivatkin liioiteltuja.
Tätä dokumenttia varten Friedkin sai luvan mennä seuraamaan erään italialaisen naisen eksorkismia Roomaan. Kuvausryhmää Amorth ei paikalle sallinut, vaan Friedkin sai ottaa mukaan vain pienen videokameran. Paikalla oli myös naisen puoliso, sukulaisia ja muita pappeja. Eksorkismilla on oma täsmällinen kaavansa, jossa on vuonna 1999 hyväksytyn riitin mukaisesti yhdeksän kohtaa. Kanoninen laki säätää, kuka eksorkismin voi suorittaa. Katolisen kirkon katekismuksessa eksorkismista sanotaan muun muassa seuraavaa:
Eksorkismin tavoite on karkottaa demoneja tai vapauttaa demonien vaikutuksesta sillä hengellisellä auktoriteetilla, jonka Jeesus on uskonut kirkolleen. Sairaudet, ennen kaikkea psyykkiset sairaudet ovat kokonaan toinen asia; niiden hoitaminen kuuluu lääkärille. Siksi on tärkeää, että ennen eksorkismin viettoa otetaan selvyys siitä, onko kyseessä todella Paholaisen läsnäolo vai sairaus.
Dokumentissa nähtävä eksorkismi on hämmentävää katsottavaa. Naista on manattu jo aiemmin, mutta ne kerrat eivät ole tehonneet. Tämäkään kerta ei ole ratkaiseva, vaikka siltä ensin näyttää. Naisen paikallaan pitämiseen tarvitaan useita miehiä, kuin tämä rimpuilee ja karjahtelee omituisella kurkkuäänellä. Yhtäkkiä tilanne on ohi ja nainen vaikuttaa normaalilta. Mutta kun isä Amoth siirtyy naisen äidin ja isän siunaamiseen, sama toistuu. Elokuvassa Friedkin ja hänen avustajansa kohtaavat sopimuksen mukaan naisen ja tämän puolison vielä erään italialaisen pikkukaupungin kirkossa. Kohtaaminen on niin pelottava, että Friedkin ja avustaja pakenevat paikalta. Sen enempää asiasta ei puhuta.
Elokuvan juliste.
Yksi dokumentissa haastateltu on yhdysvaltalainen piispa Robert Barron, joka on Los Angelesin arkkihiippakunnan apulaispiispa ja mediasta tunnettu esiintyjä. Häneltä Friedkin tiukkaa mielipidettä elokuvassa nähtävästä manauksesta. Barron sanoo, että hän ei uskaltaisi lähteä paholaisen kanssa moiseen kisaan, vaan siinä tarvitaan hengellisesti pitkälle edistynyttä persoonaa. Ilmeisesti hän pitää isä Amorthia sellaisena. Amorth tosin tunnettiin paitsi hengellisyydestään myös siitä, että hänellä oli tapana pilkata paholaista manauksiensa yhteydessä.
Tosielämän manaaja on opettavaista katsottavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita eksorkismista ilmiönä. Myös mahdollisuus nähdä isä Amorth käytännön työssä on ainutlaatuinen. Kriitikot ovat pitäneet dokumenttia halpahintaisena riistona, mutta teologille sillä toki on annettavaa.
Dokumentti: Tosielämän manaaja: Isä Amorth (The Devil and Father Amorth). Ohjaaja: William Friedkin. Käsikirjoitus: William Friedkin & Mark Kermode. Yhdysvallat 2017. 68 minuuttia. Elokuva on Netflixissä.
