Kaljupäinen filosofi ja piispa Synesios Kyreneläinen (n. 370–413 jaa.) tuohtui luettuaan Dion ”Kultasuu” Prusalaisen (n. 40–120 jaa.) kirjoitelman Hiusten ylistys.
Dionin teksti sisältyy Synesioksen vastakirjoitukseen Kaljuuden ylistys ja löytyykin vain sieltä. Puhujanlahjoillaan lisänimen saaneelta Dionilta on säilynyt liki kahdeksankymmentä puhetta. Juhana Torkin (s.1977) kolmas antiikin tekstien suomennos Onnellisuudesta pyörii nimensä mukaisesti onnen tavoittelua käsittelevien puheiden ja dialogien ympärillä. Mutta vaiherikasta elämää viettäneestä Dion Prusalaisesta oli moneksi.
1. Onko tukka hyvin?
Ei ole yksiselitteistä vastausta kysymykseen, oliko Dion sofisti vai filosofi. Filosofian historioissa hänen nimeään ei mainita. Hänen ajatteluaan on yleensä luonnehdittu kyynis-stoalaiseksi – hänhän oli stoalaisen Musonius Rufuksen (n. 30–n. 100 jaa.) oppilas ja ihaili kyynikko Diogenes Sinopelaista (n. 400–n. 320 eaa.). Vaelteleva maanpakolaisuuselämä lienee painottunut enemmän kyynisyyteen ja myöhempi keisarihovielämä stoalaisuuteen. Turhamaisuudesta hyveen tekevässä Hiusten ylistyksessä ei ole hajua kummastakaan. Kirjoitelman alkusanat ovat kerrassaan mainiot:
”Noustuani ylös aikaisin aamulla ja rukoiltuani jumalia, kuten minulla on tapana, kiinnitin huomion hiuksiini. Satuin olemaan heikkona voimiltani ja hiukseni olivat siksi olleet jo pitkän aikaa vailla hoivaa. Niinpä ne olivatkin nyt suurelta osin erittäin takkuiset ja solmuiset, kuin lampaiden jaloista roikkuvat karvatupot, mutta vielä paljon karheammat, koska olivat punoutuneet yhteen ohuemmista hiuksista. Hiukseni olivat vallan hurjat katsella ja ne painoivat paljon. Niitä oli myös erittäin vaikea selvittää ja monet niistä lähtivät irti tai venyivät kammatessa.”
(Suom. Vesa Vahtikari)
Jumalien rukoileminen oli Dionille rutiinia mutta tuohon aamuun toi poikkeuksen hänen huomionsa hiustensa huonosta kunnosta. Niiden kuvaileminen on tarkkaa ja muistuttaa miltei lääkärin diagnoosia. Tekstistä voi päätellä, että Dion oli huolehtinut aiemmin kyllä hiuksistaan, mutta ehkä sairastelun takia ne olivat nyt tulleet laiminlyödyiksi. Hän kuitenkin yrittää kammata niitä.
Johdantonsa jälkeen Dion kertoo aikeestaan ”ylistää hiuksiinsa kiintyneitä henkilöitä, jotka rakastavat kauneutta ja pitävät eniten huolta hiuksistaan”. Hän ihmettelee heidän taituruuttaan pitää hiuksensa kuosissa nukkuessaankin ja etteivät ”makeatkaan” unet ohittaneet heidän huolenpitoaan. ”Hiukset näet saavat heidät näyttämään komeilta ja pelottavilta, mutta uni puolestaan, vaikka se olisi kuinka makeaa tahansa, tekee heistä velttoja ja varomattomia.” Perusteluina väitteelleen – jotka Synesios kyseenalaistaa – Dion mainitsee brutaaleina pidetyt spartalaiset ja lainailee useita Homeroksen (n. 700 l. Eaa.) säkeitä, joissa kuvaillaan niin Akilleuksen kuin Odysseuksenkin hiuksia. Synesios sanoo Dionin käyttäneen runoilijan säkeitä mielivaltaisesti tarkoitukseensa ja leikanneen niistä juuri sopivat kohdat kirjoitukseensa. Eniten hän ihmettelee Dionin väitettä, että Homeros olisi pitänyt ”hiusten koristelua” paremmin miehille kuin naisille sopivana.
Eräistä muistakin Dionin puheista voi päätellä, että hänellä oli silmää kauneudelle. Hän ylistää kahdessa puheessaan Melankomas-nimistä nyrkkeilijää, jonka virheetön ja arvilta säästynyt vartalo oli kuin pronssiveistos. Samoin, monen muun kommentoijan tapaan, Dion vaikuttuu kuvanveistäjä Feidiaan (400 l. Eaa.) Olympian Zeus-patsaasta. Hänellä on myös puheet Kauneudesta ja Ulkonäöstä. Lisäksi, kun Dionin sekä kirjallinen- että puheilmaisu liittyy tyyliltään 100 -luvulla jaa. muotiin nousseeseen ”toiseksi sofistiikaksi” kutsuttuun kulttuuri-ilmiöön jossa ihaillaan 400 -luvun sofisteja, voinee tämänkin nähdä vaikuttaneen hänen hieman pinnallisempiin aihevalintoihinsa. Kun ”toisen sofistiikan” edustajien repertuaariin kuului pitää myös deklamaatioita – puheharjoituksia tekaistuista aiheista, saattaa Dionin Hiusten ylistys ehkä hyvinkin olla tällainen ja tarkoitettu vain pienen seurapiirin viihdykkeeksi.
2. Onni, jonka annoin pois
Onnellisuudesta –kokoelman kirjoitusten sanoman voisi kiteyttää ikivihreän Onni, jonka annoin pois –kappaleen nimeen. Ne pienet, yksinkertaiset ja lähellä olevat asiat jotka riittäisivät todelliseen onneen, on heitetty syrjään, ja onnea on etsitty ja yritetty rakentaa vallan, mammonan ja maineen tukipilareille. Onnellisuus liitetään nautintoon ja myös käsitykset vapaudesta ovat vääristyneitä. Näitä ihmisten virhearvioita – ”yleistä mielipidettä” Dion oikoo sekä omissa nimissään että tarinoimalla Diogeneen kummastusta herättäneestä elämäntavasta. Juuri kuvaukset Diogeneestä ovatkin kokoelman kiinnostavampia tekstejä, vaikka perustarina anekdootteineen onkin osin tuttu Diogenes Laertioksen (n. 200-l. jaa.) Merkittävimpien filosofien elämät ja opit –teoksen suomennoksesta vuodelta 2002.
Mutta jotain tutunoloista on myös kokoelman muissa kirjoituksissa. Samoja ajatuksia, jotka Dion pukee sanoiksi, tapaa näet hänen aikalaiseltaan Epiktetokselta (n. 55–135 jaa.), joka myös oli Musoniuksen oppilas. Ellei tietäisi kirjoittajaa, voisi Onnellisuudesta-kokoelman laittaa hyvinkin stoalaisen Epiktetoksen nimiin. Nämä samankaltaisuudet tietenkin selittyvät Torkin tarkasti rajaamalla aihepiirillä. Selkein ero Epiktetokseen näyttäisi olevan, ettei Dion juurikaan puhu kohtalosta, Zeuksesta eikä ylipäätään jumaluuksista. Epiktetoksen jaottelun omassa vallassa ja ei-omassa vallassa olevien asioiden suhteen, jälkimmäisen taustalla kummittelevat nimenomaan kohtalo ja jumaluudet – milloin yksikössä milloin monikossa. Teen seuraavassa muutamia vertailuja Dionin ja Epiktetoksen kesken.
”Keskustelussa yleisestä mielipiteestä” Dion kirjoittaa:
”Viisas ihminen ei piittaa ihmisten arvostuksesta tai sen puutteesta, siitä mitä typerät ihmiset moittivat tai kehuvat, olipa heitä sitten paljon, tai vähän mutta rikkaita ja vaikutusvaltaisia.” (Suom. Juhana Torkki)
Tähän Epiktetokselta löytyy useitakin kohtia, mutta otan nyt Keskustelun ”Seurustelusta muiden kanssa”:
”Sinun on ennen kaikkea varottava mukautumasta kenenkään entisen tuttavasi tai ystäväsi tapoihin siinä määrin, että vajoat hänen tasolleen. (—) Valitse siis, kumpaa haluat: sitäkö, että pysyt entiselläsi ja vanhat ystäväsi pitävät sinusta niin kuin ennenkin, vai että itse olet parempi kuin ennen mutta menetät muiden ystävyyden. Jos valitset jälkimmäisen, suuntaudu heti sen mukaan äläkä anna muunlaisten ajatusten häiritä itseäsi.”
(Suom. Marja Itkonen-Kaila)
Epiktetos ei väsy opettamasta, miten erilaiset nautinnot ja hyviksi kuvitellut asiat lopulta orjuuttavat ihmisen. Dion esittää saman vertauskuvin ”Puheessa vapaudesta” tähän tapaan:
”Ei nimittäin ole niin, että vain kaulaa, käsiä ja jalkoja puristavat kahleet, niin kuin niillä, joita pidätte pahantekijöinä, vaan myös vatsalle ja jokaiselle ruumiinosalle on omat siteensä, ne ovat moninaisten ja monenkirjavien pakkojen otteessa.”
Tiukimmin ihminen ”kahlitsee” sielunsa: ”…saadaksenne sidotuksi joka ainoan sielunne osan, niin ettei yksikään niistä ole vapaa ja itsenäinen.” Tässä kohdassa Dion nojaa Platonin (427–347 eaa.) sieluteoriaan, jonka mukaan sielu on kolmiosainen kun stoalaiset pitivät sitä yhtenä kokonaisuutena.
”Keskustelussa orjuudesta ja vapaudesta” puhutaan samasta asiasta. Dionin mukaan ihmiset eivät ymmärrä, mitä ”vapaus” todella tarkoittaa. Epiktetos sanoo ihmisten kyllä tietävän ”peruskäsitteen” merkityksen mutta ei osaavan soveltaa sitä yksityistapauksiin. Tästä seuraa mitä ihmeellisempiä hullunkurisuuksia. Dion sanoo ”ihmisten enemmistön” määrittelevän vapauden ”ettei ole kenenkään alamainen vaan toimii vain oman päänsä mukaan.” Sitten hän jatkaa:
”… ajatteleeko hän siis sen kuorolaisen toimivan hyvin ja olevan vapaa, joka ei kiinnitä huomiota kuoronjohtajaan eikä tottele tätä vaan laulaa nuotilleen tai nuotin vierestä vain sen mukaan kuin itseä huvittaa…”
Epiktetoksen Keskustelussa ”Tyytymisestä” sanotaan:
”Se että mielivaltaisesti haluan omien päähänpistojeni toteutuvan, on kaikkea muuta kuin kaunista. Se on kaikkein häpeällisintä. Kuinka menettelemme silloin kun kirjoitamme? Haluanko kirjoittaa nimen Dion niin kuin itse tahdon? En, minut opetetaan tahtomaan, että kirjoitan sen niin kuin se on kirjoitettava. Entä musiikissa? Samoin.”
Lopuksi muutama etikettiohje pitoihin. Kirjoituksessa ”Puhe ihmisistä juhlissa ja pidoissa” Dion kirjoittaa:
”Sävyisä ja sisäisesti sopusointuinen ihminen sitä vastoin kestää helposti kaikenlaiset hankaluudet toisten taholta ja omalla suoralla olemuksellaan säätää soraäänisen kuoron kohdalleen, tuoden siihen oikean rytmin ja melodian. Sopivia puheenaiheita tarjoilemalla ja taitavasti suostuttelemalla hän saattaa paikallaolijat puhtaaseen sointiin ja ystävälliseen yhdessäoloon.”
Epiktetos vastaa Käsikirjassaan:
”… Jos voit, ohjaa puheillasi myös keskustelutoverisi sopivan aiheen pariin.”
Epiktetoksen matalaa profiilia korostavat etikettiohjeet sopivat myös Dionin ”Puhe vapaudesta” -kirjoitukseen:
”Politiikkaa, teattereita ja kaikenlaisia kokoontumisia hän halveksii – hän on kokous itselleen. Hän ei mene katsomaan tanssijoita, laulajia, nyrkkeilijöitä tai painijoita vaan seuraa ihmisiä ostoksilla, kävelemässä, keskustelemassa tai kinastelemassa.”
”Puheessa vapaudesta” Dion pitää nyt siis ”nyrkkeilijöitä” tyhjänpäiväisinä, niinikään ”Puheessa Diogeneesta ja hyveestä” Diogenes mainitsee ”nyrkkeilijän” yhtenä niistä, joita hän ei pidä ”vastustajinaan” – sellaisia ovat ”elämän koettelemukset”. Dion ja Epiktetos käyttävät paljon juuri Diogenesta esimerkkeinään. Tämän välinpitämättömyys ”panigyristen juhlien” urheilukilpailuja kohtaan on ohjenuorana heille molemmille. Epiktetoksessakin on aimo annos kyynikkoa.
3. ”Mitä Dion sanoisi aikamme onnenetsinnästä?”
Torkki käy esipuheessaan läpi Dionin elämänvaiheet ja pohtii myös sofisti vai filosofi -kysymystä, jättäen sen kuitenkin avoimeksi. Niin tai näin, Dionin ajattelua ei voi pitää kovin omaperäisenä. Hänen elämänsä sen sijaan on sellaista: vaikka hän allekirjoittaa Diogeneen askeettiset elämänopit, hän kuitenkin etsiytyy mielellään keisarien suosioon – milloin mitenkin siinä onnistuen.
Esipuheensa loppupuolella Torkki kyselee ”Mitä Dionilla voi olla sanottavaa nykyajan ihmiselle, joka etsii elämäänsä onnellisuutta?” Torkki tekee kriittisiä huomioita nykyihmisen pinnallisesta elämäntavasta ja juoksemisesta nautintojen perässä, mutta antiikin tekstien soveltaminen tähän päivään tuntuu hieman alleviivaavalta alkaen jo käännöskokoelman aihepiirin tarkasta rajaamisesta.
Vähän yli satasivuisten kirjojen tarkoituksena näyttäisi olevan jakaa täsmäohjeita nykyihmisen täsmäongelmiin. Menneen ja nykyisen vertailussa Torkki liikkuu molempiin suuntiin: ”Dionin ajan ylimys saattoi suunnitella kylpylämatkaa johonkin Napolinlahden spahan, jota ystävä oli hänelle suositellut, ja poiketa matkalla tienvarsimajataloon, jolle itineraria – tuon ajan TripAdvisor – antoi erityisen hyvän laatuluokituksen”, ja edellisessä Plutarkhos-suomennoksessa ”Plutarkhos opettaa, että nettiin ei pidä mennä harhailemaan (—) toisten seiniä ei pidä stalkata eikä tirkistellä…” – Ehkä kiireinen lukija voi saada näistä rinnastuksista ahaa-elämyksen mutta menettää löytämisen ilon.
Kirjallisuus
Diogenes, Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. Suom. Marke Ahonen. Helsinki: Summa, 2002.
Dion Prusalainen: Onnellisuudesta. Suom. Juhana Torkki, Helsinki: Otava, 2022.
Epiktetos: Käsikikirja ja keskusteluja. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava, 1978.
Kaljuuden ylistys ja muita ylistyksiä. Suom. Vesa Vahtikari, Pekka Tuomisto, Laura Lahdensuu ja Arto Kivimäki. Helsinki: Tammi, 2005.
Kulttuuri antiikin maailmassa. Mika Kajava, Sari Kivistö, H. K. Riikonen, Erja Salmenkivi ja Raija Sarasti-Wilenius. Helsinki: Teos, 2009.
Plutarkhos: Mielen tyyneydestä. Suom. Juhana Torkki. Helsinki: Otava, 2020.
