Tunnetuin kyynikkofilosofi Diogenes Sinopelaisesta (412–323 eaa.) kerrottu tarina lienee hänen kohtaamisensa Aleksanteri Suuren (356–323 eaa.) kanssa auringonpaisteessa. Monet ovat sitä käyttäneet teoksissaan ja repliikitkin ovat samat, mutta erojakin löytyy, jos tarkastellaan, mihin asiayhteyteen se milloinkin on liitetty ja miten sitä on tulkittu tai kommentoitu. Käyn seuraavassa läpi neljä versiota aikajärjestyksessään.
1. Cicero (106–43 eaa.) Keskusteluja Tusculumissa
Keskusteluja Tusculumissa kuuluu Ciceron filosofisiin teoksiin. Sen viidennen kirjan aiheena on kysymys, riittääkö hyve itsessään onnellisuuteen. Diogeneen tarinaa edeltävissä passuksissa on ollut esimerkkejä, miten filosofit ovat torjuneet heille tuotuja lahjoja. Juuri edellisessä passuksessa Aleksanterin lähettiläät ovat tuoneet niitä Ksenokrateelle (n. 400–314 eaa.) Akatemiaan. Tulopäivänä filosofi on tarjonnut heille vaatimattoman aterian. Kun lähettiläät seuraavana päivänä kysyvät, kenelle rahat olisi maksettava, Ksenokrates tokaisee: ”Mitä? Eikö eilinen vaatimaton ateria osoittanut teille, etten ole rahaa vailla?”
Ciceron kertomus Diogeneesta on tällainen:
”Aleksanterin kysyessä Diogeneelta, halusiko tämä jotakin, Diogenes, kuin kyynikko ainakin, vastasi suorasukaisesti: »No kunhan nyt väistyt hieman auringon edestä.» Aleksanteri oli nimittäin tullut hänen eteensä hänen paistatellessaan auringossa. Diogeneella oli tapana tuoda esiin, kuinka paljon parempi elämä ja kohtalo hänellä oli kuin Persian kuninkaalla: häneltä ei puuttunut mitään, kuninkaalle taas mikään ei ikinä riittäisi; hän ei kaivannut kuninkaan nautintoja, joita kuninkaalla ei koskaan voinut olla kylliksi, ja hänen nautintonsa olivat sellaisia, joita kuningas ei voinut millään saavuttaa.”
(Suom. Veli-Matti Rissanen)
Cicero osoittaa Diogeneen esimerkill,ä ettei onnellisuus riipu omaisuuden määrästä, vaan on sille jopa esteenä, koska sen kerääjä on aina tulokseensa tyytymätön. Ciceron mukaan Diogenes korostaa omaa riippumattomuuttaan vertaamalla itseään Aleksanteriin, joka juuri ”kuninkuutensa” tähden on onnettomampi kuin hän. ”Kuninkuutta” toistellaan toistamiseen. Diogeneen vastaus Aleksanterin ehkä hieman ylimieliseen kysymykseen tekee tälle selväksi, ettei hänellä ole mitään mitä Diogenes tarvitsisi. Aleksanteri on ainoastaan häiriötekijä Diogeneen ja auringon välissä. Diogeneelle riittää, että ”Persian kuningas” astuu vain muutaman askelen sivummalle.
Kun Cicero sanoo Diogeneen kertoilevan, että hänellä on ”paljon parempi elämä ja kohtalo” kuin Aleksanterilla, tämä tarkoittaa että Diogenes on heistä onnellinen ja ”kuningas” onneton. Cicero ei kuitenkaan välttämättä väitä, ettei Aleksanteri olisi hyveellinen – mikä siis riittää onnellisuuteen. Vaikuttaa kuin asema, johon ”kohtalo” on hänet sysännyt, tekee hänestä onnettoman. Vaikka hänellä on kaikkea, sitä ei ole tarpeeksi. Diogeneella ei ole mitään ja siinä on riittämiin. Aleksanteri on myös sokea niille onnen murusille, jotka ovat ilmaisia ja tarjona kaikille. Tällä tavoin hän jää paitsi niistäkin ”nautinnoista”, jotka tuottavat kaikille muille iloa.
2. Valerius Maximus (1. vuosisadan alkupuolisko jaa.) Ikimuistoisia tekoja ja sanoja
Valerius Maximus on koonnut teokseensa esimerkkejä historiasta, sen tapahtumista ja henkilöistä, joista toiset ovat jäljiteltäviä ja toiset varoittavia. Johdannoissaan ja kommentoidessaan kertomuksia hän esittää niistä oman moraalisen arvionsa. Kertomus Diogeneesta on sijoitettu teoksen neljännen kirjan kolmanteen alalukuun ”Pidättäytymisestä ja itsehillinnästä”. Yksi Valeriuksen käyttämistä lähteistä on Cicero ja tässä se näyttääkin olleen juuri Keskusteluja Tusculumissa. Diogenesta edeltävässä anekdootissa näet niinikään kerrotaan Ksenokrateesta ja Aleksanterin lähettiläistä.
Valeriuksen anekdootti on tällainen:
”Mutta Aleksanteri, joka saavutti lisänimen Voittamaton, ei kyennyt voittamaan kyynikko Diogeneen itsehillintää. Hän lähestyi Diogenesta tämän istuessa auringossa ja kehotti tätä ilmaisemaan, jos tämä toivoi itselleen tarjottavan jotakin. Diogenes, sellaisena kuin hän oli, jalkakäytävälle asettuneena, alhaissäätyisenä mutta väkevän järkkymättömänä miehenä, vastasi: »Muut toiveet myöhemmin. Siihen asti toivoisin, ettet seisoisi aurinkoni edessä.» Nämä sanat pitivät epäilemättä sisällään seuraavan merkityksen: Aleksanteri yrittää saada Diogeneen siirtymään sijoiltaan rikkauksillaan – ennemmin hän karkottaa Dareioksen aseillaan.”
(Suom. Antti T. Oikarinen)
Tarinan juonenkulku on muuten samanlainen kuin Cicerolla, Valerius vain kertoo loppuratkaisun jo ensimmäisessä virkkeessään. Keskenään ristiriitaisilta kuulostavat ”alhaissäätyisyys” ja ”väkevä järkkymättömyys” korostavat Diogeneen ylivertaisuutta ”Voittamattomaan” Aleksanteriin nähden. Toisin kuin Cicerolla Valeriuksen Aleksanteri ”kehotti ilmaisemaan”, missä on paljon käskevämpi sävy kuin ”kysymisessä”. Toisaalta Diogeneen vastauksen loppuosassa siirtyminen auringon edestä esitetään ”toiveena”, kun taas Ciceron versiossa on ”suorasukaisempi” ja miltei käskevä sävy: ”väisty”. Ciceron Diogenes puhuu ”auringosta”, mutta Valeriuksen versiossa hän sanoo ”aurinkoni”. Nämä lienevät kuitenkin enemmän semanttisia eroja ja saattavat johtua suomennosratkaisuista.
Merkityksellisempiäkin eroja löytyy. Cicerosta poiketen Valerius lisää Diogeneen vastaukseen sanat ”Muut toiveet myöhemmin”. Tämä tuntuu kummalliselta: puuttuuko Diogeneelta siis jotain, mitä voi saada Aleksanterilta? Vaikka hän ”toivoo” keskustelun jatkuvan, hän haluaa päättää sen ajankohdan. Tarkoittaako ”siihen asti toivoisin”, että palataan asiaan sitten kun aurinko on laskenut?
Suurin ero on Ciceron ja Valeriuksen omissa tulkinnoissa. Cicero korostaa Diogeneen esimerkillä, että hyve yksin riittää onnellisuuteen. Valeriuksen tulkinta taas on, että Aleksanterin on helpompi voittaa vaikka sotia kuin vaikuttaa Diogeneeseen. Mitä ”siirtymään sijoiltaan” tarkoittaa? Olettaako Aleksanteri, että hänen pelkkä ilmestymisensä ja kysymyksensä olisi säikäyttänyt Diogeneen ja saanut menemään sivuun? Hänhän on ”jalkakäytävälle asettuneena”. Onko hän esteenä siinä? Onko tuo ”asettautuminen” provokatoorinen teko? Jos ajatellaan kyynikon perustyyppiä: impulsiivista ja pidäkkeetöntä ja Ciceron sanoin ”suorasukaista”, näinkin voi olla. Tällainen Diogenes ei vain oikein sovi ”Pidättäytymisestä ja itsehillinnästä” otsikon alle. Ilmeisesti ”asettautumisessa” ei ole mitään tällaisia vaikuttimia, ja Diogeneen ”itsehillintä” on yksinkertaisesti vain siinä, ettei hän ”toivonut” mitään niistä ”rikkauksista” joita Aleksanteri luuli hänen pyytävän.
Valeriuksen ajatuskulku on, ettei Aleksanterin valta ja rikkaudet tehoa Diogeneeseen. Mutta niiden turmeleva vaikutus, jota Cicero korostaa, jää hänellä paljon epämääräisemmäksi. Valeriuksen teoksessa onkin useita anekdootteja Aleksanterista, joissa hän kertoo tästä hyvin ihailevaan sävyyn: ”Seuraava on kuuluisa sekä teon itsensä synnyttämän ihailun että tekijänsä maineikkuuden vuoksi…” (3. 8. Peräänantamattomuudesta, [Ulk. 6.])
3. Plutarkhos (n. 45–125 jaa.) Kuuluisien miesten elämäkertoja / Aleksanteri Suuri
Plutarkhoksen kertomus Diogeneesta sisältyy Aleksanteri Suuri -elämäkertaan. Kertomus on myös pisin. Aleksanteri on äänestyksellä valittu päälliköksi Persiaa vastaan käytävään sotaan, joka alkoi vuonna 334 eaa.
”Kun monet valtiomiehet ja filosofit saapuivat tänne häntä tervehtimään, Aleksanteri toivoi myös Korintissa oleskelevan sinopelaisen Diogeneen tekevän samoin. Mutta kun tämä vähät Aleksanterista välittäen vain oleskeli kaupungin laidalla olevassa lehdossa, Aleksanteri meni hänen luoksensa, tavaten hänet loikoilemassa auringonpaisteessa. Kuninkaan suuren seurueen saavuttua paikalle Diogenes vain hieman kohotti päätänsä ja katsoi Aleksanteriin, jolloin tämä häntä tervehdittyään kysyi, tahtoiko hän esittää jonkin toivomuksen. Diogenes vastasi silloin: »Astu vähän syrjään auringon tieltä!» Tämän yliolkaisen vastauksen kerrotaan saaneen Aleksanterin siinä määrin ihmettelemään miehen ylvästä ryhdikkyyttä ja hengen voimaa, että hän paluumatkalla seuralaistensa siitä naljaillessa huudahti: »Tosiaankin, jollen olisi Aleksanteri, tahtoisin olla Diogenes.»”
(Suom. Kalle Suuronen)
Plutarkhoksen esityksessä Diogeneen ja Aleksanterin tapaaminen saa taustakertomuksensa, heidän kohtaamisensa ei ole sattumaa. Aleksanteri on ”toivonut” Diogeneenkin tulevan ”tervehtimään”, ja kun näin ei tapahdu, hän itse lähtee tapaamaan tätä. Diogenes ei ole ”jalkakäytävällä” vaan syrjässä ”kaupungin laidalla olevassa lehdossa”. Kun Ciceron ja Valeriuksen kuvauksista saa käsityksen kuin miehet olisivat kahdenkesken, Plutarkhos mainitsee nyt ”kuninkaan suuren seurueen”. Tällä ehkä tarkoitetaan rikkauksia, joita Aleksanterilla on mukanaan ja joilla hän luulee voivansa täyttää Diogeneen ”toivomuksen”. Tuo näky saattaa erityisesti häiritä auringossa ”loikoilevaa” Diogenesta. Aleksanterin ”tervehdys” onkin kuin sovitteleva ele, johon hän sitten liittää kysymyksen Diogeneen mahdollisesta ”toivomuksesta”. Tämä antaa tutun vastauksensa ”yliolkaisesti”, joka tuntuu hieman ”suorasukaista” lievemmältä – ”yliolkainen” on vain välinpitämätön. Toisin kuin Cicero ja Valerius, Plutarkhos ei itse tee tulkintaa Diogeneesta. Hän sanoo ”kerrotun” Aleksanterin ”ihmetelleen” Diogeneen ”ylvästä ryhdikkyyttä ja hengen voimaa”. Takaisin tullessaan hän epäsuorasti kertookin kadehtivansa Diogeneen osaa. Aivan kuin Aleksanteri tekisi mielessään Ciceron esittämää vertailua. Hänen toteamuksensa ”jollen olisi Aleksanteri, tahtoisin olla Diogenes”, tarkoittaa: Aleksanterina olo kahlitsee mutta kahleet ovat hänen kunniamerkkinsä joista hän ei halua luopua.
4. Diogenes Laertios (n. 200-luku jaa.) Merkittävien filosofien elämät ja opit
Diogenes Laertioksen teos sisältää nimensä mukaisesti tarinoita filosofeista, heidän elämäkertojaan ja opinkappaleitaan. Tietonsa Laertios on koonnut useista monenkirjavista lähteistä. Diogenesta esitellään kyynikoista kertovan kuudennen kirjan toisessa luvussa. Episodi Aleksanterin kanssa on osa pitkää luetteloa, jossa vain parilla virkkeellä kerrotaan kymmenittäin sattumuksia Diogeneen elämästä. Kyseinen episodi on lyhyesti ja ytimekkäästi tällainen:
”Kun hän oli ottamassa aurinkoa Kraneionissa, Aleksanteri tuli hänen luokseen ja sanoi: »Pyydä minulta, mitä ikinä haluat.» »Siirry syrjään aurinkoni edestä», hän vastasi.”
(Suom. Marke Ahonen)
Miesten repliikeistä ei paljon irtoa. Huomio kiinnittyy ainoastaan ”aurinkoni” sanaan. Ehkä siihen voi liittää ajatuksen, että Diogeneella on kaikkea, ”aurinkokin”, joka on yhteinen kaikille ja näin tavallaan hänenkin omaisuuttaan. Diogenes Laertioksen versiossa tulee kuitenkin yksi uusi asia esille. Hän mainitsee paikannimen, ”Kraneionin”, jossa miehet tapaavat. Plutarkhoshan sanoo Diogeneen ”oleskelevan Korintissa”. Paikka mainitaan myöhemmin myös toisessa kohdassa, jossa Laertios kertoo Diogeneen kuolemasta:
”Diogenes nimittäin eli siihen aikaan Kraneionissa, joka on urheilupaikka Korintin edustalla. Kun oppilaat tapansa mukaan saapuivat hänen luokseen, he löysivät hänet viittaansa kääriytyneenä. Koska Diogenes ei ollut mikään torkkuja tai muutenkaan unelias, he arvelivat, että hän tuskin oli nukkumassa. Niinpä he avasivat hänen viittansa ja totesivat hänet hengettömäksi. He uskoivat Diogeneen tehneen tämän tarkoituksella, koska hän halusi jo päästä elämästään.”
Kuvaus on yhteensopiva Plutarkhoksen kanssa. ”Kraneionin” gymnasion on sijainnut ”kaupungin laidalla olevassa lehdossa”. Tapahtumapaikan suhteen kaikkien eri versioiden välillä ei ole juuri eroja. Cicero ei kerro siitä mitään ja Valerius mainitsee ”jalkakäytävän”, jollaisia tietysti on myös gymnasionien pihoilla. Kun Diogenes on Laertioksen mukaan ollut siellä ”siihen aikaan” ja hänellä on ollut ”oppilaita” jotka löytävät hänet kuolleena, on Diogeneen täytynyt olla jo vanha mies kohdatessaan Aleksanterin. Laertios sanookin kerrotun, että Diogenes olisi ollut kuollessaan lähes yhdeksänkymmentävuotias. Hänen kuolemastaan on useampiakin kertomuksia. Laertios kirjoittaa:
”Demetrios sanoo Samannimisissä, että Diogenes kuoli Korintissa samana päivänä, jona Aleksanteri kuoli Babylonissa. Hän oli 113. olympiadin aikaan vanha mies.”
Demetrios Magnesialaisen (1. vuosisata eaa.), Samannimiset on eräs Laertioksen usein käyttämistä lähteistä. Se, että Diogenes on ollut Aleksanterin kohdatessaan vanha mies on seikka joka muuttaa episodin luonnetta. Tämä ei muiden pidemmistäkään versioista käy selvästi ilmi.
Ajoituksissa on muutakin epämääräisyyttä. Cicero kertoo Diogeneen tuoneen esille, että hän on paljon onnellisempi ”kuin Persian kuningas”. Mikä tarkoittaa, että Persia olisi jo valloitettu, mihin Plutarkhoksen mukaan ollaan vasta ryhtymässä. Valeriuskin viittaa Persian valloitukseen, mutta käyttää tulevaa aikamuotoa: ”ennemmin hän karkottaa Dareioksen aseillaan”. Nämä Aleksanterin valta-aseman esilletuomiset ovat tehokas keino korostaa Diogeneen ”alhaissäätyisyyttä”, mutta Ciceron ja Valeriuksen näkemyksissä siitä voi havaita pieniä eroja. Cicerolla ”Persian kuninkuus” ei ole mikään kunniatitteli. Valerius arvostaa teoksessaan juuri esittelemiensä henkilöiden sota- ja hallistijataitoja, mutta viittaus Aleksanterin ”aseisiin” korostaa tässä Diogeneen ”hengen voimaa”.
Jos laskeskellaan Diogeneen tarkempaa ikää Aleksanterin suunnitellessa hyökkäystään Persiaan, saadaan seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta. (Useissa teoksissa tosin Diogeneen ikä kerrotaan noin-muodossa). Aleksanteri on kaksikymmentäkaksivuotias. Tämä heidän näinkin suuri ikäeronsa tekee asetelman mielenkiintoiseksi. Entä jos Diogenes on perillä Aleksanterin yltiöpäisistä haaveista maailmanvalloitukseen ja ”suorasukainen” tokaisu onkin tarkoitettu kritiikiksi suuruudenhullulle pojanklopille? Toive ”siirry syrjään aurinkoni edestä” saattaa näet olla Aleksanterille juuri vaikein toteuttaa. Kun kyynikoiden elämäntapa jo itsessään on mielenosoitus, tämäkin vaihtoehto voisi olla mahdollinen. Diogeneen vastauksen todellista merkitystähän emme saa koskaan tietää.
Artikkelikuvassa Aleksanteri Suuri tapaa Diogeneen Korintissa. W. Matthews, 1914.
Kirjallisuutta
Cicero: (2009) Keskusteluja Tusculumissa. Suom. Veli-Matti Rissanen. Jyväskylä: Faros.
Diogenes Laertios: (2002) Merkittävien filosofien elämät ja opit. Suom. Marke Ahonen. Tallinna: Summa.
Plutarkhos: (1989) Kuuluisien miesten elämäkertoja. Suom. Kalle Suuronen. Helsinki: WSOY.
Valerius Maximus: Ikimuistoisia tekoja ja sanoja. Suom. Antti T. Oikarinen. (ei vielä ilmestynyt).
