Civil War – toimittajat sisällissodan keskellä

Elämme tällä hetkellä monella tapaa polarisoituneessa maailmassa, jossa niin kutsutut ääripäät ovat vallanneet julkisen keskustelun ja ottavat mittaa toisistaan. Alex Garlandin tuorein ja omien sanojensa mukaan viimeinen ohjaustyö tarttuu päivänpolitiikan kuumaan perunaan kertoen meille tarinan siitä, että Amerikan Yhdysvalloissa ääripäät ovat käyneet kunnolla toistensa kurkkuihin kiinni ja maassa on sisällissota. Garland on tosin tehnyt sellaisen ratkaisun tarinankerronnan suhteen, ettei hän kunnolla avaa sisällissotaan johtaneita syitä. Mahdollisia syitä on kuitenkin varsin helppo kehitellä omassa päässä. Koronapandemian ja Donald Trumpin presidenttikauden, joka päättyi presidentti Trumpin kannattajien tekemään väkivaltaiseen kongressirakennuksen valtaamiseen, jälkeen Yhdysvallat on ollut kansakuntana entistä jakautuneempi. Samalla saamme Suomessakin lukea siitä, että nuorten naisten ja miesten arvomaailmat ovat eriytyneet toisistaan. Ikävästi vaikuttaa siltä, ettei Garlandin visio ole aivan tuulesta temmattu.

Civil Warin alussa sota on jo jonkin aikaa ollut täydessä vauhdissa, separatistiset länsijoukot lähestyvät pääkaupunkia, missä hitusen Trump-henkinen presidentti on linnoittautuneena Valkoiseen taloon. Hän on juuri valmistautumassa televisioitavaan puheeseen, jossa hän aikoo todeta sen, että kapinalliset tullaan pian tuhoamaan niin, että jotkut puhuvat siitä jo nyt suurimpana voittona, mitä on koskaan ihmiskunnan historiassa voitettu. Lopuksi hän toivoo Jumalan siunaavan Amerikan Yhdysvaltoja. Melko trumpmaista retoriikkaa, mutta muuten elokuva välttää tästä eteenpäin yhtäläisyysviivojen vetämisen todellisen nykyhetken kanssa.

Sodasta raportoiva kovan luokan kuvatoimittaja Lee (Kirsten Dunst) päättää yhdessä työparinsa Joelin (Wagner Moura) kanssa lähteä raportoimaan eturintaman tapahtumista Washington DC:stä. Mukaan tarttuu vanhan liiton veteraani Sammy (Stephen McKinley Henderson) ja Leetä esikuvanaan ja innoittajanaan pitävä Jessie (Cailee Spaeny). Matka kulkee läpi osavaltioiden, paikallisten taisteluiden, raunioituneiden kaupunkien; kohdataan sekä ystävällisiä ihmisiä että niitä, jotka suhtautuvat toimittajiin vihamielisesti. Elokuvassa on kohtaus, jossa toimittajilta kysytään, minkälaisia amerikkalaisia he ovat. Ulkomaalaiset ammutaan suoralta kädeltä ja joukkohaudat täyttyvät.

Toimittajat vierailevat myös kaupungissa, jossa maan sisäinen sota ei näy juuri lainakaan; ihmiset ulkoiluttavat koiriaan ja istuvat kahviloissaan, ja kun toimittaja kysyy kaupanmyyjältä, mitä tämä on mieltä sodasta, kuuluu vastaus vain, etteivät he halua olla asian kanssa missään tekemisissä. Näinhän keskiluokkainen länsimaalainen ihminen haluaa ummistaa silmänsä toisten surkeudelta. Idyllistä elämänmenoa varjostavat vain tarkka-ampujat katoilla. Matka jatkuu kohti sylttytehdasta pääkaupungissa, jossa kovimmat taistelut käydään osapuolten kesken.

Brittiläissyntyisellä Garlandilla on tausta kirjailijana, ja hän on tehnyt useita käsikirjoituksia, muun muassa 28 päivää myöhemmin (2002), jossa eläinlaboratoriosta valloilleen päässyt virus on tehnyt koko Iso-Britanniasta raivotautisten saaren. Hänen esikoisohjauksessan Ex Machina (2014) robotti ja tekoäly ottavat ihmiseltä vallan. Hänen edellinen elokuvansa Men (2022) käsitteli naisen kokemaa fyysistä ja henkistä vainoa miesten toimesta yliluonnollisen kauhun keinoin. Nämä elokuvat olivat täynnä yllätyksiä ja olivat monitulkintaisia. Tähän taustaan nähden Civil War on yllättävän suoraviivainen elokuva, joka etenee kuin juna tapahtumapaikalta toiseen ilman sen kummempia mutkia.

Se, että Civil War käsittelee toimittajien työtä sodan keskellä yhdistettynä siihen, ettei sodan syttymistä ja sen osapuolten motiiveja avata laisinkaan, on kummallinen ratkaisu, joka etäännyttää katsojan tilanteesta, joka voisi hyvinkin kertoa epämieluisesta lähitulevaisuudesta. Näin kerrottuna elokuvasta puuttuu sen tarvitsema suora yhteys reaalimaailmaan, mistä olisi hyvin voinut ammentaa paremmin. Garland on varmasti halunnut antaa katsojalle vapauden itse hakea ja tulkita syitä sodalla, mutta tässä elokuvassa se ei oikein toimi. Dunstin Lee toteaa parilleen halunneensa tehdä sotatoimittajan työtä maailmalla, jotta kotona Yhdysvalloissa opittaisiin jotakin sotimisen kamaluudesta. Nyt hän tekee työtään omassa kotimaassaan.

Kirsten Dunst on haastatteluissa sanonut, että hänellä on tuttavia, jotka eivät mielellään elokuvaa haluaisi nähdä, sillä se tulee liian lähelle. Yhdysvalloissa elokuva tuleekin varmasti jakamaan ihmisiä eri leireihin ja elokuvaa tullaan tulkitsemaan monella tapaa. Sitä ei helpota se, että elokuvan päähenkilöt, toimittajat, jäävät itse elokuvassa etäisiksi. Heidän henkilökohtaisia taustojaan ja vakaumuksiaan ei juurikaan avata, he ovat vain tuntuneet valinneen toisen puolen sodasta puoleksi, jonka kautta he sodan kauheudet raportoivat.

Sekä visuaalinen että audiovisuaalinen toteutus loistavat elokuvassa, ja se kannattaa mahdollisuuksien mukaan käydä IMAX-teatterissa kokemassa, jolloin kuva ja ääni pääsevät parhaiten oikeuksiinsa. Vaikka elokuva ei ole mikään täysosuma, on se siitä huolimatta katsomisen arvoinen näyttäessään yhteiskunnan eriarvoistumisen ja keskinäisen epäluottamuksen eskalaation kamaluuden.

Elokuvan ensi-ilta on tänään 19.4.