Nuoren aikuisuuden vuosiini kuuluivat matalakirkollisen herätysliikkeen tilaisuudet. Mieleen on painunut saarnaaja Kalle Luoma, jonka jykevää ja oivaltavaa puhetta kuuntelin rukoushuoneella ja joskus kirkoissa pidetyissä seuroissa. Kallen, orvoksi jääneen huutolaispojan vaiherikas tie johti arvostetuksi maallikkosaarnaajaksi evankelisluterilaisen kirkon sisäisen herätysliikkeen parissa. Vuosisadan alun aikaan kuuluvaa astian makua oli räväkkä moite suolattomaksi väljähtyneen kirkon suunnasta jo ennen Tiililää ja Muromaa. Nyt kuitenkin näen aiheen muistella Kalle Luoman keskeistä teemaa omavanhurskaudesta. Hänen ajaton viestinsä olisi reformaatiokutsu kaikkien Aabrahamin jälkeläisten kuultavaksi.
Pyydän kohteliaasti anteeksi katolisilta veljiltämme, kun otan hieman provosoiden esiin Kalle Luoman tulkinnan Lutherin opetuksista. Käytän esimerkkinä katolisen tradition piirissä ilmenevää uskoa ihmisen mahdollisuuteen pyhittyä ja tarjota Jumalalle kuin lahjaksi kilvoitusta, pieniä ja isoja kieltäymyksiä. Tämän pyrinnön symboliksi sopii katumusnauha eli cilice, katoliseen kilvoitusperinteeseen kuuluva, reiden ympärille sidottava ”kidutus/kiusantekoväline”, piikikäs nauha, jonka tarkoitus on aiheuttaa kipua ja epämukavaa oloa muistuttamaan Jeesuksen kärsimyksestä.
Tämän esimerkin edustama vuosituhantinen ilmiö on filosofisesti syvä ja laajalle uskonnon kenttään yleistyvä aihe. Lutherin oivalluksiin viitaten sanoisin perkeleellinen juoni. Mikä saa ihmisen kuvittelemaan, että jokin itselle aiheutettu kiusa, kipu, tuska, vamma, epämukava olo, nälkä, jano tms. olisi jollain kieroontuneella algebralla tulkittavissa hyveeksi, siunaukseksi, ansioksi, henkisen kasvun ravinnoksi? Ja kuitenkin juuri tätä ihmisen kultit ovat kautta vuosituhannet edustaneet. Karmaisevana esimerkkinä muinaisista raunioista (mm. Etelä-Amerikka, Karthago) löydetyt alaikäisten lasten jäänteet, jotka ovat mahdollisia todisteita, että pikkulapsia on uhrattu jumalille, kun helpommat keinot eivät auttaneet torjumaan – mitä lie kirouksia.
Seuraa vähän protestanttista teologiaa mielihyvän synnillisyydestä: Jeesuksen kerrotaan sanoneen: ”joka katsoo himoiten naista (miestä), on jo tehnyt mielessään aviorikoksen”. Jossain porukoissa tämä on johtanut hätävarjelun liioitteluun. Asutaan eristyksessä vuosikymmenet luostarin muurien sisässä, jotta lipsumista ei tapahdu. Toinen tulkinta Jeesuksen sanoista on tämä: Kun näkee itsensä rehellisesti, joutuu tunnustamaan myös epäpuhtaat mielitekonsa, taipumuksensa, myös hairahduksensa – ja kilvoittelemaan räpiköiden niiden kanssa. Näkökulma-ero yli 90 astetta! Ei toki 180 astetta. Olen myös kuullut viisaan selityksen, miten peiliin katsovan vaeltajan ”rehellinen itsensä tunteminen” on läpi elämän mukana kulkeva ajoittain puristava epämukava tunne – katumusnauha protestanttisen ajatustavan mukaan.
Omavanhurskaus lymyää
Juuri tämä oli Kalle Luoman tulkinta omavanhurskauden ilmiöstä, katumusnauhan vertaaminen ihmisen mukana kulkevaan tahraisuuden, salavilpillisyyden ja syntiturmeluksen tuntemukseen, kuin puristavaan kiusaan sydämen, minuuden, elämänhistorian ja omatunnon ympärillä. Seuraa toinen esimerkki Kallen räväkästä Luther-tulkinnasta. Tarkemmat sitaatit minulta puuttuvat, mutta Lutheriin viitaten hän kuvasi omavanhurskautta luolassa lymyäväksi pedoksi, joka sopivasti ärsyttämällä ja luolan suulla lällättämällä voidaan saada paljastamaan itsensä. Lutherin provokatiiviset eleet luostarikieltäymysten halveksinnasta, oluesta ja musiikista seksiin ja avioelämään on nähty tällaisena lakivanhurskauden pedon ärsyttämisenä. Tämä siis ajalta ennen kuin ikääntynyt Luther sekoili traagisiin puheisiinsa mm juutalaisuudesta.
Selibaattia perustellaan omistautumiseksi hartauteen ja palvelutyöhön lähimmäisten hyväksi. Ripaus julman rehellistä itsen tuntemista voisi paljastaa salatun tarkoituksen: tarjota Jumalalle kelvollisuutta rakentava pyhitysuhri. Henkilö, joka kykenee aidosti koteloimaan eroottisen ja seksuaalisen tarpeensa ja sublimoimaan energian arvokkaisiin tarkoituksiin, olkoon iloinen tällaisesta lahjasta. Olen valmis tunnustamaan tällaisen aidon selibaatin. Ihmisyyden realismin tuntien ja mm. katolisen kirkon traagisten ilmiöiden valossa uskallan epäillä, että vääristelty, pyhyyttä pinnistävä selibaatti ja sukupuolisuuden kieltäminen on useissa tapauksissa sairas ihanne ja epähumaani kalterihäkki.
Tämä olkoon johdatus asiaan, josta saatan joutua vaikeuksiin. Minun on mahdotonta uskoa, että juutalaisuuteen kuuluva sukuelimen silpominen on Jumalan käsky, ei sen enempää uskonnon filosofiassa tai maallisessa ymmärryksessä tulkittuna. Historiallinen, kulttuurinen artefakti ja vuosituhantinen identiteetin ja heimoylpeyden sinetti pikemminkin. Tavalla voi olla erämaan ja nomadielämän hygieniaan ja terveyteen liittyvät syynsä. En osaa eläytyä asiaan, jota en voi kokea, mutta mietin, millainen elämän kestävä pieni kiusa tuosta toimenpiteestä seuraa. Onko tässä nähtävissä vuosituhantinen psykofyysinen kulttuurievoluutio, jossa ympärileikkauksen minikokoinen vamma/kiusa toimii katumusnauhan tavoin? Jos voisin kuiskata lempeästi juutalaisille nuorille äideille, sanoisin: heidän käsissään on tilaisuus muuttaa juutalainen kulttuuri luopumaan tuosta tavasta. Kenties rakentavampi ehdotus olisi tämä. Jos ympärileikkauksen perinne on luovuttamaton kulttuurinen symboli, voisiko ajatella tämän toimenpiteen lääketieteellistä modifiointia niin hennoksi vertauskuvalliseksi viilloksi, että esinahan tärkeä liike ja psykosensuaalinen toiminta ei vaarannu. Mikäli näin on jo tehtykin juutalaisuuden progressiivisten suuntausten piirissä, olisin iloinen ja pyydän anteeksi tunkeilevaa kysymystä.
Jeesus, Paavali ja fundamentalismin epäjumala
Toivoisin että koittaisi aika, jolloin Jeesus, historiatiedon niukkuutta kunnioittaen ja kristologiakiistojen painolastista irrotettuna, saisi paikkansa juutalaisuuden sisäisenä uudistajana. Pietari oli juutalainen, joka edusti konservatiivista historian kunnioitusta. Paavali vaistosi Jeesuksen sanoissa ja rivien välissä mahdollisuuden nähdä maailma toisenlaisen ikkunan läpi. Koska Paavali ja Jeesus eivät päässeet vaihtamaan ajatuksia kasvokkain, jää spekuloitavaksi, mitä heidän ajatuksenvaihtonsa olisi ollut. Arvelen, että Paavali ymmärsi syvästi ja sisäistetysti Jeesuksen ajatuksia mm. monista hänen käyttämistään vertauksista. Paavali kehitti ja sanoitti tulkintoja siitä, miten oli ymmärtänyt Jeesuksen tarkoituksia. Paavali oli uuden aikakauden työntekijä, tulkitsija, jonka opetusta täytyy myös tarvittaessa kyseenalaistaa, sitoa omaan aikaan, roomalaiseen, hellenistiseen, uusplatonistiseen ja juutalaiseen viisausperinteeseen ja kirjoitusten selitykseen. Pietari oli ehkä pari astetta tiukempi, mustan vyön juutalainen. Kiista Pietarin ja Paavalin välillä oli monin osin arkinen koskien mm. kosher-määräyksiä ja ruokia. Ympärileikkaus ja pakanoiden kohtelu taisivat olla punainen raja, jossa Paavali ei voinut perääntyä.
Monien, myös ja ennen kaikkea protestanttisten suuntien painotuksiin viitaten palaan uskaliaaseen väittämääni kysymällä, onko itse Raamatusta tehty taikaesine, jonka kirjaimelliseen lukemiseen perustuva historiallisuuden ylikävelevä sanainspiraatiotulkinta on ensimmäisen käskyn tarkoittamaa palvontaa? Juutalaisuuden uskontohistorian suuri taitekohta oli sen piiristä nousseen Jeesuksen ilmestyminen. Nasaretista tullut kansanmies, itseoppinut julistaja uhmasi valtaa pitävää uskonnon nomenklatuuraa ammentamalla Vanhan testamentin ja profeettojen kirjoituksista raikkaita tulkintoja ja uskaltamalla sanoa asioita, jotka olivat perinteisille lukutavoille kauhistus, toivat syytöksiä häpäisystä, riivaajien vaikutuksesta jne. ”Hänessä on perkele”. Hän osoitti, miten juutalaiseen lakiin kirjatut periaatteet joskus tulee lukea syvemmin inhimillisen tulkinnan läpi. ”Te olette kuulleet sanotuksi …., mutta minä sanon teille..!” Sapatin pyhityksen sääntö ei saa estää kaivoon pudonneen eläimen auttamista (Lk 14:3-6) jne. Daavid syötti temppelin uhrileivät nälkäisille, vaikka niiden syöminen oli sallittua vain papeille. ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten” (Mark 2: 27). Nasaretin mies poltti päreensä nähdessään farisealaisen tekopyhyyden, temppelipihan uskonnollisen rihkamakaupan ja syntisen naisen kivittämiseen valmiit ylipapit ja katurahvaan. Arvelen, että tänään Jeesus nostaisi hirmuisen äläkän siitä, millainen epäjumalan kultti on rakennettu Raamatun kirjaimellisen tulkinnan ympärille.
”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te annatte kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta jätätte sikseen sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden!” (Matt 22: 23) Jerusalem, Jerusalem, sinä, joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt (Matt 22:37). Mitä minä kostun teidän ainaisista uhreistanne. Olen saanut kyllikseni polttouhreista, pässeistä ja syöttiläiden rasvasta, ei minua miellytä vuohien, ei mullien, eikä karitsojen veri (Jes 1:11). Mutta menkää ja oppikaa, mitä tämä on: ’Laupeutta minä tahdon enkä uhria’. Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä” (Mat. 9:13 ). Minä sanon: tässä teillä on enemmän kuin temppeli. Jos te ymmärtäisitte, mitä tämä tarkoittaa: ”Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja”, te ette tuomitsisi syyttömiä. (Mat 12:6-7).
Mieleni tekee sanoa: olkaamme kaikki juutalaisia Nasaretilaisen rabbin opetuksia kuunnellen. Jeesus tunsi läpikotaisin Jesajansa ja ammensi sieltä raikasta sanottavaa. Jeesus, Paavali, Luther ja Luoman Kalle: suoraan sanottuna, suurin piirtein, siinä ovat laki ja profeetat. Rokan Antin jätin tuosta listasta pois, vaikka arvostan korkealle. Asialliset hommat hoidettakoon myös uskonnon tantereilla.
