Mahtoiko Cicerolla (106–43 eaa.) olla hieman oma lehmä ojassa hänen puolustaessaan runoilija Archiasta ( 100-luku eaa.) vuonna 62. Koska syyte runoilijan Rooman kansalaisoikeuden laittomuudesta oli helposti kumottavissa, muuttui Ciceron Pro Archia -puhe ylistykseksi runoudelle. Runoilijoilla oli suorastaan valtiollinen rooli, koska he runoelmillaan ikuistivat valtiomiesten ja sotapäälliköiden uroteot jälkipolville. Cicerolle olikin erityisen mieluista puolustaa Archiasta:
Sillä kaikki ne toimet, mitkä minä konsulikautenani yhdessä teidän kanssanne olen saanut aikaan tämän kaupungin ja valtakunnan menestykseksi, kansalaisten elämän puolesta sekä koko valtion hyväksi, on hän tehnyt runoelman aiheeksi vieläpä aloitellut sitä. Tämän kuultuani kehoitin häntä saattamaan sen loppuun, syystä että aihe minusta näytti tärkeältä ja viehättävältä.
(Suom. K.J. Hidén)
Seuraavan vuoden heinäkuussa Cicero kuitenkin toteaa Atticukselle (110–32eaa.) lähettämässään kirjeessä (Att. 1,16), ettei Archias saattanutkaan tehtävää loppuun. Tästäkö sitten suivaantuneena Cicero päätti itse kirjoittaa runoelmat konsulikaudestaan ja maanpaostaan. Hänen suhtautumisensa runouteen näyttää kuitenkin muuttuneen iän myötä kriittisemmäksi.
1. Konsulinkauteni
De consulatu suo -runoelman mainitaan ilmestyneen vuonna 60. Kirjeenvaihdon perusteella sen synty näyttää olleen hyvin monivaiheinen. Maaliskuussa 60 Cicero sanoo lähettävänsä Atticukselle kreikankielisen luonnoksen teoksestaan ja latinankielisen kun saa sen valmiiksi. Huomion arvoista on, että hän sanoo kirjoittavansa ensiksi kreikankielisen version. Sitten Cicero jatkaa:
Kolmantena versiona voit odottaa runoa, etten vain jättäisi hyödyntämättä mitään itseimartelun lajia. Älä nyt sitten sano: ”Ken isäänsä ylistää?” Jos maailmassa on jotakin tätä ylistettävämpää, moitittakoon minua siitä, etten mieluummin ylistänyt jotain muuta – vaikkakaan nämä kirjoitukseni eivät ole enkomiastisia vaan historiallisia. (Att.1,19)
Loppuhuomautuksenaan Cicero aluksi sanoo, ettei löytyisi mitään tämän veroista, mutta heti perään väittää ettei kirjoita ylistyspuheita. – Tämä on jatkoa ajatellen mielenkiintoinen toteamus.
Kreikankielinen versio valmistuu toukokuussa. Cicero toteaa siitä mahtipontisesti: ”Jos muut kirjoittavat tästä aiheesta, lähetän ne sinulle. Mutta usko pois: kun he ovat lukeneet tämän minun aikaansaannokseni, he vitkuttelevat tavalla tai toisella.” (Att.1,20) Seuraavassa kuussa Poseidonios (n. 135–51 eaa.) sitten torjuukin Ciceron ehdotuksen kirjoittaa ”aiheesta vielä tyylikkäämmin.” (Att.2,1) Cicero arvelee ”saaneensa koko Kreikan hämilleen”. Hän on saanut myös Atticukselta kreikankielisen luonnoksen, mutta pitää sitä ”hieman hiomattomana raakileena”, ja sanoo, ettei se tuoksu oikein miltään. Sitä vastoin: ”Minun kirjani taas on tyhjentänyt Isokrateen hajuvesikaapin, hänen oppilaidensa tuoksurasiat ja käyttänyt loppuun jotkin Aristoteleen ehosteetkin.” Cicero on lähettänyt oman ”kirjansa” aiemmin kuin on saanut Atticuksen ”luonnoksen” ja ei ilmeisesti näe siitä olevan itselleen hyötyä. Hän on omaan kirjaansa tyytyväinen ja sanoo Atticukselle: ”Jos pidät kirjastani, huolehdi, että sitä on saatavissa Ateenassa ja muissakin Kreikan kaupungeissa. Minusta nimittäin tuntuu, että se voi kirkastaa saavutuksiani.” Ciceron käyttämistä ilmaisuista voinee päätellä, että niin Atticuksen kuin hänen oma teoksensa olivat runomuotoisia, joten kysymyksessä on kreikankielinen runoelma, joka tunnetaan vain nimeltä Peri tēs hypateiās. Atticus on pyytänyt Cicerolta myös puheita ja tämä lupaakin lähettää niitä. Cicero kutsuu näitä puheitaan ”konsulaarisiksi” ja niistä Atticus ”saa selville, mitä tein ja sanoin”. Tuo puheiden korpus on siis eräänlainen rinnakkaisversio runoelmille.
Vuoden lopussa, joulukuussa 60 Cicero kertoo Atticukselle hyvistä väleistään Caesariin (100–44 eaa.) ja visioi tulevaisuuttaan, jossa vallitsee ”sovinto vihollisteni kanssa ja rauha kansanjoukkojen kanssa sekä rauhallinen vanhuus”. Mutta sitten hän jatkaa:
Mutta kolmannen kirjan loppusäkeeni eivät jätä minua vieläkään rauhaan:
Sillä tiellä, jota etsit pienestä saakka, ja konsulinakin miehekkäästi
ja rohkeasti seurasit, pysy sillä, kasvata mainettasi ja kunniaa kunnon
miesten keskuudessa.
Koska itse Kalliope minua opasti näin kirjassa, jossa on paljon yleviä kohtia, en varmaankaan saa epäröidä, vaan minulla on oltava aina ”yks ylin ennusmerkki: puoltaa syntymämaata”. (Att.2,3)
Kalliope oli kreikkalainen runouden muusa ja puhetaidon jumalatar. Cicero perustelee tässä omaa ”rauhattomuuttaan” jonkinlaisella jumalallisella velvoittavalla käskyllä ja näin tulee vihjanneeksi, ettei hänen tarinansa ollut vielä saanut päätöstään. Kirjeen lopussa hän pyytää Atticusta tuomaan itselleen Theofrastoksen (n. 371–n. 284 eaa.) teoksen Kunnianhimosta. Olisi mielenkiintoista tietää, liittyikö tämä jotenkin Ciceron kirjalliseen projektiin.
Latinankielisestä De consulatu suo -runoelman kolmesta kirjasta on säilynyt vain fragmentteja, keskimmäisestä hieman pidempi. Seuraavassa valittuja paloja joista näkyy millaisia säkeitä Cicero on `kauneusvälineineen´ synnyttänyt.
Ensimmäinen kirja
III
Oi mun Roomallein loi auvon konsulikautein.
Toinen kirja
II
Tutki sä kulkuradat sekä liike planeettojen tarkoin,
niin tämä kirkastuu; säädyissään nuo kuvioineen
kiertävät taivaltaan. Vaik parjaa kulkuritähdiks
Kreikka, sijat sekä myös liikkeet pysyvät vakioina.
Kaikkeus tällä toteen näyttää järjen jumaluuden.
Nuo yliset ikitiet kartoitit konsulin silmin,
kun enteili ratain risteys manaten tulevasta
tuikkeellansa.
—
Kohtalonanne jo väistämätön tuho siinsi ja näin ois
käynytkin, ellei pylväään huipulla pyhimmän
Juppiterin kuva ois tähyellyt aamua kohti.
Nyt näki niin jokamies kuin myös pyhitetty senaatti
kuinka sarastukseen kohotettu jumalkuva katsoi
alhaisiin sekä ylhäisiin, läpi kaikkien juonten.
Tuon kuvapatsaan tietä pidätteli viive ja vaiva,
konsulikaunnasi vasta jalustalleen tämä nousi
määrättyyn aikaan sekä paikkaan varjelijaksi.
Kolmas kirja
I
Rinnassas piilköön nuoruutesi urhea henki
vanhanakin; sitä vaalithan taa konsulikauden,
sillä hyväin maineen sekä kiitoksen sinä niität.
(Suom. Niko Suominen)
”Sitä vaalithan taa konsulikauden” on se säe, joka ei jätä Ciceroa ”rauhaan”.
Eikö De consulatu suo -runoelma saanutkaan Ciceron toivomaa vastaanottoa, koska hän vielä viitisen vuotta myöhemmin huhtikuussa 55 kerjäämällä kerjää historioitsija Lucius Lucceiusta (k. 43 eaa.) täyttämään lupauksensa ja kirjoittamaan hänen saavutuksistaan. Maininta ”Salaliiton alusta maanpaosta paluuseeni nähdäkseni voi saada aikaan kohtuullisen kokoisen teoksen” (Att.5,12) paljastaa aikajaksoksi 63–57 eaa. – siis alkaen juuri Ciceron konsulikaudesta. ”Salaliitolla” tarkoitetaan kuuluisaa Catilinan (108–62 eaa.) salaliittoa, jonka Cicero konsulikautensa alussa paljasti.
”Kärsimätön” Cicero kirjoittaa Lucceiukselle:
Minua hoputtaa ajatus, että jälkipolvet muistelevat minua, ja tavallaan toive kuolemattomuudesta mutta myös halu saada eläessäni nauttia täysin rinnoin arvovaltaisesta todistuksestasi, hyväntahtoisuuden osoituksestasi ja kirjallisen lahjakkuutesi hurmasta.
(Suom. Veli-Matti Rissanen)
Historiankirjoittajana Lucceius kirjoitti tietenkin proosaa, jossa tuli pysytellä totuudessa, mutta jotta Ciceron päämäärä toteutuisi,hän tässä kohden teroittaa: ”Niinpä pyydän vielä uudestaan, aivan suoraan, sinua ylistämään saavutuksiani hartaammin kuin kenties katsot aiheelliseksi ja unohtamaan historiankirjoituksen lait tällä kertaa.” Viittaisikohan Cicero tässä Aristoteleen (384–322 eaa.) Runousoppiin, jossa tämä määrittelee historian tehtäväksi kertoa tapahtuneista asioista ja runouden niistä, mitkä voisivat tapahtua. Koska ”ylistäminen” on liioittelua, kehottaa Cicero siis Lucceiusta runoilemaan. Cicero myös ehdottaa, että tämä käsittelisi salaliiton erillisenä muista tapahtumista, niin että hän pääsisi esille eikä jäisi muiden henkilöiden ja tapahtumien varjoon.
Kirjeensä lopussa Cicero sanoo, että jos Lucceius jotenkin ”estyisi” täyttämästä hänen toivettaan, olisi hänen itsensä kirjoitettava, ”Mutta kuten hyvin tiedät, haittapuolena tässä lajissa on se, että ne, jotka kirjoittavat itsestään, joutuvat kirjoittamaan kainommin, jos on jotain ylistettävää, ja sivuuttamaan sen, mikä ansaitsisi moitetta.” Mutta oliko mitenkään mahdollista, että Ciceroon olisi iskenyt ”kainous” hänen kirjoittaessaan De consulatu suo -runoelmaansa? Halusiko hän kenties Lucceiuksen avulla vielä palata niihin proosaversioihinsa, joita Atticuksen kesken vaihdeltiin? Ne hänellä varmaan olivat mielessään kun hän aivan kirjeen lopussa sanoo ”Jos otat tehtävän, laadin muistiinpanot kaikesta.” – Tämäkään hanke ei näytä toteutuneen, eikä Cicero mainitse siitä enää kirjeissään. Lucceiuksen teokset ovat nekin kadonneet.
Vuoden 52 jälkeen julkaistussa Laeista (De legibus) -teoksessa vielä kerran palataan Ciceron konsulikauteen. Cicero panee siinä Atticuksen ja veljensä Quintuksen (102–43 eaa.) kinuamaan itseltään historiateosta, sellaista joita kreikkalaiset kirjoittivat. Cicero torjuu ajatuksen vedoten kiireisiinsä, mutta asiasta on kuitenkin keskusteltu, koska Atticus ja Quintus tietävät Ciceron halunneen mahdollisen historiateoksensa ajoittuvan ”meidän sukupolvemme tapahtumiin.” Atticus replikoi: ”Näin hän (Cicero) sitä paitsi saa kirkastaa rakkaimman ystävänsä Gnaeus Pompeiuksen urotyöt ja pääsee käsittelemään omaa kunniakasta ja ikimuistoista konsulivuottaan.” (Suom. Veli-Matti Rissanen) – Näyttää siis, ettei vieläkään, kymmenisen vuotta De consulatu suo -runoelman ilmestymisen jälkeen, päästy asiassa Ciceroa tyydyttävään ratkaisuun. Myöskään vuosikymmentä myöhemmissä muissa Catilinan salaliittoa koskevissa tai sitä sivuavissa kuvauksissa, ei Ciceron harmistukseksi, hänen rooliaan pidetty merkittävänä.
2. Omista vaiheistani
Vuoden 56 lopulla on ensimmäinen maininta Ciceron maanpakoa käsittelevästä runoelmasta De temporibus suis. Atticus on kysellyt siitä ja Cicero vastaa: ”Entä jos se mielisi lentää pesästä? Mitä sanot? Päästäisinkö? (Att.4,8A) Hän kutsuu runoelmaa usemmallakin nimellä: Omista vaiheistani, Vaiheitani ja Hänen ajastaan. Näiden perusteella se voisi siis olla joko minä-, tai hän-muotoinen. Helmikuussa 55 runoelma on jo pitkällä. Cicero aloittaa kirjeensä veljelleen Quintukselle:
Arvelinkin, että pitäisit kakkoskirjasta, mutta olen oikein iloinen, että pidit siitä niin valtavan paljon kuin kirjeessäsi kerrot. Muistutat minua yhdentekevyyksistä ja kehotat minua muistamaan kirjan lopussa olevan Juppiterin puheen. Kirjoitin sen kaiken pikemminkin itselleni kuin muille. (Q.fr.2,8)
Quintuksen esittämät ”muistutukset” ovat mielenkiintoisia ja herättävät monenlaisia kysymyksiä ja pohdintoja. ”Yhdentekevyydet” on näet stoalainen tekninen termi, jolla tarkoitetaan asioita, joilla ei ole hyveen kannalta merkitystä. Jotkut kuitenkin ovat käytännön arjen sujumiseksi valitsemisen arvoisempia kuin toiset. ”Yhdentekevyydet” eivät ole hyviä eivätkä pahoja, mutta esimerkiksi terveys on valitsemisen arvoisempi kuin sairaus. Quintus ehkä kuitenkin tarkoittaa veljensä tapauksessa mainetta. Se on valitsemisen arvoisempi kuin maineettomuus, mutta oliko Cicero Quintuksen mielestä mennyt sen tavoittelussa liian pitkälle? Ja koska maanpaosta oli jo parisen vuotta, tarkoittaa tämä, että ”yhdentekevyydet” koskevat nykyhetkeä. Se taas paljastaa, että Cicero hyppää runoelmassaan sen otsikon ja aiheen ulkopuolelle. Kirjeen jatkosta ilmenee, että ”Juppiterin puheella” kai viitataan Ciceron haluttomuuteen sen hetkisiin poliittisiin kamppailuihin: ”jätin asian hänen käsiinsä…” ”Juppiterin puhe” osoittaa, että Cicero ei pysytellyt pelkästään historiallissa tosiasioissa, vaikka aiemmin runoistaan tällaista väittikin. Mitä hän mahtaa tarkoittaa sanoessaan kirjoittaneensa lähinnä itselleen?
Seuraava kirje Quintukselle on noin puolitoista vuotta myöhemmin, elokuulta 54:
Mutta kuulehan, taidat salata minulta jotain. Kerrohan, veli hyvä, mitä Caesar tuumii runostani? Hän kirjoitti minulle aiemmin lukeneensa ensimmäisen kirjan ja sanoi, ettei ole koskaan lukenut mitään parempaa, edes kreikaksi, mutta että loput on tiettyyn pisteeseen saakka ”melko hengetöntä” – tätä sanaa hän käyttää. Kerro totuus, asia vai tyylikö ei ole hänen mieleensä? Sinulla ei ole mitään pelättävää, sillä itsekunnioitukseni ei vähene siitä karvan vertaa. Kirjoita siis minulle totuudenmukaisesti ja veljellisesti, kuten tapasi on. (Q.fr.2,16)
Tarkoittaakohan Caesar ”lopuilla” runoelman kakkos- ja kolmososia? Oliko Cicero siis vasta tuon puolentoista vuoden aikana edellisestä kirjeestä Quintukselle kirjoittanut runoelman päätösosan? Eikö se ollutkaan ”lentänyt pesästä” vuoden 56 lopulla?
Syyskuussa Cicero kirjoittaa jälleen Quintukselle. Hän vastaa pitkässä kirjeessään veljensä aiempiin kirjeisiin ja kertoo päivän politiikasta, muun muassa oikeudenkäynnistä, jossa Aulus Gabiniusta (k. 47 eaa.) syytettiin valtiorikoksesta. Kansa oli ”melkein liiskannut” tämän, kun hän tuli vastaamaan syytteeseensä. Tähän liittyen Cicero toteaa: ”Aionkin sisällyttää ihmeellisen episodin Vaiheideni toiseen kirjaan: Apollo ennustaa jumalten kokouksessa ikään kuin kahden sotapäällikön paluuta, joista toinen on menettänyt ja toinen myynyt sotajoukkonsa.” (Q.fr.3,1) Tästäkin käy taas ilmi, ettei Cicero rajannut runoelmaansa vain maanpaon ja sieltä paluun ajanjaksoon. Myyttinen ”jumalten kokous” on jokin piikki Gabiniuksen suuntaan. Kun kakkoskirjassa on jo ”Juppiterin puhe”, näyttää myyttisen aineksen osuus siinä melko suurelta, elleivät ne sitten sisälly toisiinsa. Tyypillistä runoelmalle, De consulatu suo -runoelman tapaan, on jumaluuksien läsnäolo milloin missäkin muodossa. Ne tuntuvat olevan runoelmien vakiorekvisiittaa. Fragmenteista saa myös kuvan, että Cicero antaa ymmärtää olleensa jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa noiden jumaluuksien kanssa.
Vuoden 54 joulukuussa Cicero kirjoittaa Publius Lentulukselle (k. 46 eaa.), jota hänen oli paljolti kiittäminen kutsustaan pois maanpaosta. Lentulus on pyytänyt Ciceroa lähettämään kirjoituksiaan. Tämä vastaa:
Olen sepittänyt myös kolme kirjaa käsittävän runon ”Omista vaiheistani”, jonka olisin lähettänyt sinulle jo aikoja sitten, jos olisin katsonut sopivaksi julkaista sen, sillä se on, nyt ja aina, osoituksena minulle tekemistäsi palveluksista ja minun kiitollisuudestani. Mutta en pelännyt niinkään sitä, että jotkut kokisivat tulleensa loukatuiksi (tässä suhteessa näet olin armelias ja lempeä), kuin sitä, että olisi ollut loputon työ mainita kaikki hyväntekijäni. Annan kuitenkin toimittaa nämä kirjat sinulle, jos vain löydän jonkun, jonka haltuun voin huoletta uskoa ne. (Fam.1,9)
Kirjeet paljastavat, että Cicero luetutti runoelmaansa erityisesti veljellään Quintuksella ja myös muilla ystävillään. Atticus jää nyt vähimmälle huomiolle. Erikoista myös on, ettei hän pidä tästä runoelmastaan samanlaista meteliä kuin De consulatu suo -runoelmastaan ja konsulikaudestaan ylipäätään. Oliko niin, että tuon runoelman ehkä laimea vastaanotto teki hänet epävarmemmaksi taidelajia ja sen mahdollisuuksia kohtaan? Kaikesta huolimatta Cicero näyttää kuitenkin koko ajan muokanneen teostaan, kutsuu sitä eri nimillä ja lisäilee siihen uutta aina sitä mukaa, mitä näkee poliittisessa ympäristössään tapahtuvan. Maanpako ei tietenkään ollut aiheena yhtä hohdokas kuin konsulikausi ja näyttää kuin siitä ei olisi yksistään ollut runoelman aiheeksi. Cicero myös epäröi sen julkaisemista, vaikka jo 56 arveli sen olevan ”valmis lentämään pesästä”. Kirjeestä Lentulukselle käy kuitenkin ilmi, ettei runoelma ole vieläkään valmis ja on ”loputon työ” saattaa se päätökseen. Hän lupaa lähettää runoelmansa Lentulukselle, mutta pelkää sen joutumista vääriin käsiin. Ehkä se oli sittenkin kirjoitettu ”pikemminkin itselle kuin muille”. De temporibus suis -runoelman julkaisuajankohdaksi onkin arveltu aikahaarukkaa 56 – 54 eaa.
3. Marius
Laeista-teos käynnistyy Atticuksen toteamuksella ”Mariuksen tammesta”, jonka läheisyyteen kirjan keskustelijat ovat kävelleet. Hän sanoo lukeneensa ”Mariuksesta” ja ihmettelee voisiko tuo ikivanha puu olla sama. Quintus vastaa:
Atticus hyvä, kyllä se on pystyssä ja tulee aina olemaankin, sillä se on versonut mielikuvituksesta. Yhdenkään maanviljelijän istuttama ja vaalima puu ei voi olla niin pitkäikäinen kuin se, jonka runoilija istuttaa säkeeseensä.
(Suom. Veli-Matti Rissanen)
Keskustelun jatkuessa selviää, että puhutaan Ciceron kirjoittamasta Marius-runosta, jossa hän kertoo Arpinumissa – omassa kotikaupungissaan – syntyneestä poliitikosta ja sotapäälliköstä Gaius Mariuksesta (157–86 eaa.). Kun Atticus kysyy mikä runossa pitää paikkansa, Cicero esittää närkästyneen vastakysymyksen: ”onko varmaa, että kuolemansa jälkeen Romulus käyskenteli talosi liepeillä…” ja haluaa, että Atticus ”lakkaisi pikkutarkasti penkomasta tuollaista perimätietoa”. Tarkoittaako Cicero, ettei tällainen faktantarkastus ylipäätään kuulunut runojen yhteyteen? Ja oliko siitä luovuttava myös hänen muiden runoelmiensa kohdalla? Tämän jälkeen keskustelijat alkavatkin pohtia runouden ja historiankirjoituksen eroja hyvin aristoteelisin sanakääntein:
QUINTUS: Ymmärtääkseni siis sinun mielestäsi, rakas veli, historiankirjoituksessa on noudatettava toisia lakeja, runoissa toisia.
MARCUS: Totta kai, Quintus, koska edellisessä mittapuuna on aina totuus, jälkimmäisessä useimmiten miellyttävyys – olkoonkin että sekä Herodotoksella, historiankirjoituksen isällä, että Theopompoksella esiintyy lukemattomia taruja.
Tästä voitaneen päätellä, että Ciceron itsestään kirjoittamat runoelmat tähtäsivät enemmän tuohon ”miellyttävyyteen” kuin totuuteen: muistamme ”Isokrateen hajuvesikaapin”. Eri asia on, olivatko ne sitä muillekin kun hänelle itselleen. Marius -runo mainitaan julkaistun ennen vuotta 45. Ajoitus on hieman venyvä kun Laeista -teoksen sanotaan siis ilmestyneen 52 jälkeen.
Mariuksesta on olemassa Ciceron oma lainaus hänen ennustustaitoa käsittelevässä De divinatione -teoksessaan vuodelta 44. Lainaus on tällainen:
Juppiterin ylimys yhtäkkiä siipiä lyöden
hylkää puun rungon. Vaik pistivät kärmehen hampaat,
syöksyjän raadellessa, jo uhrina villien kyntten,
kirjava kyy sätkii veripäin liki henkeä vailla.
Saalistaan nylkee tuo hurmeen tahrima kunnes
kylliks saa verityöst nokkansa ja kostaen haavat
kas elävän haaskan vesihautaan siivekäs paiskaa,
sit vie illansuusta jo aamun ruskohon tiensä.
Tuolloin liitelijän nopsat siivet pyhitetty
ennusmies Marius huomas salatietäjän silmin;
suotuisat enteet niin voiton kuin kotimatkan,
joita vasen taivas taaton jyrinällä julisti.
Kotkan enteen näytti toteen näin Juppiter itse.
(Suom. Niko Suominen)
4. Ei aikaa runoille
Cicero suhtautuu pääosin myönteisesti runouteen, mutta hänen kantansa voi vaihdella samassakin teoksessa. Keskusteluja Tusculumissa -teoksesta vuodelta 45 käy ilmi, että on eräitä aihepiirejä, joiden kuvaamisessa runoilijat olivat Ciceron mielestä tehneet paljon hallaa. Näitä olivat kuolemaan liittyvät kansanuskomukset ja harhakäsitykset, joita runoilijat manalakuvauksillaan vahvistavat. Cicerohan haaveili platonistiseen tapaan sielun kuolemattomuudesta ja tähän manala ei sopinut.
Toisaalla Cicero kuitenkin sanoo ”vanhuuden päivinään hyödyntävänsä innolla runoilijoita”, mutta kääntääkin heti perään kelkkansa:
Mutta näetkö, mitä pahaa runoilijat saavat aikaan? He esittävät urhoollisimmat miehet vaikeroivina, he pehmittävät sielumme ja kaiken kukkuraksi ovat niin lumoavia, ettei heitä pelkästään lueta vaan opetellaan ulkoa. Näin runous yhdessä huonon kotikasvatuksen sekä syrjään vetäytyvän ja hemmottelevan elämäntavan kanssa murtaa hyveeltä kaiken voiman. Etsiessään ihannetapoja ja ihannevaltiomuotoa Platon teki oikein, kun sulki runoilijat pois kuvitteellisesta ihannevaltiostaan.
(Suom. Veli-Matti Rissanen)
En tiedä kuinka vakavasti Ciceron sanat on otettava, ehkä kysymys on yksinkertaisesti siitä, että on olemassa hyviä ja huonoja runoilijoita ja aiheita, joita sopi ja ei sopinut käsitellä. Viimeksi mainittu on tosin ristiriidassa runoilijan vapauden kanssa, mistä Puhujasta-teoksessa vuodelta 55 sanotaan näin:
Runoilija on läheistä sukua puhujalle: hieman sidotumpi kielen poljentoon mutta sananvalinnoissaan vapaampi, koristeiden määrässä kumppani ja lähes tasavertainen. Siinä nämä kaksi ovat lähes identtisiä, että he eivät rajoita valtaansa tai aseta sille rajoja, jotta voisivat vaellella vapaasti samoja kykyjä ja samanlaista ilmaisuvoimaa käyttäen.
(Suom. Aulikki Vuola)
Sen perusteella, mitä Cicero kirjeissään sanoo, näyttäisi, että nuo hänen omaelämäkerralliset runoelmansa ovat syntyneet juuri tuolla tavoin ”vapaasti vaellellen”, eikä aihe ”rajoittanut” niitä jäämään pelkäksi maan pinnalla matelevaksi arkirunoudeksi.
Brutuksessa, kymmenisen vuotta myöhemmin 47 julkaistussa toisessa retoriikkateoksessaan, Cicero kuitenkin näyttää runoudelle paikan: ”Sillä vähäisempienkin taitojen harjoittamisesta kerrotaan, että kuuluisat runoilijat ovat surreet runoilijatoveriensa kuolemaa.” (Suom. Pirkko Haapanen) Puhuja on runoilijan yläpuolella. Vaikka Cicero kirjoittikin kahdella kielellä runoelman konsulikaudestaan, hän halusi vielä noilla ”konsulaarisilla” puheillaan varmistaa asiansa perille menon. Vaikkakin uskottavuuden kannalta Cicero olisi toki halunnut, että muutkin olisivat kirjoittaneet hänen konsulikaudestaan – myös kreikaksi.
Stoalaisen Senecan (n. 4 eaa.–65 jaa.) Kirjeistä Luciliukselle löytyy mielenkiintoinen lainaus, johon on hyvä päättää tämä katsaus Ciceron suhteesta runouteen. Alaviitteen mukaan Seneca lainaa Ciceron vain fragmentteina säilynyttä Hortensius-teosta vuodelta 45. Kirjeessään 49. Seneca pohtii elämän lyhyyttä ja sanoo, ettei sitä sen vuoksi tulisi hukata turhuuksiin:
Sitäkin enemmän siis paheksun sitä, että muutamat kuluttavat turhuuteen valtaosan tästä ajasta, joka ei voi riittää edes välttämättömään, vaikka sitä olisi säilötty äärimmäisen huolellisesti. Cicero kieltää, että jos hänen elinpäivänsä kaksinkertaistettaisiin, hänellä olisi aikaa lukea lyyrikkoja.
(Suom. Antti T. Oikarinen)
Ciceron mielipide on ehdoton: runot olivat viimeisimpiä joiden lukemiseen hän käyttäisi aikaansa. Mutta eikö se pätenyt myös niiden kirjoittamiseen? Vaikka hän olikin hyvin tuottelias, niin olivatko runoelmien laatimiseen käytetyt vuodet menneet hukkaan? Tässä kohden palaa mieleen Quintuksen ”muistutus yhdentekevyyksistä” – tarkoittiko hän ettei runoelmien värkkääminen ollut valitsemisen arvoinen asia? Havahtuiko Cicero huomaamaan tämän vasta viisitoista vuotta De consulatu suo -runoelman ilmestymisen jälkeen? Mutta Marius oli kuitenkin aivan tuore tapaus. – Runot näyttävät olleen Cicerolle dilemma, johon hän ei löytänyt vastausta.
Kiitokset Veli-Matti Rissaselle!
Lähteet:
Aristoteles (1997) IX Retoriikka Runousoppi. Runousopin suom. Paavo Hohti. Tampere: Gaudeamus.
Cicero, Marcus Tullius (1905) Puhe runoilija Archiaan puolustukseksi. Suom. K. J. Hidén. Helsinki: Osakeyhtiö Weilin&Göös Aktiebolag.
Cicero, Marcus Tullius (1990) Cicero Puhetaidosta. Brutus, johdanto ja selityksiä. Suom. Haapanen, Pirkko. Loimaa: Oy Finn Lectura Ab.
Cicero, Marcus Tullius (2004) Laeista. Suom. Veli-Matti Rissanen. Juva: WSOY.
Cicero, Marcus Tullius (2006) Puhujasta. Suom. Aulikki Vuola. Helsinki: Gaudeamus.
Cicero, Marcus Tullius (2009) Keskusteluja Tusculumissa. Suom. Veli-Matti Rissanen. Turku: Faros.
Cicero Fragmenta carminum Laulujen katkelmat (2021) Suom. Niko Suominen. Tuli & Savu -runouslehti nro 103 -104.
Cicero, Marcus Tullius (2021) Kirjeitä Vuodet valtiomiehenä. Suom. Veli-Matti Rissanen. Tallinna: Gaudeamus.
Seneca, Lucius Annaeus (2021) Kirjeet Luciliukselle. Suom. Antti T. Oikarinen. Helsinki: Basam Books.
Tullius noster Kirjoituksia Cicerosta (2015) Toim. Kalle Knaapi, Veli-Matti Rissanen ja Minna Seppänen. Vantaa: Faros-kustannus.
