Ranskan uuden aallon ohjaajiin kuulunut Jacques Rivette oli itselleni pitkään tuntematon ohjaaja. Olen tutustunut hänen teoksiinsa vasta hänen kuolemansa (2016) jälkeen, kun esimerkiksi Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (Kavi) elokuvateatteri Orion ohjaajan muistoksi näytti sarjan hänen elokuviaan. Harmillista on, että monet hänen elokuvistaan ovat jo aikalaisille jääneet marginaaliin. Rivette oli tinkimätön ohjaaja, jonka aiheet tuskin vetosivat suureen yleisöön. Jo hänen elokuviensa kesto, esimerkiksi reilut 12 tuntia kestävä Out 1 (1971), on riittävä ajamaan suuren yleisön pois. Tästä huolimatta Rivetten elokuvat eivät ole synkkiä, vaan niissä on jatkuvasti läsnä huumoria ja ilkikurista leikkimielisyyttä.
Jacques Rivette. Kuva Raphael van Sitteren/Wikipedia.
Rivetten elokuvat ammentavat usein maailmankirjallisuuden klassikoista kuten Lewis Carrollin ja Honoré de Balzacin teoksista, mutta hän on muovannut ne kuitenkin täysin omanlaisiksi maailmoikseen. Näin tekee myös yksi Rivetten tuotannon keskeisimmistä teoksista, Céline et Julie vont en bateau vuodelta 1974, vapaasti suomennettuna Céline ja Julie lähtevät veneilemään. Kolmituntinen elokuva on täynnä taikuutta, murhamysteeriä ja kahden naisen ystävyyttä. Elokuva oli ilmestyessään suosittu, mutta myöhemmin se on jäänyt valitettavasti vain cinefiilien kestosuosikiksi. Katsottuani elokuvan ensimmäisen kerran jäi kokemus jotenkin väljäksi, vaikka sen maailma tuntui kiehtovalta. Toisella kerralla pääsin sitten täysillä mukaan elokuvan taianomaiseen maailmaan.
Elokuva alkaa kahden naisen satunnaiselta vaikuttavalta kohtaamisella pariisilaisessa puistossa. Kirjastonhoitaja Julie, jota esittää Dominique Labourier, on rauhalliselta vaikuttavana iltapäivänä lukemassa kaikessa rauhassa taikuudesta kertovaa kirjaa puistossa, kun Juliette Berton esittämä taikuri Céline juoksee hänen ohitseen pudotellen vaatekappaleitaan ja esineitään matkansa varrelle. Alkaa Liisa ihmemaassa -tyylinen ajojahti kahden, vielä toisilleen tuntemattoman, naisen välillä. Myöhemmin naiset ystävystyvät, kun Céline ilmestyy Julien työpaikalle kirjastoon paiskomaan Tintti-sarjakuvia ja myöhemmin tämän kotiovelle ja jää lopulta tämän kämppäkaveriksi.
Elokuvan edetessä kaksikko alkaa selvittää tapahtumia oudossa kummitustalossa, jossa aavemaiset kaksi naista ja yksi mies elävät oudon näytelmän kaltaista elämää pienen tytön kanssa. Talo mysteereineen on lainattu Henry Jamesin romaanista The Other House (1896). Syömällä omituisia taikakarkkeja Célinen ja Julien on mahdollista hypätä reaalimaailmasta keskelle kummitustalon tapahtumia.
Elokuvan lopussa päädytään myös oikeasti veneilemään. Kaiken tämän välissä osallistutaan muun muassa kabaree-esitykseen ja päähenkilöt vaihtelevat keskenään identiteettejään, eikä kaikella tällä tunnu aluksi olevan mitään tekemistä itse päätarinan kanssa, jos sellaista edes on. Katsojalle jätetään paljon tulkinnan varaa, mikä tekee elokuvasta ainutlaatuisen katselukokonaisuuden erityisesti näinä aikoina, jolloin suurin osa elokuvista on valmiiksi pureskeltua teollisuustuotetta. Eikä katsojalle jätetä mitään pureskeltavaksi.
Céline ja Julie veneilemässä
Elokuvakriitikko David Thompson meni aikoinaan niin pitkälle, että kutsui elokuvaa innovatiivisimmaksi sitten Orson Wellesin Citizen Kanen (1941). Elokuva on suoraan vaikuttanut omituisista elokuvistaan tunnetun David Lynchin merkkiteokseen Mulholland Driveen (2001), jossa myös kaksi naista ratkovat mysteeriä, vaihtavat identiteettejään keskenään, eikä juoni kulje vain lineaarisesti eteenpäin. Rivette on puolestaan ottanut elokuvaansa aineksia Ingmar Bergmanin elokuvasta Persona – Naisen naamio (1966). Näin myös mestariteokset pystyvät lainaamaan toisiltaan ollen kuitenkin omaperäisiä itsenäisiä teoksia.
Elokuvana Céline ja Julie on todella kekseliäs ja rajoja rikkova. Hypyt tarinasta toiseen ja naiskaksikon anarkistinen hauskanpito tuntuvat tänä päivänä yhtä tuoreelta kuin 1970-luvulla. Ei ole edelleenkään itsestäänselvyys, että elokuvien pääosissa olisi vain naisia, jotka vähät välittävät ympäröivän maailman säännöistä ja olisivat aktiivisia toimijoita ilman miesten apua. Rivetten ohella elokuva on sen pääosan esittäjien Labourierin ja Berton elokuva. Näyttelemisen ohella he osallistuivat aktiivisesti käsikirjoittamiseen tuoden mukanaan omia ideoitaan. Tämä kaikki näkyy elokuvassa.
Huolimatta siitä, että elokuva on reilun kolmen tunnin mittainen, juoni sinkoilee ajoittain sinne tänne, ja tarina on surrealistinen, se on hauska ja lämminhenkinen. Se on kuin lapsena toisille kerrotut sadut, joihin kertojat ja kuulijat saivat itse osallistua ja vaikuttaa tarinan kulkuun. Jos katsoja sietää elokuvan pitkän keston ja on avoimin mielin valmis uppoutumaan yhteiseen matkaan Célinen ja Julien kanssa, elokuva voi olla fantastinen seikkailu.
Lähteet:
Petteri Kalliomäki: Aavenaiset Pariisin yllä. Célinen ja Julien hilpeä veneretki. Filmihullu 3/2017.
Jonathan Rosenbaum: Work and play in the house of fiction: Jacques Rivette’s Out 1 and Céline and Julie Go Boating. Sight and Sound, Heinäkuu 1974.
Sakari Toiviainen: Elokuvan hengenveto. Ranskan uusi aalto ja sen perintö (1995).
Tämä artikkeli aloittaa Vartijan kirjoitussarjan elokuvista, jotka eivät ole enää uusia mutta kylläkin hienoja.
Artikkelikuvassa yksi versio elokuvan julisteesta.
