Palaan edellisen esseeni sisältämään Ciceron (106–43 eaa.) lohdutuskirjeeseen (Ad Brut. 1,9) Brutukselle (85–42 eaa.). Brutuksen surun syynä pidetään hänen vaimonsa Porcian (k. 42 eaa.) kuolemaa, tämä tosin ei käy Ciceron kirjeestä suoraan ilmi. Kun Cicero viittaa Brutuksen itselleen lähettämään lohdutuskirjeeseen tyttärensä Tullian kuoltua helmikuussa 45 eaa. ja palauttaa tuolloin Brutukselta saamiaan neuvoja tälle nyt takaisin, tarkastelen mitä Brutus on tuossa kadonneessa kirjeessä ehkä sanonut suremisesta.
1. Ciceron lohdutuskirje
Koska Veli-Matti Rissasen minulle suomentama kirje on edellisessä esseessä kokonaisuudessaan, en laita sitä tähän uudestaan vaan poimin siitä kohtia, jotka hiukankin auttaisivat Brutuksen kirjeen rekonstruoinnissa. Muutkin Cicero-suomennokset ovat Veli-Matilta. Kirje alkaa:
”Tekisin sinulle saman palveluksen, jonka sinä teit minulle minun surussani ja lohduttaisin sinua kirjeitse, ellen tietäisi, ettet sinä surussasi kaipaa niitä parannuskeinoja, joilla sinä kevensit minun tuskaani.”
Ciceron kirjeen lyhyyden huomioiden voisi hänen sanoistaan päätellä, että Brutuksen kirje on ollut pidempi ja perusteellisempi. Kun Cicero sanoo Brutuksen selviytyvän surustaan itseään paremmin, hän arvelee olleensa Brutukselle työläämpi hoidettava:
”Ja toivottavasti sinun on nyt helpompi lääkitä itseäsi kuin minua tuolloin. Sinunlaisellesi suurmiehelle ei näet sovi, ettei kykenisi tekemään juuri sitä, mitä suosittelee jollekin toiselle.”
Cicero sekä muistuttaa Brutuksen velvollisuuksista että ylistää tätä ja uskoo Brutuksen asettaneen ”parannuskeinoilleen” mittapuun, joihin itsekin yltää. Seuraavaksi Cicero luettelee jotain Brutuksen keinoista mutta ei sano niistä mitään tarkempaa:
”Sekä esittämäsi perustelut että varsinkin painava sanasi estivät minua suremasta kohtuuttomasti. Kun minä näytin sinusta suhtautuvan menetykseeni herkkämielisemmin kuin miehelle sopii, etenkin sellaiselle, jolla oli tapana lohduttaa muita, soimasit minua kirjeissä ankarammin sanoin kuin yleensä.”
Brutuksen ”perustelut” ja ”painavat sanat” ovat siis tehonneet Ciceroon, mutta Brutuksen on pitänyt ”soimata” häntä ”ankarasti”. B rutus on saanut joko tältä itseltään tai muuta kautta tietää Ciceron liiallisesta ”herkkämielisyydestä”, josta on kovasanaisesti häntä ojentanut. Seuraavasta Ciceron Atticukselle (110 – 32 eaa.) lähettämästä kirjeestä (Att. 12,15) Tullian kuoleman jälkeen näkyy hänen lohduton mielialansa ja siitä saa myös vinkin Brutuksen kirjeen ajoitukseen:
”Tässä yksinäisessä paikassa minulla ei ole juttuseuraa. Aamulla vetäydyn tiheään, synkkään metsään ja tulen sieltä vasta illalla. Sinun jälkeesi minulla ei ole rakkaampaa ystävää kuin yksinäisyys. Yksin ollessani keskustelen vain kirjojen kanssa. Sen kuitenkin keskeyttävät kyyneleet. Taistelen niitä vastaan parhaani mukaan, mutta olen vielä jäänyt toiseksi.”
Epätoivoisesta kirjeestä, joka on päivätty Asturassa 9. maaliskuuta 45. eaa., voisi päätellä, ettei Cicero ollut vielä saanut Brutuksen lohdutuskirjettä. Kirje on lyhyen lakoninen, eikä siinä ole Cicerolle tyypillistä ylikorostettua tahdikkuutta, joka usein muuttuu imelyydeksi. ”Kyyneleet” näyttävät muuten olleen Cicerolla kovin herkässä, sillä jo maanpaossa ollessaan vuosina 58–57 eaa. perheelleen lähettämissään kirjeissä hän usein sanoo ”kyynelvirran keskeyttäneen” niiden kirjoituksen. Kirje Atticukselle kuvaa hyvin sitä surkeata tilannetta, jossa Cicero kertoo olleensa ja jollaiseen hän ei nyt ”tiedä” Brutuksen joutuvan.
Kirje Brutukselle jatkuu:
”Niinpä koska arvostan ja kunnioitan suuresti mielipidettäsi, ryhdistäydyin ja koin, että kaikki se mitä olin oppinut, lukenut, ja kuullut, sai lisää painoarvoa arvovaltasi johdosta.”
2. Kirjeitä kirjeestä näin ystävien kesken
Lohdutuskirjeen olettaisi olevan hyvin henkilökohtainen viesti lohduttajalta lohdutettavalle. Näin ei kuitenkaan Ciceron kirjeenvaihdossa ollut. Hän kirjoitti myös Atticukselle tuosta Brutukselta saamastaan lohdutuskirjeestä. Ollen vielä eilispäiväisissä tunnelmissaan – kirje (Att. 12,14,4) on näet päivätty Asturassa 8. maaliskuuta Cicero kirjoittaa:
”Kirjoitin sinulle jo aiemmin Brutuksen minulle lähettämästä kirjeestä. Se oli järkevä, mutta siinä ei ollut mitään mikä olisi auttanut minua. Olisin toivonut, että hän olisi täällä itse, kuten hän kirjoitti sinulle. Varmasti hänestä olisi jotain apua, koska on niin kiintynyt minuun.”
Kun Brutuksen kirjeestä on vaihdettu kuulumisia jo ”aiemmin”, selviää, että hän on lähettänyt sen heti saatuaan vain tiedon Tullian kuolemasta. Mutta hän on kirjoittanut myös Atticukselle tuosta kirjeestään ja maininnut siinä Ciceron luona käymisestä – ehkä ”pitäisi käydä” -muodossa. Kirjeitä kirjeestä kirjoitettiin vielä lisääkin. Toukokuun 5. päivä (Att. 12,37,1) Cicero vastaa Atticukselle: ”Kiitos kun lähetit minulle Brutuksen kirjeen. Hän kirjoitti minullekin. Lähetän sen kirjeen sinulle ja kopion vastauksestani.” Vielä kesäkuun 3. päivänä Cicero vastaa Atticuksen tiedusteluun Brutuksen kirjeestä (Att. 13,6,3): ”Pyydät kirjettäni Brutukselle. Minulla ei ole kopiota siitä. Mutta se on tallessa ja Tiro sanoo, että sinulla pitäisi olla se, ja muistaakseni lähetin sinulle vastauskirjeeni yhdessä hänen nuhdekirjeensä kanssa.”
Brutuksen lohdutuskirjeen ja Ciceron vastauksen ”kopioimiset”, ”lähettämiset” Atticukselle ja niin edelleen näyttävät hyvin erikoisilta, ne ovat kuin Brutuksen selän takana puhumista. Miksi tämän lohdutuskirjettä syynätään, tutkitaan ja arvioidaan? Oliko Brutuksen kirjeissä jotain epäilyttävää? ”Soimasit minua kirjeissä ankarammin sanoin kuin yleensä.” Ciceron mukaan Brutuksen kirjeet siis olivat ”yleensäkin ankaria”. Tätä hän valittelee Atticukselle jo vuonna 50 eaa. lähettämässään kirjeessä (Att. 6,3), sanoen Brutuksen kirjeitä ”röyhkeiksi ja töykeiksi”. Brutus ”ajattelee liian vähän sitä, mitä kirjoittaa ja kenelle.” Vaikka tämä onkin vain Ciceron näkemys, attikalaista niukkaa tyyliä edustaneen Brutuksen kirjeet lienevät olleet hänen omiin ylisanoja pursuaviin ja paisutteleviin kirjeisiinsä verrattuina aivan liian yksioikoisia ja suoria. Eräässä kirjeessään (Cic. Ad Brut. 1,13) Brutus tokaisee: ”En pysty huolestuneisuudeltani ja ärtymykseltäni kirjoittamaan sinulle laveasti, eikä minun tarvitsekaan.” – Muuten, tämä Brutuksen suorasukaisuus voisi olla argumentti sen puolesta, mitä Plutarkhos ( n. 45 – 125 jaa.) kertoi tämän ystävilleen osoittamasta moitekirjeestä, näiden jätettyä sairastelevan Porcian yksin – eli kirje olisi ehkä sittenkin ”oikeaperäinen”. Tosin Plutarkhos, joka kirjeen aitoutta epäilee, antaa useitakin näytteitä Brutuksen kirjoitustyylistä.
Ciceron surua Plutarkhos kuvaa näin:
”Joka taholta saapui ystäviä lohduttamaan Ciceroa, joka tämän menetyksen johdosta siinä määrin menettikin kaiken ajatustensa hallinnan, että otti eron nuoresta vaimostaan, koska kuvitteli tämän olevan iloissaan Tullian kuolemasta.”
(Suom. Kalle Suuronen)
Keitä olivat tämä lohduttajat? Brutus ei siis kuulunut heihin, mutta kuuluiko Atticuskaan, koska Ciceron ja hänen kirjeenvaihtonsa näyttää olleen lähes päivittäistä? Kun Cicero lohdutuskirjeessään sanoo tekevänsä ”saman palveluksen” ja lohduttavansa Brutusta ”kirjeitse” ja Atticukselle taas toivoneensa, että ”hän olisi täällä itse”, näyttää Cicero korostavan nimenomaan kirjeen muodossa saamansa lohdutuksen merkityksettömyyttä. Lohdutuskirje on muuttunut ”nuhdekirjeeksi”! Syntyy vaikutelma, että Cicero katsoo Brutuksen ikään kuin vain kuitanneen lohdutuksensa ”kirjeitse”. Mutta kuittasiko Cicerokin? Hänen oma lohdutuskirjeensähän on aivan samanlainen, hän viittailee epämääräisesti joihinkin Brutuksen sanomisiin mutta ei itse sano yhtään lohdutuksen sanaa! Hänen letkautuksessaan Atticukselle: ”Varmasti hänestä olisi jotain apua, koska on niin kiintynyt minuun” on enemmän ironiaa kuin kehuja.
Loppujen lopuksi jää epäselväksi mikä oli Brutuksen lähettämän lohdutuskirjeen vaikutus Ciceron toipumiseen surustaan. Se tiedetään, että hän vetäytyi huvilalleen, uppoutui kirjojensa ääreen ja kirjoitti koko joukon tunnetuimpia filosofisia teoksiaan.
3. Brutuksen ”perustelut” ja ”painavat sanat”
Brutuksen selän takana kirjoittelu hänen lohdutuskirjeestään näyttää Ciceron ja Atticuksen puolelta epäluuloisuudelta ja vähättelyltä. Se saattoi olla sitäkin, mutta se voi myös olla tai siinä saattoi olla mukana aitoa kiinnostusta Brutuksen ”perusteluita”ja ”painavia sanoja” kohtaan. Lohdutuskirjeen lähettely edestakaisin ei liene ollut vain tyhjänpäiväistä puuhastelua.
Eräs Ciceron filosofisista teoksista on Keskusteluja Tusculumissa (Tusculanae disputationes) vuodelta 45 eaa. Yritän nyt kaivella tuosta kirjasta jotain sellaista, mitä Brutuksen lohdutuskirje on saattanut sisältää. Cicero viittaa kirjassaan omaan suruunsa ja kertoo koonneensa kadonneeseen Lohdutus-teokseensa useita erilaisia menetelmiä ”yhdeksi lohdutusmenetelmäksi”: ”Sieluni näet oli kuohuksissa ja yritin hoitaa sitä kaikin keinoin.” Hän oli käyttänyt Lohdutus –teoksensa esikuvana akatemialaisen Krantorin (n. 335–275 eaa.) surua käsittelevää teosta mutta nyt torjuu tämän ajatuksen, että ”suru on luonnollista ja sille on annettava periksi”. Tätä, samoin kuin yhtä pelokasta ja naurettavaa ajatusta ”vainajia miellytetään suremalla heitä syvästi”, ei Cicero enempää kuin Brutuskaan voi hyväksyä. Brutuksen ”perustelut” ja ”painavat sanat” löytyvät stoalaisuudesta.
Lohduttamisen lähtökohta on stoalaisessa tunneteoriassa, jonka mukaan ”kärsimys on kuvitelmaa läsnä olevasta pahasta, kuvitelmaa, johon sisältyy käsitys, että kärsiminen on velvollisuus”. Surun murtaman ihmisen voi olla vaikea hyväksyä tätä ajatusta – Ciceronkin. Keskusteluja Tusculumissa –teoksessa hän asettuu kuitenkin tälle kannalle ja hyväksyy vielä stoalaisen koulun perustajan Zenonin (n. 335 – n. 263 eaa.) lisäyksen, että ”kuvitellun pahan pitää olla tuoretta”. Tämä pätee erityisesti suremiseen: ”Tuo kuviteltu suru oli hänelle tuoretta joka päivä”. Edelleen, ikään kuin hyläten Lohdutus –teoksensa ”kaikin keinoin”-metodin joka ei siis näytä helpottaneen hänen oloaan, Cicero esittelee stoalaisten keinovalikoiman:
”Lohdutettaessa siis ensimmäisenä hoitokeinona on osoittaa, ettei pahaa ole lainkaan tai sitä on hyvin vähän. Toisena hoitokeinona on keskustella ihmisen osasta yleisesti sekä tarpeen vaatiessa erityisesti murheellisen ihmisen kohtalosta. Ja kolmantena hoitokeinona on tehdä selväksi, että on täysin typerää antautua turhaan murheen valtaan, kun tajuaa, ettei siitä ole mitään hyötyä.”
Vähän myöhemmin hän allekirjoittaa myös toisen varhaisstoalaisen Khrysippoksen (n. 280–205 eaa.) näkemyksen:
”Khrysippoksen lohdutuskeino on periaatteessa varmin, mutta sitä on vaikea soveltaa kärsimyksen hetkellä. On erittäin vaikea todistaa surevalle, että hän suree omaehtoisesti ja koska hänestä kuuluu niin tehdä.”
Tässä tulee mieleen Ciceron kirje Atticukselle: ”Se oli järkevä, mutta siinä ei ollut mitään mikä olisi auttanut minua”. Lateliko Brutus lohdutuskirjeessään näitä stoalaisten tylyjä totuuksia Cicerolle? Puntaroivatko epikurolainen Atticus ja filosofisissa teoksissaan eklektikko mutta akatemialaiseksi itsensä luonnehtima Cicero noita stoalaisten perusteluja suremisesta ja sen ”hyödyttömyydestä” tutkaillessaan Brutuksen kirjettä? Kirjeestä ehkä puuttui hienotunteisuus ja myötätunto, mutta se oli kuitenkin ”estänyt suremasta kohtuuttomasti”. Toisin sanoen pysäyttänyt surun. Kun Cicero kirjoitti Atticukselle ettei Brutuksen neuvoista ollut mitään hyötyä, oli suru ehkä silloin liian ”tuoretta” ja vasta myöhemmin Cicero ymmärsi Brutuksen ”soimausten” ja ”painavien sanojen” merkityksen. Keskusteluja Tusculumissa –teos lienee Ciceron teoksista kaikista stoalaisin – tämä on huomionarvoista koska siinä käsitellään juuri elämän peruskysymyksiä.
Ehkäpä seuraaviin sanoihin kiteytyy Ciceron oman surun läpikäyminen, sen voittaminen ja myöskin epäsuorat lohdutussanat Brutukselle:
”Olet siis kyllä kohdannut surun (menetyksellesi ei ole vertaa maailmassa) ja niin suuren onnettomuuden keskellä sinun täytyy surra – juuri se että ei tunne tuskaa lainkaan, saattaisi olla onnettomampaa kuin itse suru – mutta kohtuullisesti; se on hyödyllistä kaikille muille mutta sinulle välttämätöntä.”
Kiitokset Veli-Matti Rissaselle!
Lähteet ja kirjallisuus:
Cicero, Marcus Tullius (2009) Keskusteluja Tusculumissa. Suom. Veli-Matti Rissanen. Turku: Faros.
Cicero, Marcus Tullius (2021) Kirjeitä Vuodet valtiomiehenä. Suom. Veli-Matti Rissanen. Tallinna, Gaudeamus.
Kailaheimo, Markku (2016) Brutuksesta Stoalaisesseitä. Tampere: Kirjokansi.
Plutarkhos (1989) Kuuluisien miesten elämäkertoja. Suom. Kalle Suuronen. Helsinki: WSOY.
Tullius noster Kirjoituksia Cicerosta (2015) Toim. Kalle Knaapi, Veli-Matti Rissanen ja Minna Seppänen. Vantaa: Faros-kustannus.
Artikkelikuvassa Cicero.