Bosnian ja Hertsegovinan lippu. Kuva: Wikipedia.

Bosnian kireä rauha

Vuonna 1991 Bosnia-Hertsegovinan alueella asui 4 miljoonaa ihmistä, joista 44% oli bosniakkeja eli Bosnian muslimeja, 31% serbejä, 17% kroaatteja sekä noin 8% jugoslaaveja. Maaliskuun alusta 1992 marraskuun lopulle 1995 käyty Bosnian sota vaati yli sadan tuhannen ihmisen hengen. Uhreista noin 80% oli bosniakkeja, joita serbit surmasivat. Pahimman verilöylyn serbit toimeenpanivat Srebrenicassa, jossa heinäkuussa 1995 he surmasivat 8000 bosniakkia.

Tämä Euroopan pahin kansanmurha holokaustin jälkeen ajoi NATO:n joukot pommittamaan Bosnian serbien tukikohtia, mikä puolestaan johti pian sodan päättymiseen. Euroopan unionin rooli sodan aikana oli vähemmän kunniakas. Monet Euroopan poliitikot toistivat ajatusta kaikkien osapuolten syyllisyydestä julmuuksiin ja verenvuodatukseen. Vaikka näihin syyllistyivät kaikki osapuolet, bosniakit maksoivat ihmishenkinä laskettuna sodasta ylivoimaisesti kovimman hinnan.

Marraskuussa 1995 solmittiin Wright-Pattersonin tukikohdassa Yhdysvalloissa Ohiossa lähellä Daytonia Bosnian sodan päättänyt niin kutsuttu Daytonin rauhansopimus. Sopimus allekirjoitettiin kuukautta myöhemmin Pariisissa. Rauhansopimuksessa maa jaettiin kahteen poliittiseen kokonaisuuteen, bosniakkien ja kroaattien yhteiseen Bosnia ja Hertsegovinan federaatioon sekä Serbitasavaltaan. Kansainvälisen tarkkailun alla Bosnia-Hertsegovina otti ensi askeleensa aivan uudentyyppisenä eurooppalaisena valtiona. Kieli- ja kulttuuririidoistaan tunnettu Belgia on elänyt jakautuneena flaamien ja vallonien maihin, mutta Bosnia-Hertsegovinassa ja jakoa on rasittanut alusta alkaen ja hyvin raskaasti sodan perintö. Etenkin serbit ovat halunneet itselleen vahvaa autonomiaa, ja monet heistä kannattavat täydellistä irtautumista Bosnia-Hertsegovinasta.

 

Daytonin sopimuksen mukainen Bosnia-Hertsegovinan jako kahteen hallintoalueeseen.

Daytonin sopimuksen mukainen Bosnia-Hertsegovinan jako kahteen hallintoalueeseen.

 

Vuoden 2013 väestönlaskun mukaan Bosnia ja Hertsegovinan federaation asukkaista on hieman yli 70% bosniakkeja, noin 22,4% kroaatteja ja 2,4% serbejä. Serbitasavallan asukkaista puolestaan selvästi yli 80% on serbejä, vajaa 13% bosniakkeja ja hieman yli 2% on kroaatteja. Serbitasavalta on etnisesti ”puhtaampi”, ja siellä etnisiä vähemmistöjä kohdellaan ainakin protesteista päätellen syrjivämmin kuin muslimijohtoisessa federaatiossa. Vaikka Bosnia-Hertsegovinan jako kahtia nähtiin sodan jälkeen poliittiseksi välttämättömyydeksi, se on tuonut mukanaan monia ongelmia. Kahdella etnisesti vastakkaisella alueella on kummallakin laaja autonomia, mikä on kasvattanut virkamiesten ja hallintokulujen määrää. Laajalle levinnyt korruptio vain pahentaa asiaa.

Keskimääräiseksi työttömyysasteeksi koko Bosnia-Hertsegovinan alueella on tänä vuonna laskettu noin 35%, mutta todellista lukua on vaikea laskea tilastojen kaunistelun, harmaan työvoiman laajuuden ja suurten alueellisten erojen vuoksi. Sarajevossa työttömiä on yhden laskutavan mukaan ”vain” 15%. Uskonnollis-etniseltä kannalta köyhä valtio joutuu kannattelemaan kolmea erilaista koulujärjestelmää, koska kullakin kansanosalla on oma kulttuurinsa sekä oma totuutensa yhteisestä historiasta. Rauhanomaisen rinnakkaiselon sijaan pitäisi bosniakkien, serbien ja kroaattien osalta ehkä puhua väkivallattomasta erilläänolosta.

Daytonin rauhansopimuksesta seuranneet aineelliset ja moraaliset ongelmat

Moraaliteologian professori Zorica Maros työskentelee Sarajevon yliopiston katolisessa teologisessa tiedekunnassa. Hän on kroaatti kuten monet niistä, jotka työskentelevät aktiivisesti sovinnon puolesta Bosnia-Hertsegovinassa. Monien muiden maan koulutettujen kroaattien tavoin häntä huolestuttaa kaltaistensa ammattitaitoisten kroaattien joukkomuutto pois Bosnia-Hertsegovinasta. Nämä lähtevät paremman elämän ja paremman työn perässä Kroatian lisäksi Itävaltaan ja muihin läntisen Euroopan maihin. Juuri nyt maa tarvitsisi sekä hyvinvoinnin rakentajia että sovinnon tekijöitä.

Zorica Maros on kirjoittanut siitä, että kuluneen kahden vuosikymmenen aikana Bosnia-Hertsegovina on elänyt menneisyydessä joka ei suostu muuttumaan menneisyydeksi. Tuona aikana yhteiskunta on ryövännyt kansalaisiaan aineellisesti, hengellisesti ja moraalisesti, hän sanoo. Maahan ei ole syntynyt poliittisesti kehittynyttä ja inhimillisesti muotoutunutta tietoisuutta, mikä on johtanut kansalaisten lyhytnäköiseen itsekkyyteen ja yltiökansallista retoriikkaa viljelevien poliitikkojen vallan kasvuun. Kansasta tulee kollektiiviin liimautunutta kasvotonta massaa; yksilöllisyys ja siihen liittyvät vapaus ja vastuu katoavat.

Kuten holokaustiin johtaneessa natsien hallitsemassa yhteiskunnassa, myös Bosnia-Hertsegovinassa sivuutetut ja käsittelemättä jääneet vanhat jännitteet kohtaavat modernin yhteiskunnan rationaaliset ja tehokkaat toimintakeinot. Zorica Maroksen mukaan näiden kietoutuminen toisiinsa tuottaa epäoikeudenmukaisuutta. Hän väittää, että maan todellinen työttömyysaste on selvästi yli 40% ja muistuttaa, että Bosnia-Hertsegovinan keskimääräistä tulotasoa ilmoitettaessa (liian) korkeapalkkaisten virkamiesten kuormittama julkinen sektori antaa todellisesta tilanteesta liian ruusuisen kuvan. Virkamiehiä on maassa jotakin lukujen 180.000 ja 240.000 väliltä, mikä on prosentuaalisesti Euroopan ennätys, ehkäpä maailmanennätys. Maan joka kolmas työläinen ansaitsee vain minimipalkan 420 KM eli 210 dollaria kuukaudessa. Jokapäiväiseen kulutukseen kansalainen tarvitsisi 1800 KM kuukaudessa, joten pahimmassa tapauksessa siihen ei riitä edes kolmen kuukauden palkka. Kuten sanottu, koulutettu työvoima muuttaa näköalattomuuden ja korruption vuoksi maasta pois.

Zorica muistuttaa, että sosiaalieettisessä opetuksessaan kirkko tuomitsee johdonmukaisesti työläisten riistämisen sekä yhteiskunnalliset rakenteet, jotka sortavat ihmisiä ja vievät heiltä heidän arvokkuutensa. Tätä paavit Benedictus XVI ja Franciscus ovat korostaneet useissa yhteyksissä.

Zorica Maros. Kuva: Zorica Maros.

Zorica Maros. Kuva: Zorica Maros.

Sovinnon vaikeudesta

Zorica Maros järjesti vuosina 2014-17 Sarajevossa kaikille kansalaisille avoimia julkisia keskusteluita aiheesta ”sodasta sovintoon”. Paneelikeskusteluissa käsiteltiin erilaisia vaikeita teemoja. Kroaatit ja bosniakit olivat hyvin edustettuina niin keskustelijoiden kuin yleisön joukossa, mutta serbit loistivat poissaolollaan. Zorica arvioi, että noin kymmenen serbiopiskelijaa osallistui tilaisuuksiin, ja joukossa oli joku professorikin. Serbien puolella ongelmana oli, että osallistujien tuli saada lupa ortodoksisen kirkon johdolta. Lisäksi piispat niin ortodoksisella kuin katolisellakin puolella ovat olleet sovinnonlausumissaan ympäripyöreitä. Syyllisyyttä ei myönnetä eikä oman puolen pahoista teoista puhuta. Kukin kansanryhmä korostaa omaa kärsimystään. Serbien osalta tilannetta mutkistaa entisestään se, että serbitasavallan presidentti ei tunnusta Bosnia-Hertsegovinaa valtioksi.

Historiallinen totuus sodan tapahtumista ja kaikkien tosiasioiden tunnustaminen jokaisessa kansanryhmässä on ehdottomana edellytyksenä sovinnolle, Zorica sanoo. Keskustelu on umpikujassa ja prosessi on pysähtynyt. Jännitys eniten väkivaltaan turvautuneiden serbien ja eniten uhreina kärsineiden muslimien välillä odottaa edelleenkin purkamistaan, eikä näköpiirissä ole keinoa, tietä tai toimintatapaa, jolla siinä päästäisiin edes alkuun. Ne harvat serbit, jotka kykenevät keskustelemaan ja ovat halukkaita avoimeen dialogiin, ovat suurissa vaikeuksissa omiensa parissa.

Yksi harvoista serbikeskustelijoista on Banja Lucassa vaikuttava professori Ivan Šijaković, joka on tutkimuksissaan käsitellyt kansalliseen identiteettiin, ihmisoikeuksien loukkauksiin ja väkivaltaan liittyviä kysymyksiä.

Bosnian etniseen jakautumiseen liittyy muutamia leimallisia kulttuurisia tekijöitä. Yksi näistä on kieli. Entinen Jugoslavia tunnusti kolme virallista kieltä: serbokroatian, sloveenin ja montenegrin kielet. Jugoslavian hajoaminen ja sota politisoi ja polarisoi kielikysymyksen, joka oli aina oirehtinut pinnan alla kyteneitä jännitteitä. Vaikka bosniakit, serbit ja kroaatit puhuvat samaa kieltä, kukin kansantyhmä haluaa nimetä kielensä oman etnisen identiteettinsä mukaisesti. Kroatialainen kielitieteilijä Snjezana Kordic kuvaa tilannetta erikoiseksi: kun järjestetään yhteisiä kokouksia ja konferensseja, puhutaan ehdottomasti eri kieliä, mutta simultaanitulkkausta ei järjestetä. Kordicin ja hänen kollegoidensa silmissä bosnia, serbi ja kroaatti ovat paikallisia versioita yhdestä ja samasta kielestä siinä missä saksan, ranskan ja englannin murteet ovat kaikki saksaa, ranskaa ja englantia.

Esimerkkinä koulut

Bosnian paikalliset koulut jakautuvat etnisten rajojen mukaan. Saman alueen serbien, kroaattien ja bosniakkien lapset käyvät eri kouluja. Kielitieteilijät muistuttavat turhaan, että kaikki nämä lapset puhuvat samaa kieltä ja ymmärtäisivät vaivattomasti yhteisellä kielellä annettua opetusta – paremmin kuin pohjoisamerikkalaiset ja englantilaiset lapset ymmärtäisivät toisiaan. Etenkin koulukysymyksessä kieltä käytetään tinkimättömästi etnisen ja poliittisen jaon välineenä. Oman kollektiivisen narratiivin mukainen opetus luo luokassa luo yhtäältä turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta sillä ei rakenneta rauhaa eikä ymmärrystä erilaisten ryhmien välille.

Lopulta koituu ongelmaksi, että kussakin etnisessä ryhmässä opitaan ainoastaan ja eksklusiivisesti oman ryhmän tulkintaa historiasta, kulttuurista ja uskonnosta. Poliittinen taisto luo kieroutuneen tilanteen: ryhmien eristäminen herättää lapsissa usein epävarmuutta ja turvattomuutta, ja vanhemmat yrittävät usein ja hyvin luonnollisista syistä tukea avarampaa näkökulmaa opettamiseen.

Empiirisen tutkimuksen perusteella on lukuisia kertoja havaittu, että toisilleen vihamielisten tai toisistaan jyrkästi poikkeavien ryhmien edustajien saattaminen yhteen vaatii erityiset olosuhteet. Rakentava kohtaaminen ei toimi ideoita, menneisyyden tulkintaa tai etiikkaa koskevan dialogin tasolla, koska ryhmään kuulumisesta kasvavat ennakkoluulot määräävät helposti kohtaamisen kulkua. Sen sijaan kohtaaminen on saatu toimimaan silloin, kun tällaisten ryhmien edustajat on saatettu toimimaan yhdessä sellaisten asioiden parissa, joissa perusinhimillinen kanssakäyminen on luonnollisena ja itsestään selvänä lähtökohtana.

Esimerkiksi on havaittu, että musta- ja valkoihoiset sotilaat, jotka ovat sotineet samoissa joukoissa sekä musta- ja valkoihoiset merimiehet, jotka ovat työskennelleet yhdessä laivoilla, ovat asenteiltaan selvästi keskivertoväestöä vähemmän rasistisia. Yhteinen tehtävä, jonka hoitamisessa ollaan tasavertaisia, luo yhteenkuuluvuutta, joka puolestaan ylittää kansallisten ennakkoluulojen piirtämät rajat. Myös integroiduissa kouluissa on saavutettu myönteisiä tuloksia, vaikka lyhyellä tähtäimellä mitattaessa vaikeudet kahden jyrkästi eri ryhmää edustavan oppilasjoukon välillä saattavat aluksi tiivistyä.

Tutkija, joka haluaa selvittää tällaisiin yhteisöihin – tässä tapauksessa etnisen epäluulon keskellä eläviin kouluihin – liittyviä jännitteitä, haasteita ja mahdollisuuksia, joutuu yhteisöä lähestyessään erityisten ongelmien eteen. Hänen haastattelupyyntöjensä vastaanottajat muodostavat usein aiheen arkaluontoisuuden vuoksi ja omaa yhteisöään suojatakseen käsityksen hänen motiiveistaan ja tarkoitusperistään. Tutkijan omasta taustasta tulee väistämättä ongelma, jos hän on liian lähellä tutkimaansa aihetta.

Nuori serbialainen tutkija, ortodoksisesta kirkosta ja etnisestä taustastaan etääntynyt Vladimir Mihajlović joutui tämän ongelman eteen yrittäessään päästä haastattelemaan bosniakkikoulun ja kroaattikoulun oppilaita Mostarissa. Kokemus on mielenkiintoinen, koska Mihajlovićin tarkoituksella kohteekseen valitsemassa Mostarissa jännite näiden kahden etnisen ryhmän välillä on voimakas, ja kaupunki on jakautunut bosniakkien hallitsemaan köyhään vanhaan kaupunkiin ja kroaattien uudempaan ja vauraampaan osaan kaupunkia.

Koulujen ”portinvartijoina” toimineet rehtorit tulkitsivat Mihajlovićin serbitaustaa varauksellisesti – olihan Mihajlović oppilasryhmien kannalta ulkopuolinen, mutta ongelman kannalta sisäpuolinen hahmo. Mihajlović sai kuulla, että kysymykset, joita hän aikoi koulun viimeisen luokan oppilaille esittää, olivat liian tunkeilevina ja sopimattomina – esimerkiksi: istuisitko samassa pulpetissa kroaatin kanssa, voisitko ajatella meneväsi serbin kanssa naimisiin?  Mihajlovićilta kysyttiin edelleen, miksei hän tee tämän tyyppistä tutkimusta Belgiassa tai Pohjois-Irlannissa. Viesti oli selvä: Mostarin koulujen rehtorit ja opettajat olivat väsyneet siihen, että tutkijat ja lehtimiehet yrittävät selvittää heidän oppilaidensa asenteita muita Bosnian etnisiä ryhmiä kohtaan. Asia on yksinkertaisesti liian arka.

Vladimir Mihajlović. Kuva Mihajlovićin blogista.

Vladimir Mihajlović. Kuva Mihajlovićin blogista.

Usein rehtorit ja opettajat kannattavat periaatteellisella tasolla etnisten koulujen yhdistämistä, mutta eivät usko siihen käytännössä. He sysäävät mielellään vastuun poliitikoille ja ajattelevat, että ratkaisujen tulisi tulla ylhäältä. Mihajlović koki rehtoreita haastatellessaan, että nämä vähättelivät paikallisten koulujen mahdollisuuksia toimia yhtenäiskoulujen kokeilemiseksi. Toisaalta nämä liioittelivat esimerkiksi historian opettamiseen liittyviä näkemyseroja ottamalla esiin räikeimpiä esimerkkejä, joista tyypillisimpänä suhtautuminen serbien toimeenpanemaan bosniakkien kansanmurhaan ja Haagin tuomioistuimen päätöksiin siihen liittyvistä rangaistuksista. Unicefin tutkimuksissa onkin käynyt ilmi, että selvästi suurimmat erot yhteisen alueen historian tulkinnassa liittyvät vuosien 1992 ja 1995 välillä käydyn sodan ymmärtämiseen.

Bosniakkien, serbien ja kroaattien historian oppikirjat Bosniassa antavat joistakin yhteisen ratkaisevista vaiheista huomattavan erilaisia kuvia, joita Mihajlović selvittää tutkielmassaan. Esimerkiksi Bosnian serbien oppikirjassa Jugoslavian perustaminen I maailmansodan jälkeen esitetään myönteiseksi tapahtumaksi, joka kokosi eteläslaavilaiset kansat pääosin yksimielisesti yhteen. Serbitulkinnan mukaan yhteinen valtio takasi hyvän taloudellisen kehityksen sekä yhteisen turvallisuuden. Bosnian kroaattien oppikirja puolestaan käyttää Jugoslavian synnystä otsikkoa ”Virhe alusta alkaen”. Tämän tulkinnan mukaan kolme erilaista uskonnollista, kulttuurista ja etnistä ryhmää yhdistettiin väkisin: valtio oli alusta lähtien serbijohtoinen, ajoi serbien valtapyrkimyksiä ja syrji muita kansallisuuksia.

Bosniakkien oppikirja katsoo Jugoslavian syntyä Bosnia-Hertsegovinan näkökulmasta ja tulkitsee kroaattien kirjan tapaan uuden valtion syntyä serbien keskusjohtoisen vallan ja siihen liittyvien yhtenäistämispyrkimysten valossa. Toisen maailmansodan osalta serbien oppikirja kuvaa kattavasti kroaattien sotarikoksia, kroaattien kirja taas serbien väkivallantekoja. Näkökulmat loksahtelevat ennustettavasti paikoilleen, mitä pidemmälle yhteisen historian kuvauksessa mennään. Oppikirjojen kieli on korrektia eivätkä ne sisällä vihapuhetta, mutta ne havainnollistavat, miten kaukana erilaiset etniset käsitykset historiasta ovat toisistaan. Oppikirjat kuvaavat pienoiskoossa koko bosnialaisen yhteiskunnan etnistä jännitekenttää.

Miten tästä eteenpäin?

Sekä Zorica Maros että Vladimir Mihajlović tulevat siihen tulokseen, että bosnialainen yhteiskunta pysyy jännitteisenä, kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta. Maros korostaa paavien opetuksen mukaisesti sosiaalista ja taloudellista oikeudenmukaisuutta rauhan lähtökohtana. Poliittisten ryhmien itsekkyys ja lyhytnäköisyys estävät rakentavan yhteisen kehityksen samassa valtiossa, jonka parasta niiden tulisi ajaa. Mihajlović puhuu noidankehästä, johon myös tulevat sukupolvet ovat vaarassa joutua. Hän mainitsee Mostarissa toimivan norjalaisen keskuksen The Nansen Center for Peace, jonka hän katsoo tekevän arvokasta työtä etnisten jännitteiden liennyttämiseksi ja yhteisymmärryksen kasvattamiseksi. Nähtäväksi jää, onko Bosnian jännitteisen rauhan edistäminen mahdollista etnisten ryhmien omista lähtökohdista käsin ja millainen positiivinen rooli ulkoisilla voimilla sellaisessa kehityksessä voisi olla.

Kirjallisuus

Zorica Maros – Darko Tomašević (ed.), Pravda u BH društvu. Izazov temeljne ljudskosti, Sarajevo- Katolički bogoslovni fakultet/Zagreb – Glas Koncila, 2017.

Vladimir Mihajlović, “Two Schools Under One Roof”: The divided education in Bosnia and Herzgovina. Master’s thesis in Peace and Conflict Transformation – SVF-3901. July 2014.

Sanimir Resic, Jugoslaviens undergång: Krigen, freden, framtiden. 1991-2017. Lund: Historiska Media 2018.

Artikkelikuvassa Bosnian ja Hertsegovinan lippu.

Matti Myllykoski ja Mikko Ketola haastattelivat Zorica Marosia Sarajevossa 14.9.2018.

 

 


Matti Myllykoski

Kirjoittaja

Matti Myllykoski (s. 1958) on johtava tietoasiantuntija ja dosentti Helsingin yliopistossa. Vartijan päätoimittajana hän on toiminut vuodesta 2001 lähtien. Lue lisää


'Bosnian kireä rauha' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.