Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta sitten, kun brittiläisen postmodernin elokuvan lähettilään Derek Jarmanin viimeinen elokuva ja samalla hänen julkinen testamenttinsa Blue sai ensi-iltansa. Jarman kuoli AIDSin komplikaatioihin noin vuotta myöhemmin vain 52-vuotiaana. Jarman oli yksi merkittävimmistä brittiläisen elokuvan uudistajista toisen kuvataiteesta ammentaneen ohjaaja Peter Greenawayn ohella. Jarmanin uran merkittävimmät teokset tulivat 1970- ja 1980-luvuilla. Valitettavasti Jarman jätti tämän maailman liian aikaisin, mutta siitä voimme sentään iloita, että hänen taiteensa jatkaa omaa elämäänsä meidän vielä täällä olevien ilona. Kohta 30 vuotta on kulunut suuren taiteilijan kuolemasta, mutta hänen teoksensa yhä järkyttävät ja ilahduttavat, herättävät ajatuksia ja vievät meidät matkoille maailmoihin, joissa ani harvat ovat vierailleet.
Jarman oli oman tiensä kulkija niin taiteensa kuin elämänsä suhteen. Tästä konkreettisena esimerkkinä hänen viimeinen elokuvansa Blue, johon tässä jutussa paneudutaan tarkemmin. Jarman ei ollut mikä tahansa yksittäinen elokuvantekijä, vaan hänellä oli hallussaan useampi taiteenlaji aina kirjallisuudesta puutarhanhoitoon saakka. Hän oli poliittinen vaikuttaja, joka puolusti seksuaalivähemmistöjen oikeuksia Margaret Thatcherin valtakaudella, mikä tarkoitti jatkuvia kulttuuripoliittisia yhteenottoja konservatiivisten tahojen kanssa. Samalla Jarman sai tehdä yhteistyötä Iso-Britannian merkittävimpien muusikoiden kuten The Sex Pistolsin ja Pet Shop Boysin kanssa tekemällä näiden musiikkivideoita ja keikkataltiointeja.
Derek Jarman oli aikansa merkittävimpiä homoaktivisteja, koska hänen onnistui taiteensa avulla saada äänensä kuuluviin; muuten se olisi hukkunut konservatiivisten äänten alle. Jarmanin taiteessa oli ainakin elokuvien suhteen jatkuva homoeroottinen pohjavire. Vuonna 1976 Jarman ohjasi ensimmäisen kokoillan elokuvansa Sebastianen, jonka kanssa hän meni välittömästi syvään päähän niin homoerotiikan kuin taiteen ja uskonnon käsittelemisen kanssa. Kokonaan latinankielinen elokuva roomalaisesta sotilaasta, joka kristinuskon takia kärsi marttyyrikuoleman, teki Jarmanista välittömästi homoikonin. Elokuvan Sebastiane kuuluu keisarin henkivartiostoon ja on tämän jakamaton suosikki. Muut sotilaat ottavat Sebastianen seksuaalisten mielihalujensa kohteeksi, ja lopulta Sebastiane tosiaan päätyy kokemaan väkivaltaisen kuoleman uskonsa takia. Sebastianen marttyyrikuolema alastomana paalussa keho kokonaan nuolten lävistämänä on tuttu aihe maalaustaiteessa, ja samasta aiheesta Jarman ottaa kaiken ilon irti kuvaamalla marttyyrin alastonta kehoa. Ei taatusti sovi kaikille, mutta Jarman ansaitsi elokuvallaan paikkansa brittiläisen elokuvan historiassa.
Sebastianetta seurasi punk-kuvaus Jubilee (1977), joka puolestaan teki punkin suhteen Jarmanista alakulttuurin ikonin, sillä Jarman oli elokuvallaan myös ensimmäinen sitä käsitelleistä elokuvantekijöistä. 1970-luku päättyi jarmanilaiseen tapaan omaleimaisella Shakespeare-tulkinnalla The Tempest (1979), joka edeltäjiensä tapaan jakoi niin yleisön kuin kriitikoidenkin mielipiteet. Vuonna 1986 Jarman ohjasi Tilda Swintonin ja Sean Beanin kanssa tunnetuimman ja mahdollisesti helposti lähestyttävän elokuvansa Caravaggio. Jarman otti elokuvassaan paljon historiallisia vapauksia kuvatessaan barokin aikaisen taiteilijan elämää.
Vuonna 1986 Jarmanilla diagnosoitiin myös AIDS, joka vielä tuolloin tarkoitti kuolemantuomiota. Tästä alkoi kahdeksan vuotta kestänyt jakso tappavan taudin ja sen oireiden kanssa. Jarman vietti elämänsä viimeiset vuodet Ison-Britannian Kentissä sijainneessa mökissään rakkaan harrastuksensa puutarhanhoidon kanssa. Mökki on muuten edelleen Jarmanin jättämässä kunnossa, ja siellä on mahdollista vierailla. Vaikka Jarmanin elämän viimeiset vuodet eivät varmasti olleet helppoja, hän ei koskaan luovuttanut edes taiteensa suhteen. Jarmanin viimeinen elokuva Blue on kertomus kamppailusta sairautta vastaan ja samalla se on myös kertomus elämästä ja taiteesta, joita ei voi loppuen lopuksi toisistaan erottaa.
Blue on elokuva, josta on samalla helppo että vaikea kirjoittaa, sillä toista vastaavaa elokuvaa ei tarinankerronnallisesti ole olemassa. Samalla se on niin henkilökohtainen mutta kuitenkin teemaltaan universaali. Ensimmäiseksi on todettava, että Blue jo alusta alkaen rikkoo perinteisen kerronnan keinoja näyttämällä katsojalleen ainoastaan staattisen sinisen kuvan, kuin syvän sinisen meren, johon katsoja on pakotettu sukeltamaan halusi hän tai ei.
Perinteistä tarinankerrontaa tai juonta ei Jarmanin elokuvassa siis ole laisinkaan, kuulemme vain kertojia, jotka koostuvat Jarmanin itsensä ohella Tilda Swintonista, Nigel Terrystä ja John Quentinista. Toista Bluen kaltaista elokuvaa ei ole, ja tietyssä mielessä voidaan kyseenalaistaa, onko Blue edes sanan varsinaisessa merkityksessä elokuva, koska edessämme on vain muuttumaton yksivärinen kuva. Se herättää kysymyksen, oliko elokuva paras mahdollinen foorumi Jarmanille kertoa viimeinen tarinansa. Blue olisi voinut yhtä hyvin olla vaikka kuunnelma, teatteritaiteen ilmaisukeinoja käyttävä tai kirjallinen teos. Toisaalta elokuvan elimellisenä osana on sininen väri, jonka syvyyksiin tarinankerronta meidät vie.
Syvyyksiin Jarman meidät sitten totta vieköön vie. Harva toinen teos on lähestyvän kuoleman kanssa yhtä henkilökohtainen, rehellinen, avoin, surullinen, rohkaiseva, kaunistelematon, armoton… millä kaikilla adjektiiveilla nyt voikaan kuvailla lähestyvää ennenaikaista varmaa kuolemaa. Kuulemme siitä, miten hoitajat kamppailevat riutuvan kehon kanssa, kun ei enää löydy verisuonia, joihin katetrin laittaa. Elämä kulkee kohti vääjäämätöntä loppua kehon hajotessa, mutta samalla kuitenkin mielen pysyessä jotenkin kirkkaana.
Sininen on enemmän kuin pelkkä värejä imevä musta. Jarmanin Blue on meditatiivinen haikea tuutulaulu, joka vie meidät elämän ja kuoleman rajalle. Samalla Blue on lohdullinen teos, vahvasti elämän puolella. Se ei mässäile ahdistuksella, vaan se kertoo realistisen tarinan erään elämän päätöksestä omalla erikoisella tavallaan. Taudin kuvaan kuului myös sokeutumisen mahdollisuus, mikä varmasti visuaalista taiteilijaa pelotti. Jokainen saa antaa siniselle oman merkityksensä.
Blue tuli valmiiksi vain muutama vuosi ennen Jarmanin kuolemaa, mutta hän oli kuitenkin suunnitellut ja valmistellut elokuvaansa useamman vuoden ajan. Jarman oli markkinoinut ideaansa useammalla elokuvastudiolla, mutta nämä olivat tietysti suhtautuneet nihkeästi ideaan. Mitään myyvää hittiä Jarman ei teoksestaan varmastikaan ajatellut, kun hän ei ollut niitä aikaisemminkaan tehnyt. Onneksi Jarman oli Jarman.
