Kun korkeissa viroissa olevat henkilöt ryhtyvät bloggaamaan, on jälki toisinaan hämmentävää. Mitä pitää ajatella piispasta tai ministeristä, jotka blogikirjoituksissaan esittävät kärkeviä ja äärioikeistoa myötäileviä ajatuksia vaikkapa suomalaisten SS-miesten ja sotarikosten tiimoilta?
Puolustusministeri Jussi Niinistön blogissaan 12.2. julkituoma SS-apologia tuskin yllätti ketään, mutta ilmaan jäi leijumaan kysymys: oliko ulostulo ministerin vai yksityishenkilön roolissa tehty? Samaa joudumme nyt pohtimaan kenttäpiispa Pekka Särkiön Kotimaa24:ssä 19.3. julkaistun blogikirjoituksen suhteen. Julkinen virka tuo kirjoittelulle arvovaltaa, mutta viranhaltija voi itse ajatella vapautuvansa kaikesta virkavastuusta esiintyessään yksityisenä blogikirjoittelijana. Vaarana on, että tällainen bloggaaminen vetää julkisia instituutioita lokaan, ilman että viranhaltijaa voidaan vaatia tilille sanoistaan. Kirjoittaako kenttäpiispa SS-miehistä yksityishenkilönä vai kirkon ja puolustusvoimien edustajana?
Kenttäpiispa Pekka Särkiö otti blogissaan kantaa ajankohtaiseen SS-keskusteluun otsikolla ”Savuava ase?”. Kenttäpiispan otsikoinnissa kysymysmerkki on selvästi tarkoitettu kyseenalaistamaan jälleen kerran suomalaisten SS-miesten osallisuutta sotarikoksiin. Vaikka kenttäpiispan kirjoittelussa on muodollisesti kyse todistusaineiston riittävyyden analysoinnista, on bloggaavan kenttäpiispan viesti kuitenkin selvä: hän ei halua nähdä savuavaa asetta eikä hyväksyä ajatusta suomalaisten SS-miesten osallisuutta sotarikoksiin.
Kenttäpiispa Pekka Särkiö. Kuva: Kirkkohallitus/Aarne Ormio.
Blogin kommenttikentässä kenttäpiispa toistaa jo kliseeksi muodostunutta väitettä: SS-miehiin kohdistettujen sotarikosepäilyjen taustalla on poliittinen motiivi. Kenttäpiispa valittaa samaan hengenvetoon, että Puna-armeijaan värväytyneiden suomalaisten sekä desanttien sotarikoksista vaietaan. Desanttien sotarikokset ansaitsevat luonnollisesti täyden tuomion. Särkiön kommentti jättää kuitenkin avoimia kysymyksiä: kenen olisi kuulunut avautua desanttien teoista SS-miehiä koskevan keskustelun yhteydessä ja miksi? Tarvitaanko desantteja relativisoimaan SS-miesten tekoja vai miksi heidät pitäisi kenttäpiispan mielestä sisällyttää SS-aiheiseen keskusteluun?
Savuavasta aseesta on voinut hyvällä syyllä puhua professori Lars Westerlundin kirjoittaman valtiollisen SS-selvityksen loppuraportin yhteydessä. Vaikka ympäripyöreästi muotoiltu lehdistötiedote piilotti Westerlundin tutkimuksessa löydetyt selkeät sotarikostapaukset epämääräisten todennäköisyysmuotoilujen sumuverhoon, osoittaa raportti kuitenkin vastaansanomattomasti, että suomalaisia SS-miehiä oli sotarikosten tekijöiden joukossa. Tämän takia on erittäin valitettavaa, että kenttäpiispa asettuu SS:n puolustelijoiden rintamaan.
Kenttäpiispan mukaan todisteita suomalaisten SS-miesten syyllisyydestä on etsitty. Todisteiden löytymisestä hän ei sen sijaan mainitse. Vaikuttaa siltä, että kenttäpiispa ei ole perehtynyt valtiollisen SS-selvityksen loppuraporttiin. Mitenkään huomioimatta valtiollisessa selvityksessä löydettyjä todisteita kenttäpiispa nostaa esiin Helsingin Sanomissa uutisoidun Lennart Kihlströmin tapauksen yrittäen kielellisesti todistella, että Kihlströmin päiväkirjamerkintä ”Ammuttiin neljä juutalaista.”ei todista Kihlströmin olleen mitenkään osallinen tähän.
Kenttäpiispa näkee myös vaivaa todistellessaan, että Lennart Kihlströmin päiväkirjassa esiintyvä lause ”Yli sata ryssää ammuttiin.” kertoisi ainoastaan tykistön normaalista taistelutoiminnasta. Kenttäpiispa osoittaa tuntevansa tykistön organisaation ja toimintatavat, mutta hänen kielellinen analyysinsä ei kuitenkaan vakuuta. Tykistön tuli on normaalisti epäsuoraa, eikä Kihlströmin lause ole tykistöupseerille tavanomainen muotoilu, joka olisi tarkoitettu kuvaamaan epäsuoran tulen vaikutusta. Päiväkirjamerkintä viittaa suurella todennäköisyydellä jalkaväen aseiden käyttöön, tässä tapauksessa mitä ilmeisimmin teloituksiin.
Kenttäpiispan melko hajanainen ja polveileva blogikirjoitus huipentuu muistutukseen Suomen juutalaisten rintamapalveluksesta. Lisäksi Särkiö kirjoittaa suomalaisten keskuudessa vallinneista juutalaismyönteisistä näkemyksistä. Tästä on kenttäpiispan maailmassa enää lyhyt looginen askel siihen, että suomalaisten SS-miesten keskuudessa olisi myös esiintynyt juutalaismyönteisyyttä tai neutraaleja näkemyksiä.
Toki suomalaiset SS-miehet muodostivat varsin moni-ilmeisen joukon, ja SS-miesten näkemysten kirjossa löytyi vaihtelua. Spekulointi suomalaisten SS-miesten mahdollisella juutalaismyönteisyydellä on kuitenkin loppukaneetti, jonka absurdius hakee vertaistaan. Ilmoittautuessaan vapaaehtoisiksi SS-joukkoihin suomalaiset liittyivät järjestöön, jonka yksi keskeisimmistä aatteellisista kulmakivistä oli juutalaisvastaisuus. Juutalaismyönteisyyden hakeminen SS-miesten joukosta on mustan kääntämistä valkoiseksi ja osoittaa täydellistä historiallisen yleissivistyksen puutetta ja jumiutumista oman kansallisen SS-myytin pauloihin.
Kenttäpiispan virka ja instituutio muodostavat merkittävän haasteen niin SS-aihepiirin kuin antisemitismin kommentoimiselle. Särkiön sodanaikainen edeltäjän kenttäpiispa Johannes Björklundin alaisista sotilaspastoreista osa julisti puheissaan jyrkkää antisemitismiä. Sotilaspastoreiden joukkoon kuului myös korkeimpaan sotilasarvoon suomalaisista SS-miehistä kohonnut Obersturmbannführer Kalervo Kurkiala. Historiallisen taustan ja painolastin takia kenttäpiispa Särkiön tulisi olla erityisen pidättyväinen ja harkitseva kannanotoissa, jotka koskevat SS-miehiä ja antisemitismiä.
Innokas SS-miesten syyttömyyden vakuuttelu on uusien tutkimustulosten valossa osoittautunut hätiköidyksi. Kirjassani Hakaristin ritarit kirjoitin Hauptsturmführer Karl-Erik Ladauhun kohdistuneista sotarikosepäilyistä. Valtiolliselle poliisille tehdyn ilmoituksen mukaan Ladau oli määrännyt suomalaisia SS-miehiä teloittamaan vangiksi otettuja venäläisiä loikkareita ja siviilejä Toldsgunin kylässä 31.12.1942. Tapausta ei sodan jälkeen koskaan tutkittu kunnolla eikä Ladau joutunut vastuuseen teloituskäskyn antamisesta. Ladau kirjoitti sodan loppuvaiheissa SS-aseveljet ry:n varapuheenjohtajan ominaisuudessa kirjeen suomalaisille SS-miehille kehottaen heitä varovaisuuteen. Kirjeessä Ladau totesi SS-miesten varmasti kuulleen ”kaikenlaisia hämäräperäisiä kauhujuttuja ja mielikuvituksellisia tarinoita »sotarikollisista» sekä heidän kohtalostaan”. Ladau ja kirjeen toinen allekirjoittaja SS-aseveljet ry:n johtokunnan jäsen Erik Hildén kehottivat suomalaisia SS-miehiä kuitenkin olemaan pakenematta maasta.
André Swanströmin tutkimus Hakaristin ritarit. Kansikuva.
Tähän kirjeeseen kietoutuu yhteen monimutkainen sotarikosten ja erilaisten intressien vyyhti. Helmikuussa julkaistu valtiollinen SS-selvitys vahvisti Ladauta kohtaan esitetyt syytökset – suomalaiset todella teloittivat vankeja ja siviilejä Toldsgunissa. Ladaulla oli siis hyvin henkilökohtainen syy laittaa kirjeessään sotarikokset lainausmerkkeihin ja kuitata kaikki epäilyt hämäräperäisiksi kauhujutuiksi ja mielikuvituksellisiksi tarinoiksi. Lisäksi voidaan todeta, että Erik Hildén toimi Päämajan valvontaosaston agenttina SS-miesten keskuudessa. Näin korkeimmalle sotilasjohdolle ja myös valtiovallalle oli tarkoitus saada sisäpiiritietoa SS-miesten edesottamuksista. Sotarikoksia vähätteli ja laittoi lainausmerkkeihin sotarikollisen lisäksi myös valtiollista tiedustelutehtävää hoitava mies.
Edellä esitetyn valossa voidaan perustellusti sanoa, että välimerkillä on väliä. Kenttäpiispan kysymysmerkki rinnastuu Ladaun ja Hildénin lainausmerkkeihin. Todisteita ei haluta nähdä, ja päiväkirjamerkintöjen ja kirjeiden sanamuotoja voidaan perata ja pilkkoa siinä toivossa, että SS-miehet sittenkin osoittautuisivat syyttömiksi. Jos ei muu auta, vedotaan desantteihin ja todetaan, että muutkin tekivät sotarikoksia. Ladaun kohdalla syyllisyyttä saatiin peiteltyä vuosikymmenten ajan, mutta totuus Toldsgunin teloituksista ei pysynyt loputtomiin piilossa. Valtiollisen SS-selvityksen valmistumisen jälkeen on paljastunut uusia todisteita kuten Lennart Kihlströmin päiväkirjamerkinnät.
Pekka Särkiön ei kannattaisi laittaa kenttäpiispan arvovaltaansa peliin hävityn asian puolesta – SS-miesten olematonta kunniaa ei pelasteta edes kenttäpiispan väliintulolla. Sen sijaan kenttäpiispan olisi viisasta päivittää oma isänmaallisuutensa 2000-luvulle vastaamaan modernin historiantutkimuksen tuloksia. Instituutionsa edustamien synkempien perinteiden sijaan kenttäpiispan olisi hyvä tarttua puolustusvoimien sodanaikaisen työn valoisampaan perintöön. Osa sotilaspastoreista nosti sodan aikana yksisilmäisen yltiöisänmaallisuuden vaihtoehdoiksi monesti suorastaan hämmästyttävää itsekritiikkiä ja monipuolista pohdiskelua. Tätä samaa totunnaisten ajattelutapojen ja myyttien uudelleenarviointia soisi löytyvän myös nykyiseltä kenttäpiispalta.
Artikkelikuvassa SS-miehiä Venäjällä 1941. Kuva: Wikipedia/ Bundesarchiv, Bild 101III-Cantzler-045-05A : Cantzler : CC-BY-SA 3.0.
