Blaise Pascal. Lähde: Wikipedia.

Blaise Pascalin ylpeyttä opettava Epiktetos

Ranskalaisen matemaatikon, fyysikon ja uskonnollisen filosofin Blaise Pascalin (1623–1662) teosten corpukseen on liitetty epäperäinen Nicolas Fontainen (1625–1709) kirjoittama ”Pascalin ja Sacin keskustelu Epiktetoksesta ja Montaignesta”. Sekä Fontaine että de Saci (1613–1684) olivat jansenistisen Port-Royalin erakkoluostarin hengellisiä johtajia ja Pascal vieraili siellä vuonna 1655. Kuvitteellinen keskustelu sisältyy Fontainen kirjoittamaan erokkoveljestön historiaan, joka ilmestyi vuonna 1736. Pascal pitää stoalaista Epiktetosta (n. 50–135) yhtenä merkittävimmistä filosofeista mutta moittii häntä ylpeyden opettamisesta: se on jumalatonta. Tarkastelemani keskustelu sisältyy liitteenä Pascalin Mietteitä –teoksen suomennokseen.

1. Epiktetoksen Käsikirjan lyhyt oppimäärä uskonnollisin painotuksin

Pascalin sanottua de Sacille lukeneensa Epiktetosta ja Montaignea (1533–1592) tämä pyytää häntä kertomaan heistä. Pascal aloittaa Epiktetoksesta, johon tässä siis keskityn. Hän sanoo  Epiktetoksen ”parhaiten tunteneen ihmisen velvollisuudet” ja käy luettelonomaisesti läpi Käsikirjan pääkohdat. Pascalin järjestys on kuitenkin erilainen ja hän aloittaa ihmisen suhteesta Jumalaan, joka on vasta Käsikirjan kohdassa 31. Pascalin kuvaus on tällainen:

”Hän (Epiktetos) tahtoo ennen kaikkea, että ihmisen on pidettävä Jumalaa tärkeimpänä päämääränään, että hänen on oltava vakuuttunut Jumalan oikeudenmukaisesta ohjauksesta, mielellään alistuttava hänen alaisekseen ja vapaaehtoisesti seurattava häntä kaikessa, koska hän järjestää pienimmätkin asiat korkeimman viisauden mukaan. Siten tämä mielentila ehkäisee kaiken valituksen ja kaiken nurkumisen ja valmistaa sielua kestämään tyynesti ikävimmätkin tapahtumat.”

(Suom. L. F. Rosendal)

 Tämän jälkeen Pascal alkaa luetella Käsikirjan alkupuolella olevia asioita, niitä, joista Epiktetos on kieltänyt valittamasta: ”Olen menettänyt…” Tässä kuitenkin vertailun vuoksi Käsikirjan 31. kohdan alku:

 ”Jumalia koskevassa hurskaudessa tärkeintä on, että sinulla on heistä oikeat käsitykset – ymmärrät, että he ovat olemassa ja hallitsevat maailmankaikkeutta hyvin ja oikeudenmukaisesti – ja että olet alistunut tottelemaan heitä ja myöntymään kaikkeen, mitä tapahtuu, ja seuraamaan sitä omasta halustasi siinä uskossa, että se toteutuu parhaimman ymmärryksen toimesta. Sillä tavoin et koskaan moiti jumalia etkä syytä heitä välinpitämättömiksi.”

(Suom. Marke Ahonen)

Oleellisin ero teksteissä on, että Epiktetos puhuu jumalista monikossa. Hän neuvoo ”tottelemaan” ja ”seuraamaan” jumalia mutta ei pitämään ”päämäränään” kuten Pascal sanoo. Tässä ”päämäärään” pyrkimisessä on myös pieni vivahde-ero: Epiktetoksen mukaan se tapahtuu ”siinä uskossa, että…” kun taas Pascal käyttää ehdottomampaa konjunktiota ”koska hän järjestää…”. ”Siinä uskossa” muistuttaa toiveikasta oletusta, ”koska hän järjestää” ilmoittaa tietyn tosiasian. – Mainittakoon, että Fontainen kirjoitus sisältyy myös Pascal-suomennokseen Geometrisestä mielestä ja muita pohdiskeluja ja sen suomentaja Martti Anhava ei ole nähnyt tarpeelliseksi korjailla   L. F. Rosendalin käännöstä. Sanamuodot ja ilmaisut ovat siis oikeat.

Kun Epiktetos liittää ”hurskauden” hyötyyn, käy jo ymmärrettävämmäksi hänen neuvonsa toimia ”siinä uskossa”: ”Siellä, missä on hyöty, on myös hurskaus”. Tästä seuraa, että ”hurskaudessa” on erityisen tärkeää oikeanlainen uhraaminen jumalille. Käsikirjan  32. kohdassa siirrytäänkin sitten jo ennustajapapin luo. Epiktetoksen mukaan hänen luonaan voidaan toki käydä, mutta filosofi tietää jo mennessään, onko jokin asia hänen vallassaan vai ei. Jos jokin on hänen velvollisuutensa, ei tule enää kysyä ennustajalta pitäisikö se suorittaa.

”Hurskaus” on myös oikeanlaista ”tavoittelua” ja ”karttamista”. Epiktetoksen opetuksen ydin  – jolla  Käsikirjakin alkaa, onkin erottaa ”omassa vallassa olevat asiat” niistä, jotka ”eivät ole omassa vallassa”. Ei pidä ”tavoitella” sellaista mikä ”ei ole omassa vallassa”. Siteeraamani 31. kohta jatkuukin toistelemalla juuri tuota erottelua. Epiktetoksen toinen keskeinen ajatus on: ”Ihmisiä eivät järkytä asiat, vaan heidän uskomuksensa niistä.”  Tästä Pascal  ei kerro mitään mutta kuvailee ”omassa vallassa” ja ”ei omassa vallassa olevia asioita” esityksensä loppupuolella näin:

”Hän (Epiktetos) sanoo, että Jumala on antanut jokaiselle ihmiselle voimia täyttää kaikki velvollisuutensa, että nämä voimat ovat aina vallassamme, että onnea on etsittävä vain niillä keinoilla, joita alati hallitsemme, koska Jumala on antanut ne meille tätä tarkoitusta varten, että on nähtävä, missä suhteessa olemme vapaita, että rikkaus, elämä ja maine eivät ole vallassamme eivätkä siis johda Jumalan luo…”

 Pascalin mukaan asiat saavat merkityksensä siitä,  ”johtavatko ne Jumalan luo”, eli ”päämäärään”. Epiktetoksen erehdys on kuitenkin pitää ihmistä ”Jumalan vertaisena”.  ”Voimat”, jotka ”Jumala on antanut jokaiselle ihmiselle”, ovat Pascalin mielestä hyvä asia, mutta tuomitseva jatkotulkinta, jonka hän niistä tekee, ei seuraakaan Epiktetoksen Käsikirjasta vaan muutamasta Keskustelusta.

2. Keskustelu I, 3: ”Mitä seuraa siitä, että jumala on ihmisten isä”

Pascalin jatkotulkinta on tällainen:

”… eivätkä siis johda Jumalan luo, mutta että ymmärrystä ei voida pakottaa uskomaan sitä, minkä se tietää vääräksi, eikä tahtoa rakastamaan sitä, minkä se tietää tuottavan sille onnettomuutta, että nämä molemmat kyvyt siis ovat vapaita ja että me niiden avulla voimme tehdä itsemme täydellisiksi; että ihminen näitä kykyjä käyttämällä voi tulla täydellisesti tuntemaan Jumalan, rakastaa häntä, totella häntä, miellyttää häntä, parantua kaikista vioistaan, saavuttaa kaikki hyveet ja siten tehdä itsensä pyhäksi ja Jumalan vertaiseksi. Nämä pirullisen ylpeät periaatteet johtavat hänet muihinkin erehdyksiin, niinkuin siihen, että sielu on osa jumalallisesta olemuksesta, että tuska ja kuolema eivät ole mitään pahaa, että ihminen voi surmata itsensä, jos hän on sellaisessa ahdistuksessa, että voi luulla Jumalan häntä kutsuvan luokseen, ja vielä muihin erehdyksiin.”

Pascal ajattelee, että kun ihminen tulee tietoiseksi ”voimistaan” ja kyvystään erotella ”omassa vallassa olevat” ja ”ei omassa vallassa olevat” asiat toisistaan, kun kuvittelee ”itsensä täydelliseksi” ja ”Jumalan vertaiseksi”. Toisin sanoen ihmisen valtaa hybris. Epiktetoksen mukaan on kuitenkin juuri päinvastoin. Ihmiset eivät tunnista itsessään olevaa ”jumalallista” puolta. Keskustelussa I,3 ”Mitä seuraa siitä, että jumala on ihmisten isä”, sanotaan:

”Syntymässämme olemme saaneet kaksi yhteen liittynyttä elementtiä, ruumiin, joka on yhteinen meille ja eläimille, sekä järjen ja ajatuskyvyn, joka on yhteinen meille ja jumalille. Toiset meistä tuntevat vetoa edelliseen sukulaisuuteen, surkeaan ja kuolevaiseen, ja vain harvat tuohon toiseen, jumalalliseen ja onnelliseen.”

(Suom. Marja Itkonen-Kaila)

Vaikka Pascal liittikin Jumalaan ”korkeimman viisauden”, joka vastannee Epiktetoksen ”järkeä ja ajattelukykyä”, hänen Jumalaansa näyttäisi kuuluvan vielä ominaisuuksia, joita hän ei luovuttaisi ihmiselle. Epiktetoksen ”jumalallisuus” määrittyy kuitenkin vertailussa ”eläimiin”, ja kun ihmisessä on  ”kaksi yhteen liittynyttä elementtiä”, hän on ja pysyy ruumiillisena olentona ihmisenä. Kyvyt, joita Epiktetos peräänkuuluttaa, ovat henkisiä ominaisuuksia, ajattelua, harkintaa, ”kykyä käyttää mielikuvia oikein” jne. Oikeastaan Epiktetos neuvoo jättämään turhat ”tavoittelut” asioista, jotka eivät  ”johda Jumalan luo”. Molemmat pitävät samoja asioita haitallisina, mutta niiden välttelykin – Epiktetoksen opettamana, on Pascalin mielestä vahingollista!

 Opettiko Epiktetos ylpeyttä? Keskustelu  I,3 alkaa näin:

 ”Jos ihminen voisi – kuten hänen tulisi – omaksua sen käsityksen, että me kaikki olemme nimenomaan syntyisin jumalasta ja että jumala on niin ihmisten kuin jumaluuksienkin isä, hänellä ei luulisi olevan itsestään arvottomia ja matalia ajatuksia. Mutta jos keisari adoptoi sinut, sinä käyt sietämättömän pöyhkeäksi. Etkö sitten ylpeile siitä, että tiedät olevasi jumalan poika? Ei, siitä me emme ylpeile.”

 Ensisilmäyksellä näyttää, että Epiktetos moittii, etteivät ihmiset ”ylpeile” sillä, että ovat ”syntyisin jumalasta”, mutta oikeammin moite on kohdistettu siihen, että he aliarvioivat ”jumalallisen puolen” itsessään. ”Ylpeily” saa vielä lisämerkitystään useista Epiktetoksen piikikkäistä huomautuksista filosofiaan perehtyneille ja siinä mukamas harjaantuneille ja pitkällekin päässeille.  Keskustelu II,8 ”Mikä on hyvän olemus”, tuo ihmisen ”jumalallisuuteen” vielä uuden näkökulman:

”Kannat häntä itsessäsi etkä huomaa, kuinka tahraat häntä epäpuhtailla ja likaisilla teoillasi. Jumalankuvan edessä et uskaltaisi tehdä mitään tällaista. Mutta kun itse jumala on sisälläsi ja näkee ja kuulee kaiken, etkö häpeä ajatuksiasi ja tekojasi, sinä joka et tajua omaa olemustasi, sinä jumalan vihan alainen!”

Nämä Epiktetoksen sanat saattaisivat jopa miellyttää Pascalia, ellei hän kavahtaisi tuota ajatusta että ”jumala on sisälläsi”. Hän tuntuu ymmärtävän sen liian konkreettisesti, ei esimerkiksi niin, että ”jumalan viha” olisikin omantunnon ääni. Muistuttavatko  ”kaksi yhteen liittynyttä elementtiä” liian paljon Jeesuksen kahta luontoa, jumalallista ja inhimillistä? Ajatteleeko Pascal, että Epiktetos tekee ihmisistä pikkujeesuksia?

Kaiken Epiktetosta kohtaan esitetyn kritiikin taustalla kuitenkin on Pascalin oma erehdys luulla, että he molemmat puhuisivat samasta Raamatun Jumalasta. Tähän ehkä hämää Keskusteluissa käytetty yksikkömuoto, jolla Epiktetos tarkoittaa Zeusta, joka  ”on niin ihmisten kuin jumaluuksienkin isä”. Toisaalta, alkaessaan esitellä de Sacille Epiktetoksen filosofiaa, Pascal muuttaa yksioikoisesti sekä käsittelyjärjestystään että puhuu Jumalasta Epiktetoksen  monikkomuodon sijaan. Matemaatikko-Pascal tekee kategoriavirheen: on kuin muurari moittisi kirvesmiestä ettei tämä tee taloa tiilestä. Pascal myös jättää huomiotta Käsikirjan päättävät sitaatit, joita Epiktetos neuvoo ”joka tilanteessa pitämään käden ulottuvilla”. Niissäkin puhutaan ”jumalista”. Otan tähän esimerkiksi vain otteen Kleantheen (n. 310–232 eaa.) hymnistä Zeukselle:

”Johdata minua Zeus, ja myös sinä, Kohtalo,

siihen määrään, jonka olette minulle säätäneet.

Minä seuraan epäröimättä. Ja jos en haluakaan

ja alan niskuroida, minun on seurattava silti.”

Lähteet: 

Epiktetos (1978) Käsikirja ja keskusteluja. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Keuruu: Otava.

 – (2004) ”Käsikirja”, suom. Marke Ahonen, teoksessa Stoalaisuus  tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia. Toim. Teija Kaarakainen ja Jari Kaukua. Tampere: Gaudeamus.

Pascal, Blaise (1952) Mietteitä. Suom. L. F. Rosendal. Porvoo: WSOY.

 – (2002)  Geometrisestä mielestä ja muita pohdiskeluja. Suom. Martti Anhava. Juva: WSOY.

Artikkelikuvassa Blaise Pascal. Lähde: Wikipedia. 


Avatar photo

Kirjoittaja

Olen kontiolahtelainen kirjailija ja julkaissut esseekokoelmat Kirjoituksia stoalaisuudesta (Kirjokansi, 2015), Brutuksesta - stoalaisesseitä (Kirjokansi, 2016), uudistettu painos esikoisesta (Basam Books, 2021), Stoalaisia kummitusjuttuja & Tuberon saviastioista (Atrain & Nord, 2022) ja Contra Augustinum pro Hippocrate (Atrain & Nord, 2024). Esseet ovat filosofian harrastajan populaarifilosofisia pähkäilyjä.


'Blaise Pascalin ylpeyttä opettava Epiktetos' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.