Afrikan mantereen mustan alkuperäisväestön elokuvakulttuuri alkoi kukoistaa 1960-luvulla siirtomaavaltioiden irrottaessa kuristusotettaan. Tämä mahdollisti Afrikan maiden itse määritellä ja ilmaista, millaista kuvaa heistä välitetään itselle ja muille. Enää kuvaa Afrikasta eivät välittäneet vain eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset elokuvat karikatyyrimäisine ja naivine kuvauksineen afrikkalaisesta alkuperäisväestöstä. Nämä kuvaukset olivat luonteeltaan holhoavia ja valkoista siirtomaa-aikaa glorifioivia. Oli tullut viimein aika afrikkalaisten sanella itse pelin säännöt – millaista tarinaa he itse kertoisivat.
Sääli vain, että merkittävä osa mantereen elokuvahistoriasta on edelleen Euroopassa – etenkin Suomessa – vaikeasti nähtävissä. Poikkeuksena Helsingissä ovat jo useana vuotena järjestetty afrikkalaisen elokuvan festivaali sekä muutamat Rakkautta & Anarkiaa-festivaaleilla nähdyt elokuvat.
Senegalilainen Ousmane Sembene (1923–2007) oli Afrikan mantereen ensimmäinen musta elokuvaohjaaja ja maansa merkittävin elokuvatekijä. Ennen elokuvauralle siirtymistä Ousmane Sembene toimi kalastajana, muurarina, satamatyöläisenä Ranskassa ja kirjailijana. Elokuvaohjaajana Sembene oli ennen kaikkea ihmisoikeustaistelija, joka käytti kameraansa aseenaan kuvatessaan maansa epäkohtia, olivat ne sitten postkolonialismin aiheuttama sorto tai naisten ja tyttöjen asema.
Sembenen elokuvat olivat kärkästä yhteiskuntakritiikkiä eikä hän välttänyt aiheen kuin aiheen kritisoimista. Ceddo (1977) arvosteli voimakkaasti kristinuskoa ja erityisesti islamia näiden syrjäyttäessä perinteiset uskonnot ja kulttuurin, mikä oli omiaan herättämään närkästystä muslimienemmistöisessä maassa. Sembenen viimeiseksi jäänyt elokuva Moolaadé – suojelus (2004), joka aikoinaan nähtiin jopa Suomen valkokankailla, arvosteli voimakkaasti naisiin ja tyttöihin kohdistuvaa ympärileikkausperinnettä. Ennen kuolemaansa Sembene ennätti vierailla Suomessakin elokuvateatteri Orionissa kertomassa urastaan.
Ousmane Sembène (1923–2007). Kuva: Guenter Prust/Wikipedia.
Black Girl (La noire de…, 1966) oli Sembenen ensimmäinen pitkä elokuva ja tiettävästi ihan ensimmäinen mustan afrikkalaisen ohjaama. Black Girl perustuu Sembenen omaan kirjaan, ja jo tässä ensimmäisessä elokuvassaan hän tarttui härkää sarvista käsitellessään maansa siirtomaa-ajan traumoja. Elokuvan keskushenkilönä on nuori nainen nimeltään Diouana (Mbissine Thérèse Diop). Diouana on värväytynyt Senegalin pääkaupungissa Dakarissa rikkaan valkoisen perheen lastenhoitajaksi. Perhe on kuitenkin päättänyt jättää entisen siirtomaan taakseen ja muuttaa takaisin Ranskaan. Perheen äidin houkuttelemana ja paremman elämän toivossa Diouana päättää muuttaa perheen perässä Ranskaan jatkamaan lastenhoitajan töitä jättäen taakseen kotimaansa ja poikaystävänsä.
Diouana saapuu laivalla perheen perässä eteläranskalaiseen Antibesin kaupunkiin. Diouanalle luvattu lastenhoitajan työ osoittautuukin pelkäksi siivoamiseksi ja ruuanlaitoksi. Diouana majoitetaan ahtaaseen nurkkahuoneistoon, jonka ainoana sisustuselementtinä on afrikkalainen naamio, mikä myöhemmin takauman kautta paljastuu itse Diouanan perheelle Dakarissa lahjaksi antamaksi. Uudessa ja vieraassa kulttuurissa kiltti ja tunnollinen Diouana kokee voimakasta yksinäisyyttä ja toiseutta kohdatessaan rasismia ja ennakkoluuloja perheeltä ja muilta valkoisilta.
Eräänä päivänä Diouana saa perheen äidiltä määräyksen valmistaa vieraille perinteistä afrikkalaista ruokaa – ruokaa, jollaista hän itse ei ollut koskaan kotonaan Senegalissa valmistanut. Ruokailun aikana eräs vieraista suutelee Diouanaa väkisin ja toteaa, ettei ole koskaan aikaisemmin suudellut mustaa afrikkalaista. On selvää, että Diouana on perheelle vain eksoottinen koriste, joka otetaan esille vain tarpeen vaatiessa ja muuten kulttuureineen pysyy näkymättömissä. Diouanan kokemat ennakkoluulot ja yksinäisyys vievät hänet lopulta epätoivoiseen ratkaisuun.
Elokuvan juliste. Kuva: Wikipedia.
Black Girl on tarinankerronnaltaan hyvin tiivis ja vähäeleinen. Silti se onnistuu olemaan äärettömän rikas ja moniulotteinen kuvaus rasismista, eurooppalaisesta postkolonialismista, kulttuurien yhteentörmäyksestä, yksinäisyydestä ja juurettomuudesta. Tämän kaiken vain noin tunnin mittainen elokuva kertoo yhtä aikaa kauniisti ja kaunistelematta. Minimalistinen kuvakerronta ja elokuvan taustalla soiva musiikki, joka pitää sisällä perinteistä senegalilaista rytmimusiikkia yhdistettynä ranskalaisiin säveliin, kuljettavat tarinaa eteenpäin ja viestivät kulttuurien yhteentörmäyksestä. Mieleen syöpyy elokuvan loppukohtaus, jossa isäntäperheen isä palaa Dakariin Diouanan kotikylään ja jonka lopulta ajaa pois pieni poika, joka pitää kasvoillaan afrikkalaista naamiota – eurooppalainen kulttuuri on ajettu pois, ja afrikkalaisten oma kulttuuri on valmis jatkamaan tästä eteenpäin.
Artikkelikuvassa otos elokuvasta. Pääosaa näyttelee Mbissine Thérèse Diop.
