100 vuotta sitten syntynyttä ruotsalaista mestariohjaaja Ingmar Bergmania on juhlittu Ruotsissa ja maailmalla näyttävästi. Myös Suomessa on järjestetty ohjaajan kunniaksi useita elokuvasarjoja, seminaareja ja muita tilaisuuksia. Ja onhan vielä tulossa ensi-iltaansa Jörn Donnerin uusi dokumentti Bergmanista.
Espoon Hanasaaressa toimivassa ruotsalais-suomalaisessa kulttuurikeskuksessa on juhlavuoden kunniaksi pidetty kuukausittain kuukauden Bergman-seminaari, joissa on käyty keskusteluita ja esitetty elokuvia. Viides marraskuuta pidettiin Bergmania käsittelevä seminaari, jonka keskiössä oli Bergmanin kirjallinen tuotanto. Seminaarin päätteeksi näytettiin Bergmanin rakastetuimpiin töihin lukeutuva Fanny ja Alexander. Paikalla keskustelemassa olivat Ingmar Bergman-säätiön toimitusjohtaja ja juuri julkaistun Författaren Ingmar Bergman -kirjan kirjoittaja Jan Holmberg, Tukholman yliopiston elokuvatieteen laitoksen emeritusprofessori Maaret Koskinen, joka ensimmäisenä ulkopuolisan pääsi käsiksi Bergmanin henkilökohtaisiin papereihin, sekä Fanny ja Alexanderissa näytellyt Stina Ekblad.
Fannyn ja Alexanderin käsikirjoitus Bergman-arkistossa. Kuva: Wikipedia.
Seminaarin tärkeintä antia olivat Ingmar Bergmanin henkilökohtaisten muistiinpanojen käsittely. Maaret Koskinen kertoi tutkijana aikoinaan olleensa suoraan puhelimitse yhteydessä itse Bergmaniin tutkimusmielessä ja sanoi puhelun sujuneen hyvässä hengessä. Jan Holmberg kertoi kirjallisiin lähteisiin tutustuneena Bergmanin kirjoittaneen lapsuuden kokemuksiaan kuin näytelmiä ja sepittäneen muun muassa rakennusten arkkitehtuurin niin, että ne sopivat paremmin hänen kertomuksiinsa lapsuuden tapahtumista. Seminaarissa korostuikin voimakkaasti se, että Bergman elokuvaohjaajauran ulkopuolella julkaisi myös valtavan kirjallisen tuotannon.
Seminaarin jälkeen näytettiin Bergmanin viimeinen varsinaiseen teatterilevitykseen tullut elokuva Fanny ja Alexander (1982), mikä tuntui luonnolliselta puhuttaessa Bergmanin lapsuudesta. Elokuva ei ole ehkä Bergmanin parhaimpia, mutta se on monella tapaa hänen tärkeimpiä elokuviaan ja ehkä myös koko Ruotsin. Fanny ja Alexander on monella tapaa antologia Bergmanin edellisien elokuvien aiheista. Jan Holmberg kuvaili elokuvaa ruotsalaiseksi eepokseksi. Stina Ekblad kertoi Bergmanin olleen ehdoton elokuvan käsikirjoituksen suhteen: kaiken oli mentävä niin kuin se oli käsikirjoitukseen kirjoitettu. Ekblad itse piti tätä hyvänä ja selkeänä.
Fanny ja Alexander käsittelee bergmanilaiseen tapaan ihmissuhteita, teatteria, uskontoa ja kuolemaa, tällä kertaa kuitenkin lasten näkökulmasta. Bergmanin omat lapsuuden kokemukset heijastelevat taustalla siitäkin huolimatta, että ohjaaja olisikin värittänyt lapsuuden kokemuksia. Koemme yhdessä päähenkilöiden kanssa perhe- ja taiteilijaelämän ihanuuden ja mystisyyden, isän kuoleman ja uuden ankaran isäpuolen ankaran uskonnollisen tyrannin muodossa, joka ei pelkää nöyryyttää lapsipuoliaan. Elokuva on selvästi Bergmanin omien traumojen käsittelyä.
Fanny (Pernilla Allwin) ja Alexander (Bertil Guve). Kuva: KAVI.
Tänä vuonna ensi-iltansa sai uusi dokumenttielokuva Ingmar Bergman – Yksi vuosi, yksi elämä, joka tuoreeltaan herätti pienimuotoista kohua. Dokumentti keskittyi tuotteliaan taiteilijan kaikista tuotteliaimpaan ja uran kannalta mahdollisesti tärkeimpään vuoteen 1957, jolloin Bergman sai muun muassa valmiiksi kaksi merkittävää elokuvaa Mansikkapaikan ja Seitsemännen sinetin, jotka molemmat olivat Bergmanin uran suuria mestariteoksia. Dokumentti toi myös esiin ohjaajan kyseenalaisia puolia. Bergman oli jo muistelmateoksessaan Laterna magica (1987) kertonut nuoruudessaan vaikuttuneensa Hitlerin karismasta vietettyään vuoden 1936 Saksassa. Bergman itse totesi ihailunsa loppuneen toiseen maailmansotaan, mutta dokumentti tuo esille natsisympatioiden jatkuneen mahdollisesti pidemmälle.
Toinen seikka, jonka dokumentti nosti esille, oli Bergmanin kokema ankara lapsuus perheen kirkkoherraisän kaitsennassa. Bergman on itse antanut ymmärtää, että isän antamat ruumiilliset rangaistukset kohdistuivat häneen itseensä hänen veljensä jäädessä sivustakatsojaksi. Dokumentissa on Ingmarin veljen haastattelu – jonka esittämisen Ingmar oli aikoinaan kieltänyt – jossa tämä kertoo isän rangaistusten todellisuudessa kohdistuneen häneen Ingmarin sijasta. Tämä on tietysti herättänyt tulkintoja siitä, että Fanny ja Alexanderin Fanny olisi todellisuudessa Ingmar ja Alexander tämän veli. Mutta kuten Jan Holmberg seminaarissa totesi, oli Ingmar jo Laterna magicassa ruoskinut ankarasti itseään ja kertonut jo silloin veljensä kärsineen enemmän isän väkivaltaisuudesta. Sinänsä Bergmanin mahdolliset elämänkokemusten värittämiset sopivat siihen, miten hän on itse kertonut jäsentäneensä elämäänsä enemmän työnsä ja taiteensa mukaan kuin perhesuhteiden kautta.
Lue myös Vartijan Bergman-erikoisnumero!
