Saksalaisista historiallisista elokuvista puhuttaessa toinen maailmansota ja sen traumojen käsittely on ollut hallitsevassa roolissa aina 1950-luvulta lähtien. Myös historiallisten henkilöiden elämäntarinoista ammentavilla draamoilla on mittavat perinteet. Sen sijaan naisohjaajat ovat pitkään olleet tässäkin genressä harvassa, joten heidän nousemisensa kansainväliseen tietoisuuteen on jo itsessään merkittävää. Yksi heistä on ylitse muiden vaikutusvaltaisuudessaan: berliiniläissyntyinen Margarethe von Trotta (s. 1942), jota usein kutsutaan maailman johtavaksi feministiohjaajaksi. Hän aloitti uuden aallon Pariisissa lyhytelokuvakollektiiveissa, hankki Saksassa ensin nimeä näyttelijänä ja toimi menestyksekkäästi Volker Schlöndorffin ohjaajatyöparina, minkä jälkeen hän halusi työskentelymahdollisuuksiltaan enemmän – ja saikin. Von Trotta onnistui lyhyessä ajassa vakiinnuttamaan asemansa arvostettuna auteur-ohjaajana, jolla on myös elokuviensa käsikirjoittajana paljon painavaa sanottavaa naisten asemasta, heidän suhteistaan toisiinsa ja miehiin ja joka karsastaa sitä, että hänen elokuvansa lokeroidaan ”naisohjaajan” ja ”naisten elokuviksi” [1].
Vaikka von Trottan filmografiaan mahtuu tekoajankohtaansa sijoittuvia tarinoita, Saksan historian tulkitseminen naisnäkökulmasta on hänen uransa tärkein punainen lanka, johon punoutuvat niin henkilöhahmojen feminiini sisäinen kokemus kuin ulkoiset poliittiset olosuhteetkin. Von Trotta on kertonut Filmmaker-lehden haastattelussa ”etsivänsä kaukaisesta menneisyydestä naista, jonka visio on jollakin tapaa lähellä hänen omaansa”. Häneen vetoavat naiset, jotka ”joutuvat taistelemaan elämänsä ja oman todellisuutensa puolesta” ja ”vapauttamaan itsensä vankeudesta”. Von Trotta näkee tämän pääteemana kaikissa elokuvissaan[2], ja jo tässä artikkelissa käsiteltävät Rosa Luxemburg (Länsi-Saksa/Tšekkoslovakia 1986) ja Vision – Aus dem Leben der Hildegard von Bingen (Saksa/Ranska 2009) herättävät katsojassa samansuuntaisen ajatuksen.[3]
Kuka hallitsee historiaa?
Kaksi visionääriä ja erittäin vaiheikasta elämää, joiden kautta von Trotta onnistuu piirtämään tarkkanäköisen kuvan useimpien naisten kannalta epäedullisesta sosiopoliittisesta ja kulttuurisesta ilmapiiristä kahdella sinänsä hyvin erilaisella vuosisadalla – 1100-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosina. Sydänkeskiajalla elänyt benediktiiniläisnunna Hildegard Bingeniläinen (n. 1098–1179) on miespuolisten uskonoppineiden epäluulojen kohteena näkyjensä takia, sillä osa näistä epäilee niitä paholaisen töiksi – nähtävästi jo Hildegardin[4] sukupuolen takia. Nykytietämyksen valossa Hildegardin kirjoituksia on tulkittu niin, että migreenillä saattoi olla osuutta näkyihin, mutta yhtä kaikki hän itse uskoi niihin voimakkaasti. Hän piti huolen, että ne kirjattiin muistiin ja niiden sanoma levisi ihmisten keskuuteen. Elokuvan Hildegard osaa hyväksyntää saadakseen diplomaattisesti esittää ”pelkkää heikkoa naista” ja vedota juuri oikeiden henkilöiden turhamaisuuteen, jolloin jopa kirkonkirouksen riski kääntyy hänen voitokseen.
Vallanpitäjien reaktioiden kohteena oleminen on myös puolalaissyntyisen Rosa Luxemburgin (1871–1919) osana, mutta hänkään ei anna periksi vaan pitää kiinni vasemmistolaisesta vakaumuksestaan. Tämä vie hänet vankiloihin Puolassa ja Saksassa, mutta kerta toisensa jälkeen hän palaa valamaan uskoa rauhanaatteeseen, vastustamaan parlamenttien tukemaa asevarustelua ja maailmanhistorian siihen asti tuhoisinta suursotaa sekä puolustamaan huono-osaisempien oikeuksia karismaattisilla palopuheillaan ja kirjoituksillaan.
Cannes’n elokuvajuhlilla palkitun Barbara Sukowan roolisuorituksen magnetismi on juuri agitaatiokohtauksissa vertaansa vailla: Koko kuulijakunta elää Rosan palavan emotionaalisen retoriikan mukana, ja hänen jokainen ilmeensä, eleensä, vahvasti symboliset kädenliikkeensä ja silmänsä vetoavat ottamaan sosiaalisen muutoksen, oikeudenmukaisuuden sanoman johtotähdeksi katastrofaalisen suursodan alla ja sen keskellä:
”Tulee päivä, jolloin me sorretut nousemme. Emme päästääksemme valloilleen kauhistuttavaa verilöylyä ja kapinaa, kuten pelotteleva valtionsyyttäjä antaa ymmärtää. Ei, kun me nousemme valtaan, luomme ihmisyyden arvoisen yhteiskunnan. Yhteiskunnan joka kieltää lailla toisten ihmisten hyväksikäyttämisen, jossa kansanmurhaa ei tunneta, yhteiskunnan joka vihdoin toteuttaa maailman vanhimpien uskontojen ja suurimpien filosofien ihanteet. Jotta se päivä koittaa mahdollisimman pian, meidän on käytettävä kaikki voimamme kaikkien syyttäjien ja kaiken sotilaallisen voiman vastustamiseen.”[5]
Tässä Rosa käy rohkeasti puoluetovereitaan vastaan ja syyttää heitä väkevästi militarismille periksi antamisesta ja työväenluokan asian unohtamisesta. Rosa Luxemburgin pohjalta on helppo tulkita, että von Trotta ymmärtää itsekin vasemmistolaista ideologiaa.
Von Trotta löysi aikojen saatossa jo unohtuneen ja miehisen historiankirjoituksen marginalisoiman Hildegard Bingeniläisen osana toimintaansa naisasialiikkeessä 1970-luvulla, jolloin sen piirissä etsittiin historiallisia roolimalleja. Jo tuolloin hän pohti mahdollisuutta elokuvan tekemiseen. Uudestaan tämä inspiroiva mystikko nousi hänen ajatuksiinsa ennen juuri Rosa Luxemburgin käsikirjoittamista, kun aihepiiriin täydellisesti sopien vaihtoehtoinen lääketiede alkoi saada jalansijaa. Muutaman kohtauksen luonnosteltuaan von Trotta alkoi epäillä, löytyisikö tuottajaa, joka olisi valmis ottamaan riskin.[6] Lopulta molemmat hankkeet saatiin toteutettua autenttisuudesta ja historiallisesta tarkkuudestakaan tinkimättä – Visionin kuvaukset jopa tapahtuivat aidoissa keskiaikaisissa luostareissa.
Maailmankuvan haastajat
Kumpikin tarina alkaa mahdollisimman dramaattisesti. Visionissa eletään vuoden 1099 viimeistä iltaa, ja itseään ruoskivien kirkonmiesten yllyttäminä Hildegardin kotikylän asukkaat odottavat kirkossaan rukoillen ja kyyristellen välitöntä maailmanloppua. Aamulla kirkas pakkasaurinko kuitenkin tuo mukanaan uuden vuosisadan. Rosa puolestaan on vankilassa Varsovassa, kun hänet viedään sellistään side silmillä. Seuraa julma koettelemus: upseeri antaa kuulusteluhuoneessa oleville kiväärimiehille käskyn tähdätä ja laukaista, mutta mitään ei tapahdu. Valeteloitus muistuttaa karun ajankohtaisesti, miten toisinajattelijoiden elämä ja kuolema voi olla täysin niiden käsissä, joiden edustaman regiimin vastavoimana he pyrkivät toimimaan.
Kauhun hetki kuulusteluhuonessa. Kuvakaappaus elokuvasta Rosa Luxemburg (1986).
Hildegardin ajattelu käy keskiajan katolisen kirkon patriarkaalista järjestystä vastaan, jossa naisten toimintakentän ovat määränneet pitkälti miehet. Tämä käy ilmi jo siitä, miten Disibodenbergin luostarin apotti Kuno (Alexander Held) on määräämässä Hildegardin sisartensa uudeksi johtajattareksi ja opettajaksi, magistraksi, kysymättä hänen saatikka näiden mielipidettä. Asia kuitenkin ratkeaa Hildegardin toivomalla tavalla, kun apotti suostuu lopulta siihen, että sisaret valitsevat magistran itse keskuudestaan.
Vision -elokuvan lohduttomimmassa kohtauksessa Hildegard määrää erään raskaaksi tulleen nunnan lähtemään luostarista, mutta päätös saa traagisen seurauksen: epätoivoinen karkotettu syö myrkkysientä ja menehtyy luostarin pihalle. Hildegard päättää tehdä kaikkensa sen eteen, että voisi perustaa erillisen luostarin nunnille. Siellä he voisivat keskittyä uskonelämän ja taitojensa harjoittamiseen vailla häiritseviä kohtaamisia munkkien kanssa; näillä kun Hildegardin repliikin mukaan ”puhaltaa lantiossaan voimakas seksuaalinen tuuli, joka on enemmän tulinen kuin tuulinen”. Kysymys on kuitenkin mutkikas, sillä varakkaat suvut ovat myöntäneet lahjoitusvarojaan juuri Disibodenbergin luostarille, ja nunnien siirtyminen uuteen paikkaan veisi apotin mielestä mukanaan tulot. Toisaalta juuri edellisen magistran, Jutta Sponheimilaisen, persoonalla oli suuri vaikutus raha-avustusten kertymiseen. Sisaretkaan eivät ole yksimielisiä, sillä osa heistä haluaa tulla haudatuksi sinne missä heidät vihittiin nunniksi. Priori ja rippi-isä Volmar (Heino Fersch) on Hildegardin ainoa läheinen miespuolinen liittolainen, mutta lopulta siirtohanke Rupertsbergiin saa siunauksen vaikutusvaltaiselta Mainzin arkkipiispalta.
Myös Rosa on halutessaan ehdoton: Hän ei suostu kuuntelemaan miesystävänsä Leo Jogichesin vakuutteluja rakkaudestaan, kun uskottomuus toisen puolueeseen kuuluvan naisen kanssa tulee ilmi – tai antamaan tekoa anteeksi. Katkerasti itkevä ja huutava Rosa käskee Leoa muuttamaan pois kodistaan, sillä hän voi elää vain sellaisen kanssa, joka rakastaa häntä aidosti. Silti he säilyvät poliittisina tovereina, joten von Trotta ei tuo tätäkään tositarinan ulottuvuutta esiin mustavalkoisesti. Rosa ei myöskään voi hyväksyä näkyvien vasemmistopoliitikkojen muuttuvaa suhtautumista maailmansotaan, vaan syyttää heitä avoimesti pelkuruudesta. Rosan ajattelun vallankumouksellinen puoli sai sodan päätyttyä näkyvyyttä sisäpoliittisen kuohunnan repiessä Weimarin Saksaa, kun hän kommunistisen ja sodanvastaisen Spartakistiliigan toisena johtajana asettui tukemaan yritystä maltillisen sosialistihallituksen kaatamiseksi tammikuussa 1919. Elokuva käy nämä vaiheet läpi lyhyesti ja päättyy surmanluotiin johtavaan pidätykseen. Rosa ei tingi tärkeinä pitämistään arvoista ja tavoitteista, kuten ei ohjaaja von Trottakaan.
Luonnon, kirjallisuuden ja musiikin ympäröimänä
Kahta päähenkilöämme yhdistää luonnollisesti älykköys: Hildegard oli todellinen monilahjakkuus, joka hallitsi niin teologian, musiikin, lääkekasvit kuin vaikuttavan tavan kirjoittaakin. Tässäkin roolissa karismaattinen Barbara Sukowa ilmentää lapsenomaista innostusta, kun veli Volmar tuo Hildegardille lainaan harvalukuisia kirjoja keskiajan sivistystä kuvastavista aihepiireistä, ja tämä päätyy valitsemaan muun muassa lääketieteellisen teoksen. Hänen tietämyksensä, johon kuului myös kosmologiaa ja luonnonhistoriaa, jalostui vuosien mittaan laajaksi kirjalliseksi tuotannoksi, josta elokuvassa valmiina nähdään luonnon parantavia voimia sekä sairauksien syitä ja parannuskeinoja käsittelevä teos. Rosa sen sijaan joutuu valittamaan erään Breslaun vankilassa kärsimänsä vankeustuomion aluksi, että hänen sellissään ei ole tilaa kirjoille. Hän ei ole kirjallisuudentuntijana kuitenkaan itsekäs, vaan haluaa tuottaa iloa häneen sympaattisesti suhtautuvalle naispuoliselle vankilatyöntekijälle lainaamalla tälle esimerkiksi Tolstoin Anna Kareninan.
Myös sellin valottomuus närkästyttää Rosaa, sillä hän pitää kotonaan runsaasti kukkia. Lohtua tarjoaa oma pieni puutarha, jota hän hoitaa vankilan kävelypihalla, ja kasvio, johon hän kerää pihalta poimimiaan lehtiä ja viherkasveja. Vapaana ollessaan hänet nähdään uskollisen ystävänsä Luise ”Lulu” Kautskyn kanssa keskustelemassa ja soutelemassa kuvankauniissa joenvarsimaisemassa Italiassa.
Abbedissa Hildegard pitämässä holistista lääketieteen oppituntia. Kuvakaappaus elokuvasta Vision (2009).
Hildegard pitää luontoa ihmiselämän kannalta elintärkeänä tekijänä: ilman kunnioittavaa luontosuhdetta ihminen menettää voimansa parantaa. Hildegardin luostarinsa puutarhassa pitämät oppitunnit havainnollistavat tätä kauniisti. Eräässä kohtauksessa nunnat saavat tehtäväkseen nimetä jonkin kasvin ja kertoa sen lääkinnällisistä ominaisuuksista. Luostareissa jalostuikin paljon muutakin tietotaitoa kuin oluenpanemiseen ja kallisarvoisten käsikirjoitusten kuvittamiseen tarvittavaa.
Von Trotta saa lyhyessä ajassa luotua vaikutelman yhteisöstä, jonka jäsenet haluavat palvella Jumalaa monipuolisesti sekä enimmäkseen arvostavat ja rakastavat toisiaan. Pisimmälle tässä menee nuori aatelisnainen Richardis von Stade (Hannah Herzsprung), joka liittyy luostariin omasta tahdostaan ja alkaa palvoa Hildegardia niin intellektuaalisena roolimallina kuin suoranaisena äitihahmonakin. Richardisilla on tosin suuria vaikeuksia noudattaa luostarisääntöjä, mistä Hildegard joutuu häntä nuhtelemaan. Kaksikon välillä kuitenkin säilyy erityinen side, joka näkyy heidän kasvoillaan esimerkiksi ikkunasyvennyksessä kirjoja lukiessa vaihdettuina hymyinä. Tavallaan he ovat paitsi ystäviä, myös äitejä ja tyttäriä toisilleen, kuten von Trotta on asian ilmaissut. Tätä voi hyvällä syyllä kuvata syväksi rakkaudeksi, joka syntyy luostarinseinien sisäpuolisesta kokemuksesta.
Musiikki oli Hildegardin suurimpia rakkauksia, mikä teki hänestä polyfonisen kuorolaulun merkittävimpiä edelläkävijöitä. Hänen upeaan musiikilliseen visioonsa kanavoitui hänen lukuisissa näyissä kokemiaan mystisiä tunnetiloja. Luostarit ylipäätään tarjosivat miljöön, jossa korkeatasoinen taide saattoi kukoistaa uskonnollisten reunaehtojen puitteissa.
Von Trotta asettaa tässäkin Hildegardin konventioiden haastajaksi. Eräässä elokuvan vaikuttavimmista kohtauksista hän esittää sisarineen hyvän ja pahan taistelusta kertovan moraliteettitarinan hänen säveltämänsä Ordo Virtutum -laulunäytelmän muodossa. Siinä keskeisimmät roolit ovat Hildegardilla, Richardisin esittämällä vieteltävällä sielulla ja veli Volmarilla paholaisena. Luonnonkukka- ja höyhenseppeleet, Hildegardin kauniisti kirjailtu viitta ja sisarten auki olevat hiukset eivät kuitenkaan tee vaikutusta vieraaksi saapuneeseen magistra Tengwichiin, vaan tämä yrittää benediktiinien vanhoillisen suuntauksen edustajana saada Hildegardin tuntemaan syyllisyyttä kaunistautumisesta. Tengwich vetoaa Paavalin ensimmäiseen kirjeeseen Timoteukselle, jonka mukaan naisten tulee pukeutua vaatimattomasti, siinä missä kulta, helmet ja kalliit vaatteet asetetaan hyvien tekojen vastakohdaksi. Hildegardin vastaus on nerokas: ”[Paavalin] käsky on naimisissa oleville naisille. Neitsyinä me olemme yhtä naiiveja ja koskemattomia kuin paratiisissa. Jumala rakastaa kauneutta. Paratiisissa ei ollut rumuutta.” Hildegardin yhtenä tavoitteena onkin onnellinen ihanneyhteisö, jolla on positiivinen ja eteenpäin katsova vaikutus ympäristönsä asenteisiin.
Inhimillisyyttä epävarmuudesta
Vaikka Margarethe von Trotta kirjoittaa naishahmoistaan vahvoja, voimakkaita – kuten heidän tosihistorian vastineensakin kaikesta päätellen olivat – hän ei yritä muovata heistä sankarittaria. Heillä on epävarmuuden hetkensä, joiden tuoma yllättävä ristiriitaisuus tekee heistä syvästi inhimillisiä. Hildegard sanoo jo kolmivuotiaana nähneensä niin voimakkaan valon, että se sai hänen ”sielunsa vapisemaan”. Pelko ihmisten skeptisismistä on kuitenkin saanut hänet vaikenemaan. Hän on nähnyt asioita, joita muut eivät näe, ja tuntenut häpeää siitä. Hildegard käyttäytyy heikoimmillaan kuin hylätty lapsi, tai hänen muuten rauhallinen ja miellyttävä äänensä täyttyy raivosta. Vaikka Hildegard julistettiin pyhimykseksi, von Trotta ei halunnut kuvata häntä sellaisena.[7]
Tiedonjanoiset. Kuvakaappaus elokuvasta Vision (2009).
Rosa puolestaan kärsii vankilatuomionsa vaihtelevasta terveydentilastaan huolimatta stoalaisen vähäeleisesti, mutta yksin sellissä vuoteellaan maatessaan hän itkee lukemattomien saksalaissotilaiden kohtaloa, joiden elämän hänen vastustamansa sota jauhaa tomuksi. Puheen pitäminen, Rosan julkisen persoonan kulmakivi, herättää hänessä ristiriitaisia tuntemuksia. Von Trottan käsikirjoitus siteeraa kirjettä Luise Kautskylle:
”Tiedätkö mikä ajatus ahdistaa ja pelottaa minua? Kuvittelen että jälleen kerran minun on astuttava täynnä kuulijoita olevaan luentosaliin. Häikäisevät valot ja ihmisäänten supina saartavat minut, ja korviahuumaavat aplodit tervehtivät minua, kun lähestyn puhujakoroketta. Yhtäkkiä tunnen haluavani juosta pois.”
Von Trottan päähenkilöt joutuvat selviytymään lukuisista esteistä saavuttaakseen asettamansa päämäärän, ja kuten Rosa Luxemburgin tapauksessa, väkivaltainen kuolema voi äkisti katkaista päämäärätietoisimmankin ponnistelun yhteiskuntajärjestelmän ja päätöksenteon epäoikeudenmukaisuuksien kitkemiseksi. Kummankaan hahmon ajoittainen sairaalloisuus ei estä heitä toimimasta tehokkaasti ajatusmaailmansa puolesta, vaan heidän fyysinen haurautensa ainoastaan korostaa henkisten voimavarojen vaikuttavuutta.
Margarethe von Trottan ja Barbara Sukowan yhteistyö vetää vaikuttavuudessaan ja neljän vuosikymmenen puolella jatkuneena luottamus- ja ystävyyssuhteena vertoja mille tahansa Hollywoodin unelmatehtaan ikoniselle parivaljakolle. He ovat jättäneet pysyvän jäljen Saksan elokuvahistoriaan ja luoneet uusia tapoja mieltää naisten asema aikakausina, jolloin heidän yhteiskunnallisia toimintamahdollisuuksiaan pyrittiin rajoittamaan tiukan miehisen kontrollin kautta.
Viitteet
[1] Termi on hyvin problemaattinen. Esimerkiksi 1900-luvun puolivälin USA:ssa sillä viitattiin väheksyvään sävyyn elokuviin, jotka oli kirjoitettu sellaisten aihepiirien ympärille, joista naisten oletettiin kiinnostuvan, kuten rakkaus ja perhe. Von Trotta haluaa tehdä pesäeron tähän ajatteluun ja vakuuttaa niin ohjaajana kuin laajemman yhteiskunnallisen todellisuuden feministisenä tulkitsijanakin.
[2] ”Margarethe Von Trotta, Vision”. Filmmaker: The Magazine of Independent Film, Oct 13, 2010. https://filmmakermagazine.com/14241-margarethe-von-trotta-vision/
[3] Von Trottan ja näyttelijä Barbara Sukowan tähän mennessä kolmas yhteinen historiallinen elokuva filosofi Hannah Arendtista vuodelta 2012 olisi niin ikään sopinut artikkelin tematiikkaan, mutta rajasin sen ulkopuolelle, koska halusin käsitellä kahden ajallisesti hyvin kaukana toisistaan eläneen naisen representaatioita ja silti tavoittaa sen, mikä heitä von Trottan tulkinnoissa yhdistää.
[4] Yhdenmukaisuuden vuoksi käytän kummastakin henkilöhahmosta etunimeä, sillä ”Bingeniläinen” ei ole sukunimi.
[5] Lainauksien suomennokset ovat omiani.
[6] ”An Interview with Margarethe von Trotta. The director talks about the making of Vision.” Spirituality and Practice (ei päiväystä). https://www.spiritualityandpractice.com/films/features/view/20271/an-interview-with-margarethe-von-trotta
[7] ”Margarethe Von Trotta, Vision”. Filmmaker: The Magazine of Independent Film, Oct 13, 2010. https://www.spiritualityandpractice.com/films/features/view/20271
Katso myös Minni Leivon arvio Margarethe von Trottan elokuvasta Hannah Arendt – The Woman Who saw Banality in Evil.
Artikkelikuvassa Rosa Luxemburg pitämässä palopuhetta. Kuvakaappaus elokuvasta Rosa Luxemburg (1986).
