Barbie.

Barbie-elokuva on pinkkiä eksistentialismia

HUOM! Juttu sisältää juonipaljastuksia.

”Kevyt hömppäleffa täynnä pinkkiä ja tyttöenergiaa”. Tämä voi olla useiden ensimmäinen ennakko-oletus tämän kesän hitiksi muodostuneesta Barbie-elokuvasta, mutta elokuvan ohjaaja Greta Gerwig (Lady Bird, Pikku naisia) yllättää ja tarjoilee 114 minuuttia syvällistä pohdintaa naiseudesta ja naisten roolista patriarkaalisessa yhteiskunnassa.

Barbiemaassa vallitsee matriarkaatti, jossa Barbiet voivat olla mitä vain. Margot Robbien näyttelemän stereotyyppisen Barbien täydellinen elämä alkaa kuitenkin yllättäen murentua hänen kärsiessään eksistentiaalisesta ahdistuksesta, lättäjaloista ja selluliitista – asioista, joista ei yleensä Barbiemaassa murehdita. Tämä saa hänet vierailemaan oudon Barbien (Kate McKinnon) luona, joka passittaa hänet Barbiemaasta todelliseen maailmaan korjatakseen tilanteen. Lopulta matkaan päätyy lähtemään myös Ken (Ryan Gosling). Barbie kuvittelee, että todellisessa maailmassa vallitsee täydellinen tasa-arvo, josta kiittäminen kuuluu Barbeille. Todellisuus kuitenkin iskee vasten kasvoja heidän päästessään todelliseen maailmaan, jossa Ken huomaa olevansa arvostettu ja ihailtu pelkän sukupuolensa vuoksi, kun taas Barbie kokee patriarkaalisen yhteiskunnan myrkyllisyyden joutuessaan häirinnän ja huutelun kohteeksi.

Barbien ongelman juurisyyksi paljastuu teinityttö Sashan (Ariana Greenblatt) äidin Glorian (America Ferrera) omat huolet ja ahdistuksenaiheet, jotka hän on peilannut Barbieen. Barbien selvittäessä ongelmaa Ken puolestaan ottaa selvää tästä uudesta ihmeellisestä miesvaltaisesta maailmasta ja lähtee takaisin Barbiemaahan kertomaan löydöksistään muille.

Juoneen tuo omaa lisämaustetta leluvalmistaja Mattelin johtoportaan (toimitusjohtajan roolissa nähdään Will Ferrell) yritys saada Barbie kiinni ja palautettua Barbiemaahan, jotta yhteiskuntajärjestys säilyisi ennallaan. Lopulta Barbie päätyy lähtemään takaisin Barbiemaahan Glorian ja Sashan kanssa. Heidän järkytyksekseen Ken on saanut muut Ken-hahmot (rooleissa mm. Simu Liu, Kingsley Ben-Adir, Scott Evans) ja Barbiet (rooleissa mm. Issa Rae, Emma Mackey, Alexandra Shipp) muuttamaan Barbiemaan patriarkaaliseksi Ken-nukkejen valtakunnaksi.

Lopulta Barbie onnistuu ratkaisemaan ongelmansa ja palauttamaan Barbiemaan entiselleen Glorian, Sashan ja oudon Barbien apujoukkojen avulla. Mukana on myös Allan (Michael Cera), joka muista miespuolisista hahmoista huolimatta ei kokenut patriarkaattia omakseen.

Margot Robbie tekee luonnollisen roolisuorituksen stereotyyppisenä Barbiena. Yksi leffan ehdottomista kohokohdista on America Ferreran roolihahmon Glorian monologi naisena olemisesta ja niistä vaatimuksista, mitä yhteiskunta naisille asettaa. Kasvaessaan tytöstä naiseksi naisen rooli yhteiskunnassa on olla tarpeeksi vakava ja aikuismainen. Naisilla ei ajatella olevan samanlaista vapautta poiketa yhteiskunnan normeista ja olla outo tai hassu. Ryan Gosling sopii täydellisesti hieman hölmön ja Barbieen armottomasti ihastuneen Kenin rooliin. Sekä hänen roolihahmonsa että Kate McKinnonin näyttelemä outo Barbie tarjoilevat joitakin elokuvan hulvattomimmista hetkistä.

Elokuva on saanut kritiikkiä osakseen joidenkin yhdysvaltalaisten konservatiivisten mediapersoonien toimesta, jotka ovat nimittäneet elokuvaa miesvihamieliseksi. He ovat perustelleet mielipidettään sillä, että Barbiet halusivat tuhota patriarkaalisen Ken-nukkejen valtakunnan ja palata matriarkaaliseen Barbiemaahan. Vastakritiikkiä tätä kohtaan on annettu muun muassa ottamalla esille se, kuinka Ken-nukkejen rooli Barbiemaassa on hyvin neutraali – he vain ovat. Kun taas Kenien perustaessa patriarkaalisen yhteiskunnan Barbien rooli muuttuukin alisteiseksi. Elokuva ottaa myös esille sen, miten toksinen maskuliinisuus ja patriarkaatti loppupeleissä on haitaksi myös miehille.

Elokuva on itsetietoinen ja ottaa esille Barbien aseman epärealististen kauneusihanteiden aiheuttajana ja ylläpitäjänä. Elokuvassa mainitaan myös kapitalismin ja kulutuskulttuurin haitallisuus. Sinänsä tämä jää hieman ontoksi ottaen huomioon elokuvan ympärille rakennetun mainoskampanjan ja useiden yhteistyötahojen luomat oheistuotteet. Toisaalta tämän voi myös nähdä esittävän elokuvan pointin. Naisten ja heidän tekemiensä elokuvien ei tarvitse olla täydellisiä ja syväluotaavia, ilman minkäänlaisia ristiriitoja, jotta ne voitaisiin ottaa vakavasti. Naisten tekemät elokuvat voivat ja saavat olla hauskoja, syvällisiä, vakavia, romanttisia, innostavia, tylsiä ja kaikkea siltä väliltä. Naisten ei tarvitse saavuttaa isoja ja merkittäviä asioita tai rooleja ollakseen vakavasti otettavia. Naisilla on lupa myös vain olla.

Elokuva sisältää pohdintaa naiseudesta, äiti-tytär-suhteista, patriarkaatista ja eksistentiaalisista kysymyksistä, mutta samalla se myös tarjoilee hauskoja, sydäntä lämmittäviä hetkiä, puhumattakaan upeasta lavastuksesta ja puvustuksesta sekä maailmanluokan artistien tähdittämästä soundtrackista. Suosittelen leffaa kaikille, ehkä jopa erityisesti siitä skeptisesti ajatteleville.


Avatar photo

Kirjoittaja

Valpuri Ketola opiskelee teologiaa Helsingin yliopistossa. Hänen maisterintutkielmansa aiheena oli elämän merkityksellisyyden kokemukset. Innostuksen lähteinä ovat taide, luonto, oleminen ja elämän ihmettely.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.