The Zone of Interest.

Banalisoitunut pahuus, jakautunut todellisuus

Mietteitä The Zone of Interest –elokuvan äärellä.

Toimittaja-kirjailija Olli Seppälä kuvaa kirjassaan Vapahtajia valkokankaalla Hollywoodissa aikanaan vallinnutta perinnettä näyttää Jeesus Nasaretilainen uskonnollisaiheisessa elokuvassa vain vilaukselta.  Vuonna 1959 ilmestyi William Wylerin ohjaama Ben-Hur, kolme ja puolituntinen spektaakkeli, joka Seppälän mukaan on ”tavallista pidemmälle viety poissaolevan Kristuksen kuvaus”. Siinä ”poissaolon läsnäolo” on viety huippuunsa. Elokuvan eräänlaiset avainkohtaukset – Juuda Ben-Hur saa janoisena juotavaa mieheltä, jota hän vastaavasti kuusi vuotta myöhemmin juottaa tämän kaatuessa ristinsä painon alla – muodostavat symmetrian ja sitovat elokuvan alun ja lopun yhteen.

Samanlainen alun ja lopun symmetria löytyy Jonathan Glazerin uutuuselokuvasta The Zone of Interest (2023). Symmetria muodostuu kuitenkin äänimaailmasta. Ja painajaismaisempaa äänimaailmaa saakin sitten hakea. Se vangitsee heti alusta ja pitää pihdeissään loppuun asti. Samalla äänimaailma tuottaa voimakkaan poissaolon läsnäolon kokemuksen. Katsojasta ei tule vain katsoja, vaan yhtä vahvasti myös kuulija. Kuulemansa perusteella hän luo mielensä sisällä kuvia, joita ei valkokankaalla näytetä.

The Zone of Interest kertoo Auschwitzin keskitysleirin komentajan Rudolf Hössin ja tämän perheen elämästä tuhoamisleirin välittömässä läheisyydessä. Juutalaisia ja vähemmistöjen edustajia eri puolilta Eurooppaa tuodaan väkisin tuhottavaksi, mutta komentajan vaimo ei suostu lähtemään yhdessä luodusta paratiisista lastensa kanssa väkisinkään. Katsoja hakee selitystä perheen toiminnalle, ja yksi vastaus voidaan löytää filosofi Hannah Arendtin avulla. Arendt lanseerasi käyttöön käsitteen ”banaali pahuus”, jolla hän tarkoitti arkipäiväistynyttä ja tyhmää pahuutta, sokeaa käskyjen tottelemista miettimättä omien tekojen seurauksia. Tässä pahuuskäsityksessään Arendt korosti, etteivät ihmiset välttämättä ole täysin pahoja, vaan menevät niin sanotusti virran mukana. Elokuvan useat kuvaukset keskitysleirin läheisestä vuolaasta virrasta voidaankin nähdä symboloivan osaltaan tätä. Arendtin pahuuskäsityksen ongelmaksi nähtiin kuitenkin aikanaan sen mahdollisuus syyllistää juutalaisia omasta kohtalostaan.

Kun pahuus on banalisoitunut, myös todellisuus on jakautunut. Rudolf Hössiä ja tämän vaimoa Hedwigiä ei kuvata hirviöiksi, vaan tavallisiksi ihmisiksi, jota suorittavat tehtäväänsä ja luovat uraa, tekevät kovasti töitä, kasvattavat lapsiaan, hoitavat puutarhaa. Ja samaan aikaan muurin toisella puolella… Katsoja ei näe sinne, häntä ei viedä leiriin sisälle, mutta hän ei voi olla kuulematta. Keskitysleirin kauhut ja arkiset äänet muodostavat sammumattoman vääristyneen äänimaiseman, joka viestii vääristyneestä todellisuudesta. Krematorion suunnittelijoiden ja myyntimiesten vierailu komentaja Hössin luona johtaa asialliseen keskusteluun uusien uunien tehokkuudesta. Tehokkaampia uuneja kaivataankin, sillä palavien ruumiiden katku, savu ja tuhka tunkevat perheen paratiisiin eivätkä jätä rauhaan kanoottiretkelläkään.

The Zone of Interest perustuu brittiläisen kirjailian ja kriitikon Martin Amisin samannimiseen romaaniin vuodelta 2014. Amis menehtyi 19.5.2023 – samana päivänä, kun elokuva sai ensi-iltansa Cannesin filmifestivaalilla. Elokuvan niin ikään brittiläinen ohjaaja Jonathan Glazer tunnetaan elokuvien, musiikkivideoiden ja mainosten ohjaajana. Muun muassa brittiläisen Radiohead-yhtyeen merkkiteoksen OK Computer musiikkivideo on hänen käsialaansa. The Zone of Interest -elokuvan musiikista vastasi Mica Levi, jonka elektroninen musiikki tuo ajoittain mieleen Radioheadin kokeellisimmat kappaleet. Levi oli säveltänyt elokuvaan alun perin laajemman musiikin, mutta Glazer halusi jättää suurimman osan siitä pois ja tehdä näin tilaa keskitysleirin äänille. Ratkaisu oli vaikuttava: nyt Levin niukka musiikki ja muu äänimaisema muodostavat yhdessä voimakkaan poissaolon läsnäolon tunteen.

Hössin perheen puutarhassa on kauneutta, monenlaista syötävää ja lapsille paljon tekemistä. Tätä katsellessa muistui mieleen vanha juutalainen sananlasku, jonka mukaan ihmisen tulisi kantaa mukanaan kahta paperilappua. Toisessa pitäisi lukea: ”Muista, että olet vain tomua ja tuhkaa.” Toisessa taskussa tulisi kantaa lappua, jossa lukee: ”Muista, että maailma luotiin sinua varten.”

Sananlaskun ensimmäinen ajatus käy elokuvassa toteen, kun surmattujen juutalaisten tuhkaa sekoitetaan paratiisin puutarhan multaan. Puutarhan kauneus ja sato ei synny ilman uhreja ja uhrauksia. Hössin perheen nuorimmaiselle lapselle puolestaan opetetaan puutarhan kasvien nimiä, hän saa tutustua niihin lähietäisyydeltä; hän on kuin toisen luomiskertomuksen (1 Moos. 2:4-25) Aadam, joka käsitteellistää näkemäänsä ja ottaa näin todellisuutta haltuun. Maailma on luotu kyllä häntä, arjalaista lasta, varten, mutta ei juutalaista lasta varten, mitä taustalla krematorion piipuista nouseva tuhka ja leiriin päivittäin saapuvien junien savu alleviivaavat. Luonnonvalinnasta ammentava rodullista puhtautta korostava demagogia on vuosikymmenten jälkeen saavuttanut nyt karmean huippunsa, eikä sananlaskun paperilappuja ole taskuissa tasapuolisesti. Muuri erottaa idyllin tragediasta.

Puutarhan kukkien lähikuvat tuovat mieleen ohjaaja Terrence Malickin elokuvat ja ohjaustyylin, joka saa huipentumansa Malickin elokuvassa The Tree of Life. Glazerin ohjauksessa puutarhan kauneudelle ristiriidan luo kuitenkin Hössin perheen kodin sisätilojen kalseus ja hahmojen tunnekylmyys. Rudolf Höss vaikuttaa sulkeutuneelta ja poissaolevalta, myös suhteessa vaimoonsa. Ja on mielenkiintoista huomata katsojana ajattelevansa tällaisia seikkoja, kun muurin toiselta puolelta kantautuvat painajaismaiset äänet. Niinpä ohjaaja Glazer tuntuu ravistelevan katsojansa hereille siirtymällä kukkien lähikuvasta verenpunaiseen väriin ja dissosiatiivisiin häiriöääniin. Jos Malick vie katsojansa The Tree of Life -elokuvassa luonnon prosessien kuvaamisen kautta ”armon puhdistavalle tielle”, Glazer sitä vastoin ei armahda katsojaansa. Pitäisikö katsojankaan päästä helpolla sietämättömän ristiriidan äärellä?

Eräässä arvostelussa elokuvasta todettiin, etteivät perheen jäsenet häiriintyneet tuhoamisleirin äänistä ja tapahtumista tai reagoineet niihin. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kaikki Hössin perheen lapset reagoivat omalla tavallaan, samoin vierailulle tullut anoppi. Perheen levoton, edestakaisin juoksenteleva koira symboloi levotonta omaatuntoa, koiraa kun yritetään käskeä milloin ulos, milloin alas, milloin istumaan.

Elokuvan loppukohtauksessa Rudolf Hössin suojaus lävistetään. Hän on saanut ylennyksen ja toimii keskitysleirien tarkastajana Oranienburgissa Saksassa. Eräiden juhlien jälkeen kolkossa käytävässä hänen kehonsa reagoi oksentamalla. Ehkä hänellä sittenkin on omatunto, joka alkaa toimia. Hän kääntää päänsä ja katsoo käytävässä kohti pimeää. Seuraa leikkaus nykypäivään, jossa Auschwitzin museon työntekijät siivoavat kaasukammiota, krematorion uunien edustaa ja käytäviä. Heidän toimiaan – lattian lakaisua, imurointia, pölyjen pyyhkimistä, lasien pesua – kuvataan, eikä voi välttyä ajatukselta, että tässäkin hetkessä pahuus on banalisoitunut ja että hekin keskittyvät vain omaan tehtäväänsä. Se on heidän ”the zone of interest”. Vitriineissä on tuhottujen juutalaisten kenkiä, kapsäkkejä, kävelykeppejä, asioita, jotka ovat kuuluneet joskus jollekin, joka on ollut tunteva ihminen, mutta jolta on riisuttu ihmisarvo totalitarismin pahuudessa. Toisaalta joku voi nähdä työntekijöiden toiminnan myös holokaustin uhrien muiston kunnioittamisena ja vaalimisena.

Ehkä ratkaisu on nähtävä ohjaaja Glazerin valintana sen väitteen edessä, ettei holokaustia voi kukaan kuvata uskottavasti. Steven Spielberg järkälemäisellä Schindlerin listallaan lienee parhaiten onnistunut tässä vaikeassa tehtävässä. Paljon filmatisoitu aihe vaatii poikkeuksellisen lähestymistavan, jollainen löytyy myös Syytettynä Jumala (engl. God on Trial) -elokuvasta vuodelta 2008. Siinä Auschwitzin keskitysleirin erään parakin vangit laittavat pystyyn oikeudenkäynnin Jumalaa vastaan. Vangit käyvät käyvät eksistentiaalisesti järisyttävän keskustelun siitä, mahtavatko he olla viimeiset juutalaiset, joita on jäljellä. Koska he eivät voi olla tästä varmoja, on heidän nostettava kanne, oltava puhemiehiä. Mutta lopulta samaa Jumalaa, jota he syyttävät, he myös rukoilevat käydessään omaan väistämättömään kohtaloonsa.

Tätä hävitystä on pitänyt monissa vallan kammareissa ja neuvottelupöydissä suunnitella ja toteutusta valvoa. Ja niin elokuvassa kuvataankin, miten keskitysleirien johtajat hiovat uusia suunnitelmia, muun muassa 700 000 unkarinjuutalaisen siirtämistä tuhoamisleireille. Höss on itse lähdössä neuvottelemaan asiasta Unkarin hallituksen kanssa. Ja he ahkeroivat niin kovin ratkaistakseen logistiset ongelmat. Isä Rudolfia odotetaan samaan aikaan kotiin itään, paratiisiin Auschwitzin kylkeen.

Monikerroksinen ja symboliikaltaan rikas The Zone of Interest -elokuva on voimakas viesti ajallemme ja kulttuurillemme, jonka luulisi oppineen, mitä ”ei koskaan enää” tarkoittaa. Mutta onko näin? Samalla elokuva saa ajattelemaan omaa siiloutumista ja sitä, millaisessa todellisuudessa itse elän, mitä vaalin ja mitä suljen ulkopuolelle. Suljenko tai projisoinko ulkopuolelle pahuuden, jonka minun pitäisi itsessäni kohdata?

The Zone of Interest on tällä hetkellä elokuvateattereissa.

Artikkelikuvassa elokuvan mainosjuliste. Lähde: IMDB.


Artturi Kivineva.

Kirjoittaja

Kirjoittaja on johtava sairaalapappi ja työnohjaaja Seinäjoelta, joka harrastaa teologiaa ja kulttuuria eri muodoissa, valokuvaa luontoa ja ihmettelee universumia.


'Banalisoitunut pahuus, jakautunut todellisuus' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.