Väittely antisemitismin eli juutalaisvastaisuuden määritelmistä kuulostaa hyvin perinteiseltä akateemiselta edesottamukselta. Jokainen aihetta käsittelevä tutkimus, ja niitä on paljon, osallistuukin tähän jo alkusivuillaan. Antisemitismi on kuitenkin esimerkki käsitteestä, josta parhaillaan kiistellään kiihkeästi myös tutkimuskirjallisuuden ulkopuolella, esimerkiksi viime kuukausina Vartijassa.
Vastaavanlaista debattia määritelmistä ja sallitun keskustelun rajoista käydään tietysti muistakin samantyyppisistä käsitteistä, kuten islamofobiasta ja rasismista. Avoimet demokraattiset yhteiskunnat sallivat ja tarvitsevat avointa keskustelua lähes kaikesta, mutta vihanlietsontaan on puututtava eikä sitä tule suvaita. Samasta syystä näiden käsitteiden liiallista venyttämistä ja epäasianmukaista käyttöä pitää vastustaa. Aiheettomat antisemitismisyytökset, olivat ne sitten hyvää tarkoittavia tai kyynisiä, vaikeuttavat varsinaisen vihanlietsonnan tunnistamista ja siihen puuttumista. Samalla ne estävät sellaisia keskusteluja, joita avoimissa yhteiskunnissa pitää pystyä käymään.
Antisemitismin osalta tällaista debattia keskustelun rajoista on käyty erityisesti Israelin valtioon liittyen.
Ainakin 1970-luvulta lähtien on esitetty, että perinteisen antisemitismin muututtua salonkikelvottomaksi sen tilalle on tullut niin sanottu uusi antisemitismi. Siinä Israelin valtioon kohdistetaan samanlaista vihaa, pelkoa, panettelua, salaliittoteorioita ja valheita kuin juutalaisiin aiemmin. Antisionismi tai jopa Israelin kritisointi esitetään tässä ikään kuin antisemitismin uusimpana muotona, samassa jatkumossa klassisen antisemitismin kanssa. Tämä väite sisältää sekä tärkeitä huomioita että hyvin ongelmallisia oletuksia. Vaikka perinteinen antisemitismi ei olekaan kadonnut minnekään, on selvää, että sitä liitetään myös Israeliin. Yhtä selvää on, että Israelia sekä sionismia koskevan keskustelun tulee olla mahdollista. Avaan seuraavassa tapoja, joissa molemmat näkökulmat on pyritty ottamaan huomioon.
Antisemitismin kilpailevat mallimääritelmät
Antisemitismin kuten myös rasismin tai islamofobian tunnistamisessa on tärkeä kuunnella niitä ihmisiä, joihin ne kohdistuvat. Vainon, syrjinnän ja ennakkoluulojen kohteet ovat muita herkempiä tunnistamaan heihin kohdistuneita syrjiviä asenteita, sanoja ja tekoja. Toimivia määritelmiä ei kuitenkaan voida rakentaa pelkästään subjektiivisen kokemuksen pohjalle sen enempää antisemitismin, islamofobian kuin rasisminkaan kohdalla jo siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät ihmiset koe asioita samalla tavalla. Ei ole myöskään selvää, että olisi mielekästä puhua subjektiivisesta kokemuksesta, mikäli keskustelu itse asiassa koskee valtiota.
Keskustelua on yritetty selkiyttää luomalla määritelmiä, joita voidaan käyttää antisemitismin tunnistamiseen käytännön elämässä. Yleismääritelmistä tunnetuin on Kansainvälisen holokaustin muistoa kunnioittavan liiton (IHRA) toukokuussa 2016 hyväksytty ”ei-sitova mallimääritelmä antisemitismille”:
Antisemitismi on tietty juutalaisia koskeva näkemys, joka voi ilmetä vihana juutalaisia kohtaan. Antisemitismin retoriset ja fyysiset ilmentymät on suunnattu juutalaisiin tai muihin kuin juutalaisiin henkilöihin ja/tai heidän omaisuuteensa, juutalaisyhteisön instituutioihin ja uskonnollisiin tiloihin.
IHRA:lla on 35 jäsenmaata ja lisäksi monet muut tahot, kuten Euroopan parlamentti, ovat ottaneet sen mallimääritelmän käyttöön. Määritelmä on siis laajalti käytetty ja tunnettu mutta myös voimakkaasti kritisoitu. Sen ilmiselvänä heikkoutena on poikkeuksellisen epäselvä muotoilu. Sen mukaan antisemitismi on ”tietty juutalaisia koskeva näkemys”, joka ”voi ilmetä vihana”, mutta ei siis välttämättä tee niin. Ilmaisu ”tietty juutalaisia koskeva näkemys” ei erityisemmin auta tunnistamaan antisemitismiä, ellei lukijalla ole jo valmiiksi tietty näkemys siitä, mitä se on. Määritelmä ei myöskään kerro, miten muuten antisemitismi voi ilmetä paitsi vihana. Lisäksi antisemitismin ilmentymien sanotaan olevan suunnattu ”juutalaisiin tai muihin kuin juutalaisiin henkilöihin” mikä tarkoittanee ketä vain. On selvää, että kyseessä on määritelmä, joka on jotenkin onnistunut ohittamaan määrittelyn.
IHRA:n määritelmästä tulee kuitenkin käyttökelpoinen sen antamien havainnollistavien esimerkkien kautta. Niitä on 11, joista seitsemän liittyy Israelin valtioon. Osa niistä on kiistanalaisia, osa ei. Tästä lisää myöhemmin.
Toinen, tuoreempi määritelmä, joka on syntynyt reaktiona IHRA:n määritelmässä tunnistettuihin ongelmiin, on The Jerusalem Declaration on Antisemitism (JDA). Sekin on ”ei-sitova” eli ei juridiseen käyttöön vaan antisemitismin tunnistamiseen tähtäävä määritelmä, joka pyrkii nimenomaisesti olemaan käyttökelpoisempi kuin IHRA:n mallimääritelmä ja välttämään muita sen valuvikoja. Se myös onnistuu tässä varsin hyvin. JDA:n allekirjoittajina on noin 350 holokaustin, juutalaisuuden ja Lähi-idän tutkijaa, ja se julkaistiin vuonna 2021. JDA:sta ei toistaiseksi ole vakiintunutta suomenkielistä käännöstä, mutta tässä oma käännökseni:
”Antisemitismi on syrjintää, ennakkoluuloja, vihamielisyyttä tai väkivaltaa, joka kohdistuu juutalaisiin siksi, että he ovat juutalaisia (tai juutalaisiin instituutioihin, koska ne ovat juutalaisia).”
Myös JDA tarjoaa lisäksi tulkintaa ohjaavia esimerkkejä, tällä kertaa 15. Niidenkin tarkoituksena on auttaa soveltamaan tätä määritelmää käytännössä, mutta toisin kuin IHRA, ne ottavat kantaa myös siihen, mikä ei ole antisemitismiä.
Sekä IHRA:n että JDA:n määritelmien soveltaminen on esimerkkien ansiosta suurimmaksi osaksi hyvin yksinkertaista. Niin sanottu perinteinen tai klassinen antisemitismi on valitettavan yleistä tänä päivänäkin, eikä sen tunnistaminen aiheuta suuria epäselvyyksiä kumpaakaan määritelmää käyttämällä. Jos jotakin, JDA on tässä suhteessa laajempi ja perusteellisempi. Sen mukaan antisemitismi voi olla ”syrjintää, ennakkoluuloja, vihamielisyyttä tai väkivaltaa” kun taas IHRA puhuu suppeammin ainoastaan ”vihasta”.
Israelin arvostelua ja antisemitismiä koskeva yhteisymmärrys
Merkittävin aihealue, jossa IHRA:n ja JDA:n määritelmät eroavat toisistaan, liittyy Israelin valtiota koskeviin kysymyksiin. IHRA nimittäin liittää antisemitismin Israelia koskeviin näkemyksiin huomattavasti suoraviivaisemmin kuin JDA. Määritelmillä on kuitenkin tähän liittyen myös yhtenäisyyksiä, joten aloitetaan niistä.
Sekä IHRA että JDA sallivat yksiselitteisesti Israelin arvostelun. IHRA:ssa erikseen huomautetaan, että ”Israelin arvostelua samalla tavalla kuin mitä tahansa muuta maata ei kuitenkaan voida pitää antisemitisminä.” Tulehtuneesta keskusteluilmapiiristä kertoo, että tällainen asia pitää ylipäänsä mainita. Senhän pitäisi olla täysin itsestään selvää. Vastakkainen kanta tekisi Israelista jotain muuta kuin normaalin valtion ja estäisi sellaisen keskustelun politiikasta, joka kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan avoimen yhteiskunnan perusarvoihin.
Kummallakin määritelmällä on myös yhtäläisyyksiä Israeliin liittyvän antisemitismin tunnistamisessa. Hyvin selkeä ja molemmissa mainittu esimerkki on klassisen antisemitismin symbolien, kuvaston ja väitteiden liittäminen Israeliin. Antisemitistiset väitteet juutalaisista, esimerkiksi syytteet Jumalan murhasta tai väitteet salaliitoista maailman, median tai talouselämän hallitsemiseksi, ovat edelleen antisemitismiä, vaikka juutalaisten sijaan puhuttaisiin Israelista. Toisin sanoen Israelin tai sionistien käyttäminen kiertoilmaisuna ei tee antisemitistisiä väitteitä yhtään vähemmän juutalaisvastaisiksi.
Toinen esimerkki Israeliin liittyvästä antisemitismistä, joka molemmissa määritelmissä nousee esiin, on IHRA:n sanoin ”juutalaisten pitäminen kollektiivisesti vastuullisina Israelin valtion teoista.” Tähän liittyen myös syytteet muissa maissa asuvien juutalaisten suuremmasta lojaliteetista Israelille kuin omalle maallensa on katsottava antisemitismiksi.
Keskeistä tällaisen antisemitismin välttämiseksi on eron tekeminen juutalaisten sekä Israelin valtion välillä. Maailmassa on runsaat 15 miljoonaa juutalaiseksi identifioituvaa ihmistä, heistä hieman alle puolet, noin seitsemän miljoonaa, asuu Israelissa. Israel on toki määritellyt itsensä juutalaisten kansallisvaltioksi ja sen kansalaisista suurin osa, 74 %, on juutalaisia. Israel voi tämän lisäksi olla eri tasoilla valtavan merkityksellinen myös monille niistä juutalaisista, jotka eivät asu siellä. Kaikesta tästä huolimatta Israel ja juutalaiset eivät ole sama asia ja niiden epäasianmukainen yhdistäminen on antisemitismin muoto.
Tähän saakka liikutaan alueella, josta on varsin laaja konsensus. Erimielisyydet koskevat karkeasti ottaen kahdenlaista ”uuden antisemitismin” muotoa, joita kumpaakaan esimerkiksi JDA:n mukaan nimenomaan ei tulisi pitää antisemitisminä.
Eriävät tulkinnat sallitusta Israelin kritisoimisesta
Ensimmäinen erimielisyyden alue liittyy Israelin kritisoimiseen tapaan. Vaikka kritiikki tunnustettaisiin periaatteessa mahdolliseksi, jotkut väittävät sen olevan antisemitismiä, jos tietyt ehdot täyttyvät. Esimerkiksi kirkkohistorian dosentti André Swanström on esittänyt, että kun ”kohtuullisuus ja tasapuolisuus” unohtuvat ”liukuu [Israelin] arvostelu antisemitismin puolelle”. Uuden testamentin eksegetiikan dosentti ja Vartijan päätoimittaja Matti Myllykoski näyttää seuraavan samanlaista argumentaatiota, jossa antisemitismiksi tulkitaan kärkäs Israelin kritiikki, josta puuttuu tasapuolisuus: ”Kärkkäät kannanotot, joissa Israelia syytetään ja siltä vaaditaan erilaisia asioita, mutta palestiinalaisilta ei vaadita mitään, eivät ole pelkkää antisionismia.” Usein Israelin kritisoimista väitetään myös Israelin ”demonisoinniksi”.
Vaatimus oikeasta sävystä ja kärkkäyden puutteesta ovat ongelmallisia, koska ne ovat syvästi subjektiivisia. Onko esimerkiksi järkevää vaatia, että Gazassa tai Länsirannan pakolaisleirillä elävä palestiinalainen muistaa puhua ilman kärkkäyttä tai liian jyrkkää sävyä kritisoidessaan häneen ja yhteisöönsä kohdistuvaa politiikkaa? Tämä ei tietenkään tarkoita, että kuulijan olisi oltava samaa mieltä sen kanssa, mitä konfliktista puhuva henkilö sanoo tai edes pitää hänen sävystään. Se ei myöskään tarkoita, etteikö voisi väittää vastaan tai haastaa esitettyjä tulkintoja ja näkemyksiä. Sitäkään se ei merkitse, ettei tällainen puhe saattaisi olla muilla perustein antisemitististä. Pelkästään kiihkeys tai kärkkäys ei kuitenkaan ole kiellettyä millään muullakaan elämänalueella. Vielä vähemmän se on itsessään todiste juutalaisvastaisuudesta.
Kohtuullisuudessa on aivan sama ongelma. Kritiikin väittäminen ”demonisoinniksi” on vertauskuvan käyttöä, jossa pyritään sanomaan sama asia eli väitetään kritiikin olevan mahdollisesti oikean suuntaista mutta kohtuutonta. Tämä ohittaa asian ytimen täysin. Esimerkiksi silloin, kun Israelia kritisoidaan ihmisoikeusloukkauksista tai kansainvälisen lain rikkomisesta, kritiikki on joko aiheellista tai se ei ole sitä. Sama periaate soveltuu kaikkiin muihinkin maihin. On järjetöntä vaatia, että muutoin perusteltu kritiikki pitäisi ”kohtuullistaa” jättämällä osia siitä pois. Kritiikkiä voi tietysti haastaa asia-argumentein, mutta sen katsominen syrjinnän ja vihan muodoksi on pyrkimys tämän ohittamiseen.
Tasapuolisuuden vaatimus on sekin syvästi ongelmallinen keino antisemitismin tunnistamiseksi. Ylipäänsä tasapuolisuuteen vetoaminen on argumentaatiovirhe, joka tunnetaan yleisesti whatboutismina. Sillä tarkoitetaan kritiikin ohittamista nostamalla esiin joku toinen taho, jonka sanotaan syyllistyvän yhtä paheksuttavaan asiaan. Esimerkiksi kritisoidessa Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ovat Venäjän puolustajat vastanneet what about Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin? Tämä on argumentaatiovirhe siksi, että siinä ei vastata varsinaiseen kritiikkiin vaan kyseenalaistetaan sen sijaan alkuperäisen väitteen esittäjän motiivit. Ei myöskään ole perusteltua vaatia, että johonkin epäkohtaan ei voida puuttua ilman, että puututaan kaikkiin epäkohtiin.
Suopeampi tulkinta tasapuolisuuden vaatimuksesta on, että siinä pyritään esittämään syyte tuplastandardien soveltamisesta. Tässä tapauksessa ollaan vakaammalla perustalla. IHRA:n esimerkeissä itse asiassa puututaankin juuri tällaiseen tapaukseen. Sen mukaan antisemitismiä on ”kaksoisstandardien soveltaminen vaatimalla Israelilta käyttäytymistä, jota ei odoteta tai vaadita miltään muulta demokraattiselta kansakunnalta.” Tämäkään ei tarkoita, etteikö voisi kritisoida Israelia ilman, että samalla hengenvedolla kritisoi esimerkiksi Yhdysvaltoja. Se kuitenkin tarkoittaa, että käytettyjen standardien pitäisi olla samat.
IHRA on kuitenkin asettanut standardin tason korkealle. Sen mukaan demokratioilta voidaan edellyttää sellaista, mitä ei-demokraattisilta tai ei-vapailta kansakunnilta ei voi odottaa. Tästäkin syystä Myllykosken yllä lainattu ajatus Israelia ja palestiinalaisia kohtaan esitettyjen vaatimusten symmetriasta on myös IHRA:n valossa kelvoton mittari antisemitismille. Palestiinalaisilla ei ole valtiota, demokratiaa tai vapautta. He ovat vieläpä alisteisessa asemassa juuri Israelille. Esimerkiksi Palestiinalaishallintoa tai Hamasia voi kritisoida ja hyvin yleisesti kritisoidaankin, mutta Israelin kritisoimisen edellytyksenä ei voi olla palestiinalaisten kritisoiminen samalla mitalla. Kaiken muun lisäksi myös valta-asetelma on otettava huomioon. Mainittu tasapuolisuuden vaatimus muistuttaa tilannetta, jossa Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelun aikana hallitusta kohtaan esitettyä kritiikkiä ei olisi haluttu hyväksyä ilman samanaikaista kritiikkiä protestoijia vastaan.
Arvio siitä, käytetäänkö jossain kritiikissä tuplastandardeja tai ohitetaanko olennaisia tekijöitä, on erilaisten kontekstien ja olosuhteiden arvioimista. Tämä on hyvin tärkeää ja juuri siksi arvioinnin on kuuluttava tavallisen yhteiskunnallisen ja poliittisen keskustelun piiriin. Tällaisiin kysymyksiin ei aina ole löydettävissä täysin tyydyttäviä vastauksia, mutta juuri siksi niistä voi ja pitää pystyä keskustelemaan vapaasti.
Antisemitismin maksimaalisten määritelmien puolustajat usein käsittävät edellä esittämäni argumentaation väärin, joten pysähdyn tähän hetkeksi. Esimerkiksi Swanström tulkitsee minun haluavan rajata ”kaikenlaisen Israel-kritiikin antisemitismin ulkopuolelle”, siitä syystä, että pyrin ”luomaan tilaa kriittiselle keskustelulle, joka edistää palestiinalaisten pyrkimyksiä.” On ensinnäkin huomionarvoista, että Swanström ajattelee kriittisen keskustelun edistävän nimenomaan palestiinalaisten pyrkimyksiä. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään jalkapallo-ottelu, jossa pitää valita kumpaa joukkuetta kannattaa. Osapuolia, intressejä ja näkemyksiä on hyvin monia. Ulkopuolisen ei tarvitse sitoutua mihinkään niistä. Kriittinen keskustelu on ymmärryksen elinehto ja ainoa rakentava keino ratkaista erimielisyyksiä. Yritys määritellä Israelin kritisoiminen antisemitismiksi on yritys kaventaa tätä kriittistä keskustelua perusteettomasti. Tämän sanominen ei ole mikään näkemys ”palestiinalaisten pyrkimysten” puolesta, vaan kriittisen keskustelun puolesta.
Helmikuun alussa julkaistiin vetoomus, jossa 169 merkittävää Yhdysvaltain juutalaisyhteisön johtajaa painotti vapaan kritiikin tärkeyttä ja välttämättömyyttä myös Israelin kannalta. ”Israelin hallituksen politiikkaa koskevien poliittisten kiistojen kääntäminen antisemitismiä koskeviksi väittelyiksi häiritsee tätä politiikkaa koskevaa kriittistä ja tarpeellista debattia. Se myös tekee antisemitismin vastaisen taistelun vaikeammaksi ohjaamalla huomion pois aidosta juutalaisvastaisuudesta.” Vetoomuksen allekirjoittajat painottivat, että vaikka he eivät kannata Israelin boikotoimiseen tähtäävää BDS-liikettä, sekin on väkivallaton poliittiseen muutokseen tähtäävä liike eikä sitä siksi voi katsoa antisemitismiksi.
Kyse ei ole siitä, mitä itse kannattaa, vaan siitä, uskooko ylipäänsä vapaaseen yhteiskunnalliseen keskusteluun vai ei. Jos uskoo, on sallittava myös sellaisten näkemysten esittäminen, joista on eri mieltä.
Swanström on esimerkiksi vapaa halutessaan argumentoimaan Israelin rakentamien siirtokuntien oikeutuksen puolesta. Hän ei ole siinä suinkaan yksin, esimerkiksi Israelin nykyisessä oikeistohallituksessa monet tekevät samoin. Saman periaatteen mukaisesti muut ovat vapaita vetoamaan siirtokunnista puhuessaan esimerkiksi kansainväliseen lakiin. Tämä ei ole kenenkään demonisointia. Israelia saa puolustaa, Israelia saa kritisoida. Yritys maalata toisen puolen näkemys ”demonisoinniksi” ja sen kautta antisemitismiksi ei ole mitään muuta kuin yritys ohittaa asiallinen argumentointi.
Monet niistä, jotka pyrkivät rajoittamaan Israeliin kohdistuvaa kriittistä keskustelua tiedostavat kaiken yllä kirjoittamani oikein hyvin. Se näkyy siinä, että antisemitismin väitetään olevan verhoutunut tai naamioitunut Israelin kritisoimiseen. Jos Israelin kritisoiminen voi toimia naamiona antisemitismille, se merkitsee sitä, ettei Israelin kritisoiminen itsessään ole antisemitismiä. Jos olisi, se ei toimisi naamiona.
Kuten filosofi Brian Klug on sanonut, antisemitismi kyllä voi naamioitua Israelin kritisoimiseen, mutta se tekee näin juuri siksi, ettei kritiikki itsessään ole antisemitismiä. Antisemitismi voi myös naamioitua Israelin puolustamiseen, kuten sekä Klug että toimittaja Peter Beinart ovat huomauttaneet. Miltä tällainen naamioitunut antisemitismi voi näyttää? Samalta kuin muukin antisemitismi.
Kuten mainittu, sekä IHRA että JDA pitävät klassisen antisemitismin symbolien, kuvaston ja väitteiden liittämistä Israeliin ilmiselvänä antisemitismin muotona. Klug esittää esimerkin vuodelta 2002, jolloin Israelin armeija piiritti Jeesuksen syntymäkirkkoa Betlehemissä. Italialainen pilapiirros esitti israelilaisen tankin Jeesuksen seimen äärellä ja Jeesuksen ihmettelemässä ”aikovatko ne tappaa minut toistamiseen?” Yhteys vanhaan antisemiittiseen syytökseen jumalanmurhasta on hyvin selvä, vaikka pilapiirros on näennäisesti ajankohtaista poliittista kommentaaria.
Edellä mainittu esimerkki on hyvin helppo perustella, toiset voivat vaatia enemmän avaamista. Sen sijaan pelkät perustelemattomat oletukset toisten piilotetuista motiiveista tai tiedostamattomasta vihasta, saatikka ylihistorialliset tulkinnat kaiken länsimaisen ajattelun takana väistämättä vaikuttavasta piilevästä antisemitismistä, eivät ole lainkaan vakuuttavia. Ne ovat ad hominem -argumentteja perusteilla, joita ei voi edes havaita. Tämä on kaksinkertainen argumentaatiovirhe. Sellainen ”antisemitismi”, joka on kätkeytynyt niin hyvin rationaaliseen argumentaatioon ja normaaliin yhteiskunnalliseen debattiin, ettei sitä voi havaita muutoin kuin itseään harmittavina poliittisina näkemyksinä, ei ole missään suhteessa siihen aivan todelliseen ja havaittavissa olevaan antisemitismiin, joka on syrjintää, ennakkoluuloja, vihamielisyyttä tai väkivaltaa, joka kohdistuu juutalaisiin siksi, että ovat juutalaisia.
Edellä mainitut Israelin kritisoimisen tavat ovat siis aihealue, joita myöskään IHRA:n määritelmä ei välttämättä laske antisemitismiksi. Se on kuitenkin määritelmänä riittävän väljä ja Israeliin keskittynyt, että sitä on kasvavassa määrin käytetty leimaamaan monenlaista Israelin kritisoimista antisemitismiksi juuri vetoamalla kohtuuttomuuteen, tasapuolisuuteen tai demonisointiin. Yksi IHRA määritelmän pääasiallisista muotoilijoista, Kenneth Stern, onkin itse julkisesti kritisoinut (täällä ja täällä) sen kaappaamista oikeistolaisen politiikan työkaluksi ja sen uutta roolia vapaan keskustelun tukahduttamisessa. Myös EU:n antisemitismin torjunnan koordinaattori Katharina von Schnurbein on tunnistanut mahdollisuuden IHRA:n määritelmän väärinkäytölle ja politisoinnille.
IHRA:n monet ongelmat ja sen jatkuva väärinkäyttö on ilmeistä. Sen sijaan JDA:n parempi muotoilu ja mietitymmät esimerkit tekevät siitä paljon vastustuskykyisemmän tällaiselle poliittisesti tarkoitushakuiselle käytölle. JDA muistuttaa YK:n ihmisoikeussopimuksen takaamasta sananvapaudesta ja painottaa, ettei poliittisen puheen välttämättä tarvitse olla kohtuullista ja tasapuolista, tai edes järkeenkäypää, kuuluakseen sananvapauden piiriin.
Eriävät tulkinnat antisionismin mahdollisuudesta
Tästä pääsemme toiseen erimielisyyden alueeseen IHRA:n ja JDA:n määritelmien välille. Tällä kertaa ero on määritelmien käytön lisäksi selkeästi myös niiden muotoilussa. Toisin sanoen se heijastelee näkemyseroja IHRA:n ja JDA:n laatijoiden välillä. Ero koskee antisionismin suhdetta antisemitismiin.
Ensinnäkin pari sanaa määritelmistä. Antisionismi ei ole sama asia kuin Israelin kritisoiminen. Antisionismi merkitsee sionismin vastustamista eli laajasti ottaen vastustusta tavoitteelle juutalaisesta kansallisvaltiosta Israelin maassa, tai jollakin sen osa-alueella. Kyseessä on siis paljon perustavanlaatuisempi kritiikki. Tämä on hyvin tärkeä erotus. Voi samanaikaisesti olla sionisti ja kritisoida hyvin kärkevästi Israelia. Samaten voi olla periaatteellinen antisionisti vailla minkäänlaista käytännön kiinnostusta Israelin toimiin. Antisionismista ja postsionismista enemmän professori Hannu Juusolan artikkelissa Vartijassa.
Antisionismi ei itsessään ole poliittinen ohjelma, mutta sen pohjalle voidaan rakentaa hyvin erilaisia poliittisia ohjelmia. Antisionistisina voidaan pitää niinkin radikaalisti eroavia tavoitteita kuin suunnitelmia Israelin valtion ja sen juutalaisen väestön tuhoamisesta, mutta myös pyrkimystä kehittää Israel-Palestiinaa sekulaariksi demokratiaksi kaikille kansalaisilleen.
IHRA:n esimerkin mukaan antisemitismiä on ”itsemääräämisoikeuden kieltäminen juutalaiselta väestöltä esimerkiksi väittämällä, että Israelin valtion olemassaolo on rasistinen hanke.” Tämän voi tulkita merkitsevän yhtäläisyysmerkkien vetämisen antisionismin ja antisemitismin välille, mutta lainkaan välttämätön tulkinta se ei ole. Voisi esimerkiksi ajatella määritelmän sallivan sellaisen antisionismin, jossa katsotaan juutalaisella väestöllä olevan itsemääräämisoikeus, mutta että se tapa, jolla se Israelissa nyt toteutuu, on perustavanlaatuisesti ongelmallinen. Sen sijaan JDA:n kanta on selkeämpi. Sen mukaan ei ole antisemitismiä ”kritisoida tai vastustaa sionismia nationalismin muotona”.
JDA:n kanta on huomattavasti paremmin perusteltu. Tämä tulee ilmeiseksi pohtiessa Israelin valtion historiaa myös palestiinalaisten näkökulmasta. Antisionismin ja antisemitismin rinnastaminen käytännössä ohittaa ja jopa kieltää täysin sen mahdollisuuden, että palestiinalaisilla voisi olla legitiimejä ja ymmärrettäviä syitä vastustaa Israelin heidän elämäänsä tuomia muutoksia.
Myllykoski kirjoittaa, että ”antisionismin historiallinen kotipesä on luonnollisesti Lähi-Idän arabien parissa.” Tämä ei kuitenkaan pidä lainkaan paikkaansa. Jo 1800-luvulla, vuosikymmeniä ennen kuin useimmat Lähi-idän arabit kuulivat sionismista, aiheesta väiteltiin kiihkeästi eurooppalaisten juutalaisten parissa. Juutalaista antisionismia esiintyi niin sosialistien, nationalismin vastustajien, kansallisvaltioihin integroitumisen kannattajien kuin uskonnollistenkin juutalaisten parissa. Tämä väittely jatkuu edelleen ja antisionismia löytyy myös Israelissa osassa vasemmistoa sekä ultraortodoksijuutalaisten joukosta. Vain yhden esimerkin mainitakseni, ehkä jotkut Vartijan lukijoistakin olivat paikalla, kun Helsingin yliopistolla vieraili 2019 luennoimassa tunnettu rabbiinisen juutalaisuuden tutkija Daniel Boyarin, joka on ortodoksijuutalainen, antisionisti ja Israelin kansalainen.
Sionismi on yksi nationalismin muoto ja sellaisena ilmiselvästi sallitun yhteiskunnallisen ja poliittisen debatin aihe. Väitellä voi yksittäisistä nationalismeista, niiden toteutumisesta, tulevaisuudesta ja toivottavasta suhteesta valtioon, tai nationalismista aatteena ja sen merkityksestä ylipäänsä. Nationalismin ja erityisesti etnonationalismin suhde rasismiin on kaikkialla kiinnostava ja moniulotteinen kysymys, samoin valtioiden suhteet toisiinsa ja kansallisuusaatteisiin. Jos aiheesta voi keskustella vaikkapa Suomen tai Euroopan unionin kohdalla, miksi siitä ei voisi keskustella Israelin kohdalla? Kysymys on sitäkin aiheellisempi, kun se liittyy niin keskeisesti Israelin sekä palestiinalaisten historiaan ja suhteisiin.
Avoimen keskustelun puolesta
Kuten olemme nähneet, nyt käytävä väittely antisemitismin ja Israelin kritisoimisen tai antisionismin suhteesta ei saa useimmissa tapauksissa yksiselitteistä tukea edes IHRA:n määritelmältä. Toisaalta IHRA:n määritelmä ei ole kyennyt myöskään selkeyttämään keskustelua. JDA:n määritelmä nimenomaan pyrkii tähän, mutta toistaiseksi rajallisin tuloksin. Koska monet instituutiot ovat syystä tai toisesta jo hyväksyneet IHRA:n määritelmän, JDA:lla on käytännöllinen ehdotus. IHRA:n määritelmä on ”työmääritelmä” ja sitä käyttävät instituutiot voivat halutessaan käyttää JDA:n tekstiä ohjenuorana sen tulkitsemisessa. Tämä olisikin askel eteenpäin.
Silti koko kiista määritelmien soveltamisesta on tietyssä mielessä valitettavaa, koska sen tarpeellisuus osoittaa erkaantumista jaetusta näkemyksestä normaalin avoimen keskustelun rajoista. JDA:ssa alleviivattujen vapaan poliittisen puheen ja kritiikin periaatteiden pitäisi olla yleisesti tunnustettuja. Olenkin myös kirjoituksessani pyrkinyt vetoamaan yleisiin periaatteisiin ja argumentaation sääntöihin. Monesti tämän pitäisikin olla jo riittävää. Antisemitismi on yleensä helposti tunnistettavaa ja toisaalta se, mikä ei ole argumenttina ylipäänsä järkevää, ei tietysti kelpaa myöskään syytökseksi antisemitismistä.
Niille, joilla on vielä tässä vaiheessa vastalauseita, haluaisin esittää kysymyksen. Onko mitään, mitä menetetään, jos avoimen keskustelun rajat asetetaan tässäkin asiassa sinne, minne ne muissa kysymyksissä kuuluvat? Onko toisin sanoen kenellekään mitään haittaa siitä, että Israelin ja sionismin radikaalikin kritiikki katsottaisiin itsestään selvästi kuuluvaksi normaalin poliittisen keskustelun piiriin ilman vihjauksia salatuista motiiveista tai liukumisesta kielletylle alueelle? Entä jos puhuttaisiin asiasta?
Päinvastaisella ratkaisulla on sen sijaan hyvin korkea hinta. Israelia koskevan kritiikin tai antisionistisen ajattelun määritteleminen antisemitismiksi estää keskustelua näistä aiheista. Se ei ole ainakaan pidemmän päälle kenenkään etu. Antisemitismisyytteiden väärinkäyttö eriävien näkemyksien mustamaalaamiseksi myös vaikeuttaa todellisen juutalaisvastaisuuden tunnistamista ja siihen puuttumista. Ennen kaikkea se on läpinäkyvä yritys kaventaa avoimen yhteiskunnallisen keskustelun tilaa tavalla, jota on mahdoton hyväksyä.
