Upeana aurinkoisena päivänä olen poikani kanssa Turussa. Menemme yhdessä haastattelemaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kolmatta naispiispaa Mari Leppästä, joka on vastikään valittu johtamaan Turun hiippakuntaa. Poikani on laatinut Marille viisi kysymystä, joilla olemme päättäneet aloittaa.
Mikä piispan työssä on vaikeinta?
Näin alussa on välillä vaikea valita, mitä tekee. Piispan kalenterissa on paljon asioita, joita ei voi valita, mutta se muu aika pitäisi osata käyttää viisaasti. Olisi tärkeää tehdä oikeita asioita juuri tänä aikana.
Mistä pidät työssäsi eniten?
Olen pitänyt keskusteluista erilaisten ihmisten kanssa. Tänä keväänä olen jutellut 40 vastuullani olevan seurakunnan kirkkoherran kanssa. Se oli merkityksellistä. Olen kohdannut myös monia, jotka kaipaavat hengellistä elämää ja etsivät yhteyttä kirkkoon.
Millaista toimintaa kirkolla voisi olla meille kouluikäisille?
Asun Littoisissa aika lähellä Turkua, ja kun tänä aamuna lähdin tänne, lapset pelasivat pihalla kirkkistä. Se oli seurakunnan järjestämä kesäkerho alakoululaisille, joiden vanhemmat ovat vielä töissä. Myös leirit ja retket ovat nyt kesällä kivoja. Seurakunnissa olisi tärkeää kysyä lapsilta, mitä he kaipaavat. Kirkko voi myös tarjota nuorille kesätyöpaikkoja. Sen ei tarvitse olla mitään ihmeellistä. Toivon, että kirkkojen ovet olisivat auki erityisesti lapsille ja nuorille.
Mistä kirkkovuoden juhlasta pidät eniten? Miksi?
Pidän eniten pääsiäisestä. Se sattuu aikaan, jolloin luonto herää pitkän talven jälkeen ja siihen voi samaistua. Kristitylle pääsiäinen on toivon aikaa. Pääsiäinen liittyy myös Kristuksen kärsimykseen, mutta se päättyy ylösnousemukseen: toivoon ja iloon.
Esimerkiksi seurakunnan yhteiset pääsiäisjuhlat, joissa kokoonnutaan syömään yhdessä messun jälkeen, ovat minulle merkityksellisiä.
Mistä virrestä pidät eniten? Miksi?
Pidän aika monista virsistä. Kun olin lapsi, meillä laulettiin paljon virsiä ja opin niitä paljon jo kotona ja seuroissa. Ehkä rakkain silti on virsi 318: ”Jeesus, sä ainoa / heikkojen auttaja / anteeksiantaja uupumaton! / Pyhyys ja puhtaus, / rakkaus, virvoitus, / totuus ja armahdus / sinussa on.”
***
Hyvin pian olemme tilanteessa, että alle kaksi kolmannesta suomalaisista kuuluu luterilaiseen kansankirkkoomme. Mitä kirkon mielestäsi kannattaisi tehdä tätä ajatellen? Voiko kirkolla olla strategia tulevaisuutta varten?
Kirkolliskokous on pitkään tehnyt tulevaisuustyötä ja kirkolla on uusi strategia, mutta hyvä kysymys on, mikä niiden voima on? Uskallammeko oikeasti tarttua tämän ajan kysymyksiin takertumatta menneisyyteen? Minusta olennaista on, että on avoimessa dialogissa ympäröivän todellisuuden kanssa uskomme itse kirkon sanomaan ja näemme sen merkityksen.
Kyseessä on laaja kulttuurinen murros, jonka kehitystä emme voi pysäyttää. Aikaisemmin ajateltiin, että Eurooppa sekularisoituu ja ihmiset kadottavat yhteyden kristilliseen kulttuuriperintöön. Mutta eivät uskonnot mihinkään katoa. Sen sijaan uskonnollinen kenttä moninaistuu ja tässä ajassa on paljon erilaista henkistä ja hengellistä etsintää. Institutionaalinen uskonnollisuus kyllä heikkenee, ja se pakottaa luopumaan monesta tärkeästäkin, mutta samalla ihmiset voisivat löytää kirkosta yhteisön, jossa he voivat koko ihmisyydellään kokea kohtaavansa Jumalan?
Ydinkysymys onkin, uskallammeko heittäytyä vuoropuheluun heidän kanssaan, joilla on herkkyyttä ja odotusta kohtaamiseen kirkon kanssa. Meillä ei tarvitse olla kaikkeen valmiita vastauksia. Kun ylitämme yhteistyössä erilaisia kulttuurien välisiä rajoja, voimme avata ja saavuttaa jotakin uutta. Myös kirkot tulisi saada auki ihmisille. Niissä on läsnä hiljaisuus, pyhyys ja kauneus, jota moni kaipaa. Ne tarjoavat hengellisen kodin lisäksi myös kulttuurisia kokemuksia.
Toivon itse voivani edistää arkista hengellisyyttä, elämäntapaa, jossa usko elää vuorovaikutuksessa Jumalan, ihmisten ja luonnon kanssa. Vaikka tulevaisuus on erilainen kuin tämä hetki, ajattelen, että kirkon tulevaisuus on valoisa ja että murros tekee meille hyvää.
Miten naisten asemaa pitäisi ja voisi vielä parantaa kirkossamme?
Monessa mielessä naisten asema kirkossa on hyvä. Mutta asiat voivat ottaa myös takapakkia, ja siksi on keskustelua yhdenvertaisuuden kysymyksistä tulee pitää jatkuvasti yllä.
Meidän kirkossamme toimii herätysliikkeitä, joissa ei hyväksytä naisten pappeutta. Se näkyy joidenkin seurakuntien päätöksenteossa ja myös työyhteisöjen arjessa. Jokaisella kirkon työntekijällä ja vastuunkantajalla pitäisi kuitenkin olla yhtäläinen mahdollisuus tehdä työtään ja siksi näihin tulee puuttua.
Työtä yhdenvartaisuuden ja tasa-arvon eteen tehdään kirkossa eri tasoilla. Yksi esimerkki siitä on meidän hiippakunnan yhdenvertaisuusryhmä, joka pyrkii tunnistamaan tähän liittyviä ongelmakohtia ja löytämään myös ratkaisuja niihin. Yhdenvartaisuuden kysymykset ovat laajempia kuin vain sukupuoleen liittyviä.
Kolme naista, kolme piispaa. Kuva on otettu Yleisradion Horisontti-ohjelman nauhoituksen yhteydessä 2.3.2021. Mari Leppänen, Irja Askola, Kaisamari Hintikka.
Onko kirkossamme vaikuttavien keskuudessa mielestäsi vihapuhetta? Jos on, miten sitä tulisi lähestyä?
Ensin olisi purettava auki, mitä vihapuhe on. Uskon, että kirkon organisaatiossa pyritään kaikkien kunnioittavaan keskusteluun. Kirkko on kuitenkin iso yhteisö ja asiatonta puhetta mahtuu myös kirkkoon. Usko voi synnyttää meissä myös sellaista hengellistä varmuutta, puhetta ja tekoja, joissa koemme tekevämme ja toimivamme oikein, mutta loukkaamme toisia ihmisiä asenteilla ja näkemyksillä.
Jeesuksen opetus vihamiesten ja erilaiselta tuntuvien ihmisten rakastamisesta on tärkeä muistaa. Kun tutustuu toisiin, vieraus ei ehkä tunnu enää niin pelottavalta tai ahdistavalta ja ihmiset alkavat näyttää toisilleen enemmän samanlaisilta. Se on lahjaa.
Ei ole helppoa rakastaa ihmistä, joka on aivan toisenlainen kuin minä itse. Kirkossa pitää kuitenkin voida kuunnella toisenlaisia ihmisiä, keskustella rakentavasti ja kunnioittaa erilaisia ihmisiä.
Olet esittänyt, että kirkon ja sen jäsenten kannattaisi käydä dialogia myös muiden uskontojen ja elämänkatsomusten kanssa? Miten tätä voisi toteuttaa käytännössä?
Elämme erilaisten uskontojen ja katsomusten keskellä. Emme voi sulkea silmiä todellisuudelta.
Täällä Turussa piispalla on ollut tapana kutsua kotiinsa eri uskontojen edustajia ja tutustua heihin. Tämä vuorovaikutus on synnyttänyt myös ystävyyttä ja aion jatkaa tätä perinnettä. Kun tutustuu erilaisen uskonnollisuuden ja erilaisten katsomusten edustajiin oma ajattelu avartuu ja oppii myös paljon. Olemme täällä myös tehneet monenlaista yhteistyötä ja tukeneet toisiamme vaikeissa tilanteissa.
Olet pitänyt jo aiemmin ja nyt piispana esillä sellaista hengellistä elämää, jota dogmaattisuus ei hallitse. Miten tällaista voisi edistää kirkossa vai onko hengellisyys pikemminkin yksittäisten kristittyjen asia?
Uskon, että sitä myös voi edistää.
Olen taustaltani kulttuurintutkija ja tehnyt töitä viestinnän parissa; se vaikuttaa paljon siihen, miten näen maailman. Toki lapsuuden kasvuympäristö ja elämänkokemukset ovat myös vaikuttaneet siihen, millainen teologi olen ja miten uskoa elän. Kristillinen usko ei ollut lapsuudenkodissani jotakin sellaista, jolla olisi haluttu painaa alas jotakin muuta. Hengellinen polkuni on myös ollut sellainen, että olen joutunut tai saanut opetella uudenlaisia tapoja olla vuoropuhelussa Jumalan kanssa sekä kokea ja sanoittaa uskoa. Opillisuuden rinnalla arjessa eletty usko on usein saanut jäädä vähemmälle, mutta juuri sen kautta usko kuitenkin välittyy. Siksi sille on tärkeää antaa arvo.
Vuosikymmenten saatossa on tullut varsin ilmeiseksi, että opilliset ja eettiset kysymykset erottavat kirkon uudistusmielisiä ja konservatiiveja toisistaan. Voisiko hengellinen elämä yhdistää näitä ryhmiä? Miten sellaista yhteyttä voisi edistää?
Pakotettu yksimielisyys ei johda mihinkään. Uskon kuitenkin avoimeen vuoropuheluun, jossa jokainen keskusteluun osallistuva on läsnä omana itsenään. Sellainen vuoropuhelu, joka lähtee arkisesta ja välittömästä kohtaamisesta, voi onnistua, kun opimme ymmärtämään, millainen uskon horisontti toisilla on ja miten he sitä arjessa elävät todeksi.
Artikkelikuvan Mari Leppäsestä on ottanut Jani Laukkanen.
