”Avioero ei aina vahingoita lapsia. Silloin kun lapset joutuvat vanhempien välisen vihamielisyyden ristituleen, se yleensä kuitenkin tekee niin. Lapsiin sattuu, kun he joutuvat katsomaan vierestä, kun vanhemmat riitelevät. Vielä enemmän sattuu, kun aikuiset valjastavat lapset liittolaisikseen taistelussa. Kaikkein eniten sattuu se, kun toinen vanhemmista ryhtyy järjestelmälliseen kampanjaan toista vanhempaa vastaan.”
Teoksessaan Eromyrkky (Gummerus 2012; Divorce Poison, 2010) Teksasin yliopiston kliinisen psykologian professori Richard A. Warshak selvittelee avioeron kipeitä seuraamuksia. Vanhempien ja lasten vieraantumisen tematiikkaan erikoistunut Warshak kertoo teoksensa esipuheessa, että hänen teemansa on universaalisti tärkeä, vaikea ja kiinnostava; tuomarit, lakimiehet ja terapeutit ovat pyytäneet häntä esiintymään erilaisissa tilaisuuksissa Eurooppaa ja Etelä-Afrikkaa myöten. Amerikkalaiseen tapaan hän kirjaa mittavasti esiin kiitosta, jota hän on saanut ajatuksistaan avioeron kokeneilta ihmisiltä. Kirjan tähtäyspisteenä on lapsen suojeleminen aikuisten avioeromyrkyltä.
Warshak on tutkimuksissaan päätynyt siihen, että myrkyllisissä avioeroissa toinen osapuoli usein kääntää lapset toista vanhempaansa vastaan; lapsisuhteen myrkyttäjissä on suhteellisen tasaisesti sekä miehiä että naisia. Hän myös lainaa tällaisista tapauksista useita esimerkkejä, joissa on silmiinpistävää muun muassa se, kuinka tunteissaan loukattu äiti hakee terapeuttien ja ystävien vakuutteluista ja tuesta ensi sijassa argumentteja isää vastaan.
Warshakin johtopäätös ei ole saavuttanut yleistä hyväksyntää; osa ammatti-ihmisistä lähtee siitä, että lasten vanhemmistaan esittämät näkemykset ovat aina spontaaneja ja totuudenmukaisia eikä niitä saa selittää manipuloiduiksi. Stimuluksesta tuntuu siltä, että Warshak on oikeassa, mutta epäilee yllä sitaatissa esiintyvää Warshakin näkemystä, että tällainen vihakampanja aina satuttaisi lapsia ”kaikista eniten”. Jos lasten psyykkinen energia kanavoituu manipuloivan vanhemman kannalta onnistuneesti toisen vanhemman inhoamiseen, heihin ei välttämättä ”satu”. On kokonaan toinen asia, oirehtivatko he suhteiden myrkyttämistä elämässään jollakin muulla tavalla.
Warshak pitää tärkeänä sitä, että eronneetkin vanhemmat muodostaisivat lasten suuntaan yhteisen rintaman eivätkä manipuloisi lapsia toisiaan vastaan. Warshak kehottaa vanhempia testaamaan, ovatko toisen vanhemman arvostelemisen syyt todella lapsen parhaan ajattelemisessa. Lasten paras, josta toista vanhempaa panetteleva vanhempi mielellään puhuu, tarkoittaa pohjimmiltaan hänen omaa parastaan – tai sitä, minkä hän kulloisessakin tilanteessa näkee omaksi parhaakseen.
Lapsia ei Warshakin mielestä tule käyttää koston välikappaleina tai ahdistuksen lievittäjinä. Yhtenä seurauksena tästä on lapsen itsetunnon huonontuminen, koska ”haukkumalla entistä puolisoa vanhempi samalla haukkuu omaa lastaan”. Warshak korostaa, että hän ei näillä asioilla tarkoita satunnaista haukkumista tai tunteenpurkauksia, vaan järjestelmällistä käyttäytymistä. Sama koskee lasten satunnaisia vihamielisyyden ilmauksia vanhempiaan kohtaan.
Warshak käy läpi eroavien tai eronneiden vanhempien tyypillisiä tunteita – syyllisyyttä, epävarmuutta, takertumista menneeseen, vainoharhaisuutta, toistamispakkoisia reaktioita ja lapsiin kääntyvää vihamielisyyttä. Tapauskertomusten jälkeen Warshak antaa ohjeita, jotka kiteytyvät ennustettaviin muotoihin: selkeä kommunikaatio, rehellisyys, maltin säilyttäminen, kärsivällisyys, hyvien muistojen esille tuominen vieraantuneen lapsen kohtaamisessa ynnä muu sellainen. Warshak nostaa vieraantuneen vanhemman yhteydenpidon lapsiinsa asiaksi, josta kannattaa pitää kiinni vaikka lakitupaan menemistä myöten.
Asianajajilla on muutenkin sekä Warshakin esimerkkitapauksissa ja hänen antamissaan neuvoissa merkittävämpi rooli kuin suomalaisissa avioerotilanteissa. Yhtenä esimerkkinä poikkeuksellisen hankalasta tilanteesta on lapsen sieppaaminen, joita Yhdysvalloissa on vuosittain yli 200.000 tapausta.
Warshak kuvaa, kuinka eromyrkky hämärtää kantajansa todellisuuden. Nimittelyn rinnalla kenties vielä suurempi vaikutus on negatiivisten mielikuvien toistamisella, toisen vanhemman luonteen yleistävällä arvioinnilla ja yhteisen henkilöhistorian vääristelevillä tulkinnoilla (liioittelu, valheet, tosiasioiden salaaminen, muunneltu menneisyys, ilkeämieliset vihjailut).
Warshakin tutkimusten ja tulosten takana on oma historiansa. Vuonna 1985 Richard Gardner esitteli käsitteen Parental Alienation Syndrome (PAS, vieraannuttamisoireyhtymä), jonka kantajaksi hän nimesi lapsia manipuloivan toisen vanhemman vieraannuttajan, joka hankkii lasten suosion toista vanhempaa syyllistämällä. Teoria herätti asenteellista vastustusta ja vieroksuntaa, vaikka Gardner kykeni varsin hyvin osoittamaan, että tällaiset prosessit ovat avioerotilanteissa ikävän tavallisia. Warshak on Gardnerin työn jatkajana oppinut olemaan varovainen eikä ole pyrkinyt patologisoimaan oireyhtymän kantajaa niin selvästi kuin Gardner. Sen sijaan hän on keskittynyt vieraannutettujen vanhempien auttamiseen sekä terapian että käytännön neuvojen avulla.
Warshakin näkemästä myrkyttämisen ydinongelmasta seuraava provosoivin havainto on Stimuluksen mielestä tämä: lapsi ei voi aina luottaa vanhempansa rakkauteen. Rakkaus, joka rakentuu marttyyriudelle, mustavalkoiselle asetelmalle, juonittelulle, toisen vanhemman syyllistämiselle, dialogikyvyttömyydelle ynnä muulle sellaiselle, ei opeta lasta rakastamaan tulevissa aikuisiän ihmissuhteissaan vaan kannustaa häntä toimimaan manipuloivan ja suositun vanhemman tavoin.
Stimulus