Surrealistisia näkyjä Helsingin piispalassa
Nyt on huikeeta menoa Helsingin piispalassa.
Nyt on huikeeta menoa Helsingin piispalassa.
Eino Sormusen elämä ja virkaura kierrättivät häntä sekä maaseudulla että kaupungissa.
Millaiset tuulet oikein puhaltavat Suomen luterilaisessa kirkossa? Kun Björn Vikström, Kari Mäkinen ja Irja Askola valittiin piispoiksi vuosina 2009–2010, näytti siltä, että uudistusmielisyys olisi tulevaisuuden sana. Kaarlo Kallialan valinta 2011 tuntui jatkavan samaa kehitystä.
Luin Kirkonkellarista Mikko Malkavaaran ja Sakari Häkkisen kirjoitukset, joissa pohdittiin seurakuntarakenteen uudistamista hiippakuntamallin kautta. Tällöin siis nykyisten seurakuntayhtymien sijasta jokainen seurakunta kuuluisi hiippakuntiin. Piispojen määrää lisättäisiin niin, että heitä voisi olla esimerkiksi 30. Jäin pohtimaan, mitä tämä tarkoittaisi kokonaiskirkon näkökulmasta.
Herätysliikkeiden asemasta kirkossa keskustellaan jatkuvasti. Viime vuosina puhetta ovat synnyttäneet lasten hyväksikäytöt, lähetysmäärärahat, naispappeus, herätysliikkeiden järjestämät rippikoulut ja ties mikä.
”Ruokanen vihkisi papiksi vain matalan profiilin homon”, kuului YLE:n uutisten otsikko tammikuussa. Jotkut koiranleuat ennättivät jo kyselemään, eikö sitten ketään muita, ja uutisen sanamuotoa käytti hyväkseen myös näyttelijä Aku Hirviniemen sketsihahmo homopastori Usko Eevertti Luttinen Putous-ohjelmassa.