Kirkonmenot ovat vastavoima suoritusyhteiskunnalle
Nykyistä elämänmenoamme ohjaa armoton tehokkuuden vaatimus ja hyödyn tavoittelu, mikä ilmenee toisinaan myös hengellisissä piireissä.
Nykyistä elämänmenoamme ohjaa armoton tehokkuuden vaatimus ja hyödyn tavoittelu, mikä ilmenee toisinaan myös hengellisissä piireissä.
”Aioin papiksi, jouduin teatteriin.” Näin muistelee nuoruutensa uravalintaa teatterineuvos Eino Salmelainen (1893–1975) joskus 1960-luvulla. Teatteri ja kirkko jumalanpalveluksineen ovat hyvin lähellä toisiaan. Ovat aina olleet. Eikä se läheisyys kosketa vain jonkun lahjakkaan nuoren miehen uravalintaa. Kummassakin on sekä asiaa että esitystä. Mutta on erojakin. Aristoteles (384–322 eKr.) sanoo runousopissaan, että taide – runous, musiikki, rytmi,…
Et ole tosissasi. Ei noin voi tehdä, vaikka se olisikin yleinen käytäntö, sanoi Lahtinen ja hörppäsi olutta pullostaan. Useimmissa seurakunnissa tehdään tällä tavalla, puolustautui Jokinen. Viini vain kaadetaan takaisin kannuun.
On taas se aika vuodesta, kun kirkonpenkit täyttyvät jälleen – väliaikaisesti. Tammikuu onkin sitten sitäkin hiljaisempi. “Jumalanpalvelus on seurakunnan elämän keskus”. Näin minulle on opetettu ja samaa sanon itsekin seurakuntalaisilleni.
Kirkon ikkunalaudalla on puolimetrinen, kipsinen Jeesus-patsas. Kipsinen Jeesus on levittänyt kätensä joko siunaavaan eleeseen tai kutsuvaan, minun silmissäni molempiin. Kalpean patsaan edessä on lappu, jossa lukee isoin mustin kirjaimin ”EI SAA KOSKEA”.