Luis Buñuel (1900–1983) oli 1900-luvun merkittävimpiä eurooppalaisia elokuvaohjaajia, jonka tuotanto vaikutti ja vaikuttaa edelleen elokuvataiteeseen ja sen kehittymiseen. Buñuel kuului aikanaan 20-luvulla Pariisissa asuessaan surrealistitaiteilijoiden ryhmään, johon kuuluivat muun muassa Buñuelin silloisen ystävän maalari Salvador Dalín lisäksi kuvataiteilija Man Ray ja liikkeen johtohahmo kirjailija André Breton. Buñuelin välitön vaikutus on näkynyt tähän päivään saakka sellaisten merkittävien elokuvantekijöiden töissä kuten David Lynch ja Woody Allen. Tänä päivänä ei Buñuel välttämättä kerro paljonkaan tavalliselle elokuvakatsojalle, mutta hänen perintönsä elää edelleen elokuvataiteen piirissä. Luis Buñuelin elokuvat ovat mielenkiintoista katsottavaa jo senkin takia, että monet hänen teoksistaan ovat elokuvahistorian kirkkaimpia tähtiä, mutta ne ovat myös uskonnollisessa mielessä erittäin mielenkiintoista katsottavaa.
Buñuel syntyi tavalliseen keskiluokkaiseen katoliseen perheeseen. Hän aloitti koulutaipaleensa jesuiittojen pitämässä koulussa. Omaelämäkerrassaan Viimeinen henkäykseni (1982. suom. Otava 1993) Buñuel kertoo, että myös hän itse oli syvän uskonnollinen ihminen aina neljääntoista ikävuoteen saakka. Hän kertoo, että kaikki paikalliset uskoivat sokeasti Calandan pyhimysihmeeseen. Uskonnollisten tarinoiden vaikutus pyhimyksineen näkyy melkein jokaisessa Buñuelin elokuvassa.
Luis Buñuel.
Nuori Buñuel lähti ensiksi opiskelemaan agrologiaa, jonka opintojen yhteydessä hän tutustui Charles Darwinin Lajien synty -kirjaan, mikä horjutti hänen uskoaan niin pahasti, ettei hän sen jälkeen voinut kristinuskon opetuksiin enää uskoa. Nuoruusvuosinaan Buñuel koki vahvaa läheisyyttä myös vasemmistolaisuuteen, mikä korostui Espanjan sisällissodan aikana ja fasistisen kenraali Francisco Francon noustessa valtaan. Katolinen Franco edusti kirkkoa pahimmillaan: auktoriteettina, joka nautti rikkauksista kansalaisten ja erityisesti sen köyhimmän osan kustannuksella myötäillen valtaa pitäviä. Tällaisena kirkko kuvataan Buñuelin dokumentaarisessa elokuvassa Las Hurdes – Maa ilman leipää (1933), jo ennen Francon valtaannousua.
Vaikka Buñuelin henkilökohtainen usko koki romahduksen, ei katolisuus koskaan lähtenyt hänestä. Katolisuuden läpitunkeva vaikutus näkyi vahvasti myös Buñuelin taiteessa; ei ole yhtäkään elokuvaa, jossa katolisuutta ja muutenkin kristinuskoa ei olisi ainakin jossakin muodossa näytetty. Osassa elokuvista uskonto on taustalla vaikuttamassa ihmisten maanpäälliseen kamppailuun, osa elokuvista käsittelee uskontoa suoraan, kuten vuonna 1969 valmistunut Linnunrata (La voie lactée), jossa kaksi pyhiinvaeltajaa joutuu tekemisiin kristinuskon harhaoppien kanssa.
Buñuelin suhde katolisuuteen ja kristinuskoon vaikuttaa olevan ristiriitainen. Tästä todisteena Buñuelin oma lausahdus, ”Olen ateisti Jumalan armosta”, jonka Buñuel totesi kuitenkin olevan vain näennäisesti ristiriitainen. Buñuel ei kuitenkaan pelkästään elokuvissaan arvostellut katolisuutta ja kristinuskoa. Buñuel oli usein vaikuttunut kirkkotaiteesta ja Raamatun kertomuksista. Nazarin (1959) on kaunis kuvaus meksikolaisesta papista, joka köyhyydessä eläen on omistautunut täysin muiden palvelijaksi. Toiset ihmiset eivät puolestaan tunnu olevan papin laupeuden työn arvoisia vaan ovat vihaa ja kateutta täynnä, ainoana poikkeuksena nuori seksityöläinen. Raamatun tarinaa tuodaan lähemmäksi nykyaikaa. Lopussa pappi joutuu kokemaan uskonsa menettämisen, tai sitten ei; uskonelämä ja taide eivät ole koskaan yksiselitteisiä.
Buñuelilta tuntuu kuitenkin riittävän ymmärrystä yksilöille. Katolinen pappi voi olla laupeudentyössään sankari, kun puolestaan kirkko instituutiona on yksilöitä rajoittava ja orjuuttava laitos. Buñuel ei kuitenkaan romantisoi tavallista köyhää kansaa. Elokuvassa Viridiana (1961) nuori hyväntahtoinen nunnakokelas tulee pahojen ihmisten hyväksikäyttämäksi. Lopun muunnelma da Vincin Viimeisestä ehtoollisesta herätti Francon aikana kohun.
Buñuelin maailmankuva tuntui säilyvän vasemmistolaisena läpi koko hänen elämänsä, mikä näkyi porvarillisten arvojen – mihin kristinusko kuului – kritisoimisella aina hänen viimeiseen elokuvaansa Tämä intohimon hämärä kohde (Cet obscur objet du désir, 1977), jossa rikas porvarismies rakastuu pakkomielteisellä tavalla nuoreen palvelijattareen. Intohimojensa ajama mies joutuu kohtaamaan samalla kohtaamaan porvarillisen maailman kahleet – sen kaksinaismoralismin ja valheellisuuden.
Seksuaalisuus onkin kristinuskon ohella toinen kattava teema Buñuelin elokuvissa. Useinhan ne kulkevatkin käsi kädessä. Buñuel tuntuu katsovan elokuvissaan, että katolinen kirkko on kautta aikojen pyrkinyt tukahduttamaan seksuaalisuuden – estämään kaikin keinoin normaalin sukupuolisuhteen tehden siitä synnin ja ihmisestä synnin orjan. Tästä kertoo heti Buñuelin ensimmäinen pitkä elokuva, surrealistisen taiteen riemuvoitto Kulta-aika (L’âge d’or, 1930), jossa nuoripari yrittää rakastella, mutta joutuu toistamiseen keskeytetyksi perheen, polisiin, kirkon ja porvarillisen yhteiskunnan taholta. Sama teema toistui vuosikymmeniä myöhemmin mestariteoksessa Porvariston hillitty charmi (Le charme discret de la bourgeoisie, 1974), jossa joukko porvariston edustajia mukanaan pappi yrittävät löytää aikaa yhteiselle illalliselle mutta tulevat aina keskeytetyksi mitä kummallisempien sattumusten takia. Kaikkien sattumusten tiimellyksessä pappi päätyy tekemään puutarhurin töitä selitellen, että kirkko on vuosatojen saatossa muuttunut niin paljon, että papinkin on mahdollista ryhtyä puutarhuriksi.
Belle de Jour -elokuvan mainosjuliste.
Seksuaalisuus, porvarillinen elämäntapa kohtaavat myös Buñuelin uran ehkä tunnetuimmassa elokuvassa Päiväperho (Belle de jour, 1967), missä nuori porvarisrouva päättää mennä päiviksi ilotaloon töihin, kun hänen miehensä työskentelee lääkärinä. Buñuel piti Joseph Kesselin kirjaa turhan melodramaattisena mutta koki tarinan olevan sellainen, että se mahdollisti hyvin seksuaalisten fetissien kuvaamisen ja mahdollisuuksia sijoittaa päähenkilön näkemiä surrealistisia päiväunia tarinaan. Päiväperho on vahvan moralistinen tarina. Catherine Deneuven esittämä Séverine esittää ulkoisesti lähimmäisilleen olevan tavallinen hyveellinen porvarisnainen, mutta lukittujen ovien takana hän on asiakkailleen rohkeasti seksuaalisuuttaan toteuttava nuori nainen. Miehet joutuvat turmion tielle rakastuttuaan Séverineen, joka näkee unissaan muistoja siitä, kun hän lapsuudessaan kieltäytyi vastaanottamasta Herran pyhän ehtoollisen. Paljon puhuvaa.
Aluksi luonnontieteitä opiskellut Buñuel tutki tieteilijän tavoin myös taiteessaan, miten ihmiset ja uskonnot toimivat. Elokuvassaan Linnunrata (La voie lactée, 1969) Buñuel tutustuttaa meidät kristillisten harhaoppien maailmaan. Idean elokuvaan Buñuel sai luettuaan Menendez Pelayon kirjaan Espanjalaiset vääräoppiset. Elokuvassa kaksi pyhiinvaeltajaa matkalla Santiago de Compostelaan kohtaavat eriskummallisten tapahtumien kautta erilaisia harhaoppisia. Mukaan mahtuu myös itse Jeesus, josta Buñuel tahtoi tehdä mahdollisimman inhimillisen laittamalla tämän eksymään ja ajamaan partansa. Linnunrata on harvoja elokuvia, jonka ainoa tavoite on käsitellä uskontoa ja sen oppirakenteita.
Linnunrata sai ilmestyessään kahtiajakoisen vastaanoton. Yhtäältä kriitikot epäilivät elokuvan olevan kristinuskon vastainen elokuva, ja toisaalta sen epäiltiin olevan Vatikaanin rahoittama. Mutta ristiriitainen tuntuu olleen myös Buñuelin ja kristinuskon suhde. Se on kuitenkin varmaa, ettei Buñuelia ja hänen elokuviaan olisi ilman vahvaa katolista kasvatusta. Mutta kristillinen elokuvataide olisi myös valtavan paljon köyhempi ilman Buñuelia. Buñuelin, hänen elokuvataiteensa ja kristinuskon suhteesta löytyisi vielä paljon ammennettavaa ja opittavaa.
Artikkelikuvassa kohtaus elokuvasta Linnunrata.
