Call Me By Your Name -elokuvan juliste.

”Asiat pysyvät samana vain muuttumalla” – elokuva kahden juutalaismiehen välisestä rakkaudesta

Juutalainen perhe Pohjois-Italiassa vuonna 1983. Perheenisä on klassillisen arkeologian professori, jolle tulee kesäisin nuori tutkimusapulainen. Juutalaisuus on perheessä mukana juhlapyhien vietossa muttei lainkaan ankarien sääntöjen noudattamisessa.

Perheen poika Elio on huippulahjakas erityisesti musiikin alalla. Hän osaa soittaa sen ja sen klassisen kappaleen Lisztin tapaan ja Lisztin version vielä Busonin tyylillä. Kaikilla perheenjäsenillä tuntuu olevan äärimmäisen lämpimät välit; riitoja ei esiinny juuri koskaan. Kuin vallitsisi jatkuva sapatti, työntekokaan ei rasita vaan vaikuttaa olevan varsinkin professori-isälle nautinto.

On aika astua näyttämölle sen apulaiseksi saapuvan: Oliver, Amerikasta, hänkin juutalainen. Tulokas otetaan vastaan sydämellisesti; kaikki pitävät hänestä, Elion tyttöystäväkin. Kaikki tuntuvat haluavan Oliverin seuraa ja olevan hänestä jopa mustasukkaisia.

Aika pian Elio ja Oliver alkavat osoittaa kiinnostuksen merkkejä toisiinsa, ystävystyvät – ja enemmänkin: lähestyvät ja loittonevat vuorotellen, kuin rituaalisessa soidintanssissa. Varsinkin Oliver on välistä torjuvampi, vaikkakaan ei loukkaannu Elion lähentelyistä, vaan suhtautuu niihin ymmärtäväisesti.

Nuoret miehet pyrkivät salaamaan suhteensa perheeltä. Sitä he tekevät turhaan, sillä antiikin Kreikan kuvataiteen tutkijaisällä riittää ymmärrystä aistillisuuteen, myös miestenväliseen. Itse asiassa Elion isä ja äiti järjestävät mahdollisuuksia, joissa Elio ja Oliver saavat olla kahden, muiden häiritsemättä. Kun Oliver on jo matkustanut pois, isä kertoo Eliolle tunteneensa samanlaisia tuntemuksia nuorena, mutta häneltä puuttui sanojensa mukaan rohkeutta. Hän kehottaa Eliota kulkemaan omaan suuntaansa.

André Acimanin romaaniin Call me by your name (2007) perustuvassa Luca Guadagninon samannimisessä elokuvassa (2017) on viitteitä runouteen ja filosofiaan. Ne eivät ole pinnallisia kerrontaratkaisuja vaan nousevat suoraan henkilöistä, heidän ajatuksistaan ja keskusteluistaan, kokemuksistaan ja tuntemuksistaan. Mitä tarkoitti Herakleitos (535 – 475 eKr.) väittäessään Platonin mukaan, että samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa? Sitä että vaikka virta näyttää olevan sama, siinä virtaava vesi vaihtuu koko ajan? Kun vedät jalan pois vedestä ja upotat sen siihen uudelleen, se on jo eri vettä, tavallaan eri virta(a), vaikka olet täsmälleen samassa virran kohdassa. On vain yksi ensimmäinen kerta.

Niin on laita elämässäkin. Ystävä on sama, vaikka onkin vuosien varrella muuttunut.  Taikka tuntuu tänään jotenkin toisenlaiselta kuin viime viikolla tavatessamme. Emme pääse samaan keskustelun intensiteettiin, niin kuin toivoimme, kun syvällinen yhdessäolo ja poikkeuksellinen tunne lähellä olosta oli pakko keskeyttää arkirutiineihin ja lupasimme, että tästä me jatkamme seuraavalla kerralla. Meillä on silti antoisa keskustelu, ja vaikka yritämme vuorollamme kääntää keskustelua siihen sävyyn, niihin aihelmiin, joita viime kerralla sivusimme, huomaamme oudon väkinäisyyden tunkevan puheeseemme, ikään kuin puhe tahtoisi kulkea omia teitään, vaeltaa siihen suuntaan, mihin se itse haluaa meidät viedä.

Kun palaamme uudelleen kirjaan, joka elähdytti meitä ensi lukemalla, emme saakaan siihen otetta. Arvelemme, ettei kirja niin hyvä ollutkaan. Tai pohdimme (mikä ihmeellinen rehellisyys meidät yllättikään) että olemme tulleet kypsemmiksi, emme liikutu enää moisista lapsellisuuksista. Ja kun taas jonkun ajan kuluttua otamme tuon kirjan esiin, jo ensi lehdiltä olemme sen lumoissa ja mietimme: Ei, on tämä sittenkin mestariteos, pakko se on myöntää. Ja ihmettelemme, miksei kirja innostanut meitä juuri lainkaan viime kerralla. Nyt elämme uudelleen ensimmäisen lukukokemuksen hetkiä. Ja kuitenkaan ne eivät ole samoja hetkiä, sillä vesi on virrassa toinen, vaikkakin puu virran rannalla, vedenpintaan oksiaan riiputtava itkupaju on sama paju, joka on kahissut virran partaalla jo ennen syntymäämme ja rauhoittanut ja lohduttanut meitä; siksi me olemme aina tulleetkin juuri tähän kohtaan rantaa. Vettä olisi muuallakin, mutta tuo paju!

Call Me By Your Name -elokuvan juliste.

Call Me By Your Name -elokuvan juliste.

Seisova vesi ei virtaa, se on kuollutta. Siksi seisova vesi on italiaksi acquamorta, kuollut vesi. Kreikkalainen filosofi Herakleitos puhui joesta, elävästä vedestä, elämän virrasta. Siihen emme astu koskaan samaan kohtaan; koko ajan se on liikkeessä, ja me sen mukana.  Guadagninon elokuvassa ollaan monesti veden partaalla tai aivan vedessä. Astumassa Eroksen vietäviksi; ja sekin virta muuttuu koko ajan, vaikka kumppani olisi sama.

Elämä elokuvassa ei ole pelkkää päivänpaistetta; ilo ja onni vaihtuvat hetkessä murheeksi ja kärsimykseksi. Liekö mitään ihminen niin paljon historiansa aikana kysellyt kuin kärsimyksen merkitystä. Monenlaista selitystä sille on tarjottu: se tekee meistä jalompia ihmisiä tai kasvattaa meitä seuraavaa elämää varten. Kaikki nuo selitykset lohduttavat vain silloin, kun maailmankatsomus on sen verran yhteneväinen, että sallii niiden olevan lohduttavia. Ellei, lohdun sanat maistuvat ontolta kumulta.

Miksi emme tavanneet aikaisemmin? Miksi emme tulleet toisiamme lähelle heti tavatessamme? Mikset tehnyt aloitetta? Teinhän minä, yritin. Sinä et huomannut. Mikset sinä tehnyt? Minä olen arka, en tee koskaan aloitetta. – Tahtooko romaani tai elokuva, johon se pohjaa, havainnollistaa kulttuurieroja, kun amerikkalainen väittää kosketuksensa pelikentällä olleen viesti halusta lähestyä eroottisesti?  Jos amerikkalainen sanoo niin amerikkalaiselle, se lienee ymmärrettävää. Mutta italialaiselle tai yleensä välimerelliselle ihmiselle sanottuna se on lähes absurdi, sillä Välimeren kulttuurissa fyysistä kosketusta ei ole erotisoitu, joskin intiimimpään kontaktiin on mahdollista edetä samankin sukupuolen välillä, kun koskettaminen ei ole myöskään tabu.

Kreikkalainen, Roomassa asunut filosofi Epiktetos (55 – 135) kirjoittaa pelkistetysti: ”Toiset asiat ovat vallassamme, toiset eivät.” Lause ei pyri lohduttamaan: se sanoo vain totuuden, jonka edessä kaikki maailmankatsomukset ovat samanarvoisia. Niin jumalankieltäjä kuin jumaliin uskova joutuu myöntämään, että on asioita, jotka eivät ole hänen vallassaan. Epiktetoksen ajatelma pitää paikkansa siitä riippumatta, uskommeko metafyysisiin voimiin ja elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen vai emmekö usko. Siinä on Epiktetoksen lauseen filosofinen suuruus ja yleispätevyys. Ja myös lohdutus.

Guadagninon elokuva on saanut poikkeuksellisen yksimielisen vastaanoton. Soraääniä ei ole kriitikoilta juuri kuulunut, ei Suomessa eikä ulkomailla. Oscarillakin filmi on palkittu, lukuisten muiden palkintojen ohella. – Romaani ja elokuva esittelevät kahden juutalaismiehen välisen rakkauden. Sellaisesta on esimerkkejä Raamatussakin, erityisesti Daavidin ja Jonatanin rakkaus (1. Sam. 18: 1 – 4; 20: 3, 16 – 17, 30.) mutta on siellä lausuttu myös julmia tuomioita. Nyky-Israelissa suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on liberaalia; tuomionpasuunaa puhaltavat maailmalla äärimuslimit, konservatiiviortodoksit, kiihkokatoliset ja sionistiset herätyskristityt. Viime aikoina Guadagninon elokuvan esittäminen koululaisille on herättänyt närkästystä Keski-Pohjanmaan ahdasmielisissä.

Ohjaaja Luca Guadagnino. Kuva: Wikipedia.

Ohjaaja Luca Guadagnino. Kuva: Wikipedia.

Luca Guadagnino, elokuvien käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja, on syntynyt Palermossa 1971 sisilialaisen isän ja algerialaisen äidin poikana. Hän vietti varhaisen lapsuutensa Addis-Abebassa, jossa isä toimi historian ja Italian kirjallisuuden opettajana. Guadagnino kävi koulunsa Palermossa ja valmistui Rooman La Sapienza -yliopistosta pääaineena elokuvatiede. Hänen elokuviaan ovat mm. Mundo Civilizado (Sivistynyt maailma), Cuoco Contadino (Maalaiskokki), Io sono l’amore (Rakkauttaitalialaisittain), Bertolucci on Bertolucci (Bertolucci Bertoluccista). Elokuva  Call me by your name tapahtuu lähellä Cremaa, jossa Guadagnino asui vuoden 2018 loppuun saakka: tällöin hän italialaisten lehtien mukaan aikoi siirtyä Milanoon ja Pariisiin.

André Aciman, jonka romaaniin Guadagninon elokuva perustuu, on syntynyt v. 1951 Egyptin Aleksandriassa turkkilais-italialaista sukua olevaan sefardijuutalaiseen perheeseen. Perheen kieli oli ranska, mutta sukulaiset puhuivat myös italiaa, kreikkaa, arabiaa ja ladinoa. Elokuvassa puhutaan kosmopoliittisesti englantia, ranskaa ja italiaa. Vuonna 1965 poliittisen tilanteen vuoksi Aciman muutti Egyptistä äitinsä ja veljensä kanssa pakolaisena Roomaan, isä puolestaan Pariisiin. Vuonna 1968 koko perhe siirtyi Yhdysvaltoihin. Aciman on väitellyt kirjallisuustieteen tohtoriksi Harvardin yliopistossa 1988. Kirjailija sijoitti ilmeisen omaelämäkerrallisen romaaninsa tapahtumat vuoteen 1983, jolloin hän täytti 32 vuotta.

Call me by your name. (Chiamami col tuo nome. Kutsu minua nimelläsi, 2017.) Ohj. Luca Guadagnino. Perustuu André Acimanin samannimiseen romaaniin. Pääosissa: Armie Hammer, Timothée Chalamet, Michael Stuhlbarg.

Katso myös Marja Kuparisen arvio elokuvasta vuoden 2018 tammikuulta.

 

 

 


Esko Karppanen

Kirjoittaja

Esko Karppanen on filosofian lisensiaatti ja vapaa kirjoittaja. Hänen julkaisujaan ovat muun muassa esseeteokset Unohduksen tällä puolen (Ntamo 2013) ja Jumalten unet (Ntamo 2018).


'”Asiat pysyvät samana vain muuttumalla” – elokuva kahden juutalaismiehen välisestä rakkaudesta' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.