Arkkipiispa emeritus John Vikström 90 vuotta 1.10.2021

Vartija-lehti ja sen lukijat haluavat onnitella emeritusarkkipiispa John Vikströmiä sydämellisesti hänen 90-vuotispäivänään 1.10.2021. Keskellämme on sekä kotimaassa että kansainvälisesti arvostettu emeritus, joka toimi Suomen kirkon piispana 28 vuotta ja on vielä eläkevuosinaan edistänyt monia merkittäviä asioita.

Vikströmin ensimmäinen artikkeli Vartijassa ilmestyi vuonna 1961. Otsikkona oli 60-luvun sosiaalipolitiikka. Kirjoittaja oli Porvoon hiippakunnan nuori diakonia- ja sosiaalipastori, joka esitteli samana vuonna ilmestynyttä Pekka Kuusen samannimistä merkkiteosta.

Tämä Vartija-lehden John Vikströmiin liittyvä kokonaisuus ilmestyy paitsi sähköisesti myös rajatulle lukijakunnalle jaettavana painettuna julkaisuna. Se sisältää Vikströmin elämäkerta-artikkelin, joka pohjautuu Kansallisbiografia-artikkeliin (vuodelta 2007), ja aivan tuoreen katsauksen hänen eläkevuosiinsa. Ne on laatinut emeritusprofessori Hannu Mustakallio.

Molemmissa artikkeleissa on pohjana Vikströmin bibliografia 1953–2021, julkaistujen teosten, kirjoitusten, puheiden ja haastattelujen kokoelma, jonka Mikko Ketola ja Hannu Mustakallio panivat alulle 1991 ja jonka he ovat tuoneet 90-vuotispäivän kynnykselle. Bibliographia Vikstroemiana ilmestyy erikseen Vartija-lehden julkaisemana e-kirjana.

Suomen kirkon piispana lähes 30 vuotta

John Vikström oli luterilaisen kirkon piispana yhteensä 28 vuotta, toiseksi pisimpään 1900-luvulla. Hänet valittiin 1970 ruotsinkielisen Porvoon hiippakunnan johtoon ja 1982 arkkipiispaksi, ja hän hoiti virkaansa vuoden 1998 lopulle saakka.

Vikströmin arkkipiispakaudella monet kirkolliset uudistushankkeet vietiin päätökseen. Kirkko sai uuden virsikirjan, raamatunkäännöksen ja kirkkolain sekä ensimmäiset naispapit. Sen kansainväliset ja ekumeeniset suhteet vahvistuivat merkittävästi. Vikström osallistui aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja nosti kirkon sosiaalieettistä profiilia erityisesti 1990-luvun alun lamavuosina.

Lapsuus ja nuoruus

John Vikström syntyi 1931 opettajaperheen esikoisena vanhaan talonpoikaissukuun Kruunupyyssä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Isä Edvin Vikström oli paitsi kansakoulunopettaja myös maallikkosaarnaaja, joka kantoi vastuuta sekä kunnan että seurakunnan asioista. Kodin ilmapiiriä leimasi yhteiskunnallinen ja kulttuurinen avoimuus. Vanhempien uskonnollisuus oli lempeän maanläheinen yhdistelmä kirkollisuutta ja herätyskristillisyyttä. Heidän viiteryhmänsä oli ruotsinkielisen Pohjanmaan pietistisvoittoinen niin sanottu kirkollinen herätys. Isä oli lapsuudessaan saanut vaikutteita herännäisyydestä, äiti-Hilma taas lestadiolaisuudesta.

Johnin vanhemmat olivat lähtöisin Värnumin kylästä Ähtävältä. Isänisä Johannes (Johan) Wärn oli maanviljelijä, hänen puolisonsa Ida Johanna (o.s. Punsar) taas tunnettu erilaisesta toimeliaisuudestaan. Wärnit ottivat 1920-luvulla sukunimekseen Vikströmin.

Lapsuudessaan opettajan poika ei kuullut suomea lainkaan. Hän aloitti syksyllä 1944 taloudellisista vaikeuksista ja pitkästä matkasta huolimatta oppikoulun Kokkolassa. Opiskeltuaan isänsä johdolla suomea hän pääsi kuusivuotisen kansakoulun jälkeen suoraan ruotsalaisen yhteiskoulun toiselle luokalle. Sittemmin hän eteni vielä tavallista nopeammin suorittamalla neljännen luokan kesän aikana.

John Vikström pääsi ylioppilaaksi Kokkolan Svenska samskolanista keväällä 1950. Kuva: John Vikströmin perhearkisto.

John Vikström pääsi ylioppilaaksi Kokkolan Svenska samskolanista keväällä 1950. Kuva: John Vikströmin perhearkisto.

Vikström osallistui innokkaasti kristilliseen koululaistyöhön. Vähitellen hänessä kypsyi päätös lähteä opiskelemaan papiksi. ”Vicki” innostui urheilusta ja voitti muun muassa ruotsinkielisten koulujen korkeushyppymestaruuden. Jalkapallo syrjäytti kuitenkin kohta tärkeimpänä harrastuksena yleisurheilun. Ylioppilaaksi Vikström kirjoitti keväällä 1950.

Teologian opiskelijasta tutkijaksi ja opettajaksi

Teologian opintonsa John Vikström aloitti 1951 Helsingin yliopistossa. Helsingin tiedekuntaa oli suositellut erityisesti Kaarlelan kirkkoherra, teologian tohtori Tor Krook. Taustalla oli epäluottamus, jota Pohjanmaan herätysväen keskuudessa tunnettiin liian liberaalina pidettyä ruotsinkielistä vaihtoehtoa, Åbo Akademin teologista tiedekuntaa, kohtaan. Nuori ylioppilas teki myös lyhyen stipendimatkan Uppsalaan ja tutustui Ruotsin nuorkirkolliseen liikkeeseen, jonka tavasta yhdistää kristillinen ja humanistinen perinne harmoniseksi kokonaisuudeksi hän sai pysyviä vaikutteita.

Helsingissä opiskellessaan Vikström asui kolme vuotta saksalaisen seurakunnan kirkkoherran, teologian tohtori (h.c.) Geert Sentzken luona, joka muokkasi saarnoillaan ja esimerkillään hänen pappisihannettaan. Sentzken pyrkimyksenä oli esittää kristillinen sanoma Ruotsin nuorkirkollisten tapaan jatkuvasti vasten kulttuuri- ja yhteiskuntaelämän ilmiöitä. Vikströmin merkittäviin kokemuksiin kuului myös intensiivinen ”elämän opiskelu” ylioppilaskunnassa, Vasa Nationissa ja ruotsinkielisten ylioppilaiden kristillisessä yhdistyksessä.

Vikström suuntautui jo perusopinnoissaan systemaattiseen teologiaan, jota hän opiskeli professorien Osmo Tiililän ja Yrjö J. E. Alasen johdolla. Tiililä antoi pro gradu -työn aiheeksi G. G. Rosenqvistin, erityisesti ruotsinkielisellä taholla arvostetun kulttuuripersoonallisuuden, tiedemiehen ja poliitikon. Rosenqvist oli 1900-luvun alussa pyrkinyt yhdistämään kristillisen uskon ja inhimillisen kulttuurin, mikä sai nuoren Vikströmin kiinnostumaan hänestä. Saatuaan opintonsa päätökseen ja pappisvihkimyksen Porvoossa 1956 Vikström toimi lyhyen aikaa ruotsinkielisessä seurakuntatyössä Espoossa.

Nuori pastori vietti lukuvuoden 1956–1957 Kirkkojen maailmanneuvoston stipendiaattina Tübingenissä Saksassa. Hänen tarkoituksenaan oli perehtyä erityisesti kirkon ja maailman suhdetta koskevaan ongelmaan. Samalla Vikström tutustui Saksan evankelisiin akatemioihin, jotka olivat kirkon, yhteiskunnan, kulttuurin ja työelämän kohtauspaikkoja. Stipendivuosi vahvisti hänen ajatustaan jatkaa teologian opintoja.

Kotimaassa Vikströmiä odotti työ Porvoon hiippakunnan hiippakuntapastorina, jonka alaan kuuluivat diakonia ja sosiaalieettiset kysymykset. Diakoniapapin tuli hoitaa yhteyksiä teollisuuteen sekä työnantajien ja -tekijöiden järjestöihin. Vikström rupesi soveltamaan Saksan-kokemuksiaan Porvoon hiippakunnassa ja ruotsinkielisessä seurakuntatyön keskusjärjestössä. Yhteiskuntaeettisen työn pioneeri joutui kohtaamaan työväenliikkeen kritiikin kirkon ”vanhoja syntejä” kohtaan.

Vikström pääsi tekemisiin myös sosiaalieettisestä toiminnasta kiinnostuneiden suomenkielisten piirien kanssa. Hän osallistui pastori Toivo I. Palon 1958 johtamaan kirkon ensimmäiseen teollisuusseminaariin, jonka osanottajat työskentelivät teoreettisen jakson jälkeen kuuden viikon ajan tehtaissa ja muissa maallisissa tehtävissä. Seuraavana vuonna Vikström opiskeli kuukauden Ruotsin ammattijärjestöjen keskusliiton (LO) instituutissa.

Vikströmille vuodeksi 1962 myönnetty valtion tutkimusapuraha liitti hänet Åbo Akademin piiriin myös konkreettisesti, kun hän muutti perheineen Helsingistä Turkuun. Jo keväällä valmistui uskontososiologinen lisensiaatintyö kirkollisesta aktiivisuudesta eräissä ruotsinkielisissä seurakunnissa. Tämän jälkeen hän rupesi valmistelemaan väitöskirjaa ja toimi tilapäisissä opetus- ja tutkimustehtävissä. Kolmilapsisen perheen toimeentulosta huolehti lähinnä kansakoulunopettajana toiminut puoliso Birgitta, omaa sukua Hellberg, joka hänkin oli lähtöisin opettajaperheestä ja oli ollut kaksi vuotta John Vikströmin luokkatoveri Kokkolassa.

Vikström oli suuntautumassa Åbo Akademissa hyvää vauhtia uskontososiologiaan. Teologisessa tiedekunnassa systemaattisen teologian professorin virkaa hoitanut ruotsalainen Ragnar Bring sattui kuitenkin lukemaan hänen G. G. Rosenqvistia käsittelevän artikkelinsa ja kehotti kirjoittamaan Rosenqvistista väitöskirjan. Tutkimustaan Religion och kultur. Grundproblemet i G. G. Rosenqvists religiösa tänkande Vikström puolusti 1966 ja sai kohta sen jälkeen systemaattisen teologian lehtorin viran.

Lehtoraattia seurasi systemaattisen teologian dosentuuri ja syksyllä 1970 nimitys teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian apulaisprofessoriksi, jota tehtävää Vikström ei käytännössä ehtinyt juuri hoitaa vakinaisesti. Åbo Akademissa systemaattiseen teologiaan sisältyi 1960-luvun lopulla käytännössä myös uskontososiologia, jonka asiantuntija Vikström oli.

1960-luvun loppuvuodet olivat onnellista aikaa. Suosittu teologi sai keskittyä siihen, mistä hän piti: opettamaan ja tutkimaan yliopistossa sekä saarnaamaan ja pitämään esitelmiä kirkossa. Jännite kahden elämänpiirin välillä säilyi hedelmällisenä. Molemmissa oli kysymys saman asian pohtimisesta eri näkökulmista: mikä oli kirkon asema modernissa yhteiskunnassa.

Porvoon piispa

Porvoon hiippakunnassa syksyllä 1970 käyty piispanvaali osoitti lopullisesti, ettei John Vikströmin paikka ollut yliopistossa vaan kirkon johtotehtävissä. Kun hiippakunnan kolmas piispa Karl-Erik Forssell oli ilmoittanut keväällä jäävänsä eläkkeelle, ruotsinkielisessä lehdistössä alkoi vilkas spekulaatio seuraajasta. Ruotsinkielisen seurakuntatyön keskusliitto, Vikströmin entinen työnantaja, järjesti koevaalin, johon osallistui lähes 80 prosenttia tulevista valitsijoista.

Vikströmin kannatus osoittautui selvästi vahvimmaksi sekä koe- että varsinaisessa vaalissa. Ahvenanmaata lukuun ottamatta hänet asetettiin ensimmäiselle sijalle kaikissa rovastikunnissa. Vikström oli ylivoimainen ykkönen kotikaupungissaan Turussa, mutta vain niukasti synnyinseudullaan Pohjanmaalla, missä häntä saatettiin pitää liian radikaalina. Saadessaan nimityksen lokakuussa 1970 Vikström oli juuri täyttänyt 39 vuotta. Vain Johannes Gezelius (1686–1733) oli piispanvirkaan astuessaan ollut vielä nuorempi, 35-vuotias.

John Vikström vihittiin piispaksi Porvoon tuomiokirkossa loppiaisena 1971. Kuva: Kyrkpressenin arkisto.

John Vikström vihittiin piispaksi Porvoon tuomiokirkossa loppiaisena 1971. Kuva: Kyrkpressenin arkisto.

Piispanvaalin osoittamasta laajasta kannatuksesta huolimatta Porvoon hiippakunnan kaitseminen ei ollut helppo tehtävä, sillä se oli maantieteellisesti ja uskonnollisesti hajanainen. Ruotsinkielisen Pohjanmaan maaseutua leimasi paljolti kristillinen yhtenäiskulttuuri, mutta pääkaupunkiseudulla maallistuminen oli edennyt voimakkain harppauksin. Pappispula väijyi tulevaisuuden uhkana.

Vikström kohtasi piispuutensa alkuvaiheessa runsaasti vastustusta ennen muuta herätyskristilliseltä taholta. Pohjanmaalla kiisteltiin talvella 1972 siitä, oliko piispan sopivaa osallistua sunnuntaina järjestettyyn laturetkeen Botnialoppetiin. Urheiluharrastustaan Porvoossa jatkanut Vikström katsoi parhaimmaksi perua osallistumisensa, ettei hän olisi antanut aihetta ”pahennukseen”.

Vikströmin syksyllä 1972 julkisuuteen tullut paimenkirje Tro i kris (Usko kriisissä) herätti poikkeuksellista huomiota Porvoon hiippakunnassa ja laajemminkin. Siinä Vikström kosketteli ajankohtaiseksi noussutta kysymystä kirkon suhteesta Raamattuun lähestyen sitä omasta henkilöhistoriastaan ja kirkosta vieraantuneen ”täysi-ikäisen” ihmisen näkökulmasta. Osa evankelisen herätysliikkeen papeista leimasi uuden piispansa jo etukäteen ”epäuskon teologian” edustajaksi. Paimenkirje sai kuitenkin osakseen myös runsaasti tunnustusta selkeydestään ja teologisesta johdonmukaisuudestaan. Se myytiin kohta loppuun, ja sitä opiskeltiin lukuisissa seurakuntien opintopiireissä.

Porvoon piispaa kysyttiin myös kirkon yhteisiin ja ekumeenisiin tehtäviin. Hänestä tuli 1972 luterilaisen kirkon teollisuustyötä jatkaneen kirkon yhteiskunnallisen toimikunnan puheenjohtaja. Entinen diakoniapappi halusi nostaa kirkon sosiaalieettistä profiilia, mutta torjui keskittymisen sosiaaliseen ja poliittiseen ”evankeliumiin”. Tältä pohjalta hän asetti sittemmin kyseenalaiseksi myös erityisen kristillisen puolueen oikeutuksen.

Vikström antoi 1970-luvulla huomattavan panoksen usean kirkon hallintoa ja järjestysmuotoa pohtineen komitean työhön. Näin hän oli valmistelemassa sittemmin toteutuneita hallinnollisia ja toiminnallisia uudistuksia.

Porvoon hiippakunnan tuomiokapituliin kuuluivat joulukuussa 1975 (vasemmalta) jumaluusoppinut asessori Erik Wentin, tuomiorovasti Erik Paetau, notaari Gunnar Grönblom, piispa John Vikström, jumaluusoppinut asessori Thure Eriksson ja lainoppinut asessori Gunnar Träskman. Kuva: Porvoon tuomiokapituli.

Porvoon hiippakunnan tuomiokapituliin kuuluivat joulukuussa 1975 (vasemmalta) jumaluusoppinut asessori Erik Wentin, tuomiorovasti Erik Paetau, notaari Gunnar Grönblom, piispa John Vikström, jumaluusoppinut asessori Thure Eriksson ja lainoppinut asessori Gunnar Träskman. Kuva: Porvoon tuomiokapituli.

Vikström oli jo 1968 osallistunut Uppsalassa pidettyyn, radikaalin ilmapiirin leimaamaan Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokoukseen. Sittemmin hän oli keskeisesti mukana oppineuvotteluissa, joita Suomen luterilainen kirkko kävi Venäjän ortodoksisen kirkon ja Luterilainen maailmanliitto roomalaiskatolisen kirkon kanssa. Niin sosiaalieetikko kuin Vikström alkuperäiseltä suuntautumiseltaan olikin, hän on korostanut opillisten kysymysten merkitystä ekumeenisissa keskusteluissa.

Pitkä arkkipiispakausi

Martti Simojoen eläkkeelle jäämistä seuranneessa arkkipiispanvaalissa toukokuussa 1978 John Vikström sai kolmannen ehdokassijan Helsingin yliopiston kanslerin Mikko Juvan ja Tapiolan kirkkoherran Samuel Lehtosen jälkeen. Porvoon piispan monet julkiset esiintymiset – viimeksi Oulun kirkkopäivillä kesällä 1981 – vahvistivat hänen asemaansa suomenkielisten keskuudessa. Vielä lokakuussa 1981 hän kertoi 50-vuotishaastatteluissaan, ettei hän ollut pyrkimässä arkkipiispaksi eikä myöskään Helsingin piispaksi.

Juvan kauden jäätyä odottamattoman lyhyeksi ja Lehtosen saatua nimityksen Helsinkiin Vikström nousi selväksi ykköseksi toukokuussa 1982 toimitetussa seuraavassa arkkipiispan vaalissa. Valitsijoista peräti 78 prosenttia kannatti häntä ensimmäiselle sijalle. Muille sijoille tulivat Lapuan ja Mikkelin hiippakuntien piispat Yrjö Sariola ja Kalevi Toiviainen, jotka olivat Vikströmin kurssitovereita. Samaan nuorehkojen piispojen ryhmään kuulunut Tampereen, aiemmin Kuopion hiippakunnan piispa Paavo Kortekangas oli kieltäytynyt ehdokkuudesta ja siten tasoittanut tietä Vikströmin valinnalle.

Lapuan hiippakunnan piispa Yrjö Sariola asetti John Vikströmin arkkipiispaksi syyskuussa 1982 Turun tuomiokirkossa. Kuva: Dan Kronqvist.

Lapuan hiippakunnan piispa Yrjö Sariola asetti John Vikströmin arkkipiispaksi syyskuussa 1982 Turun tuomiokirkossa. Kuva: Dan Kronqvist.

Kielirajan lopullisesti murtanut Vikström astui Pyhän Henrikin istuimelle seuraavana syksynä. Häntä seurasi Porvoon piispana hänen veljensä, teologian tohtori Erik Vikström. Isoveli varoi sittemmin tarkasti puuttumasta entisen hiippakuntansa asioihin. Erik Vikströmin jälkeen Porvoon piispaksi tuli 2006 Gustav Björkstrand, hänen jälkeensä 2009 taas John Vikströmin poika, teologian tohtori Björn Vikström, joka kuitenkin erosi 2019 piispanvirasta siirtyäkseen yliopistouralle.

John Vikströmin arkkipiispakausi kesti yhteensä 16 vuotta; hän jäi eläkkeelle joulukuussa 1998. Vain Gustaf Johansson oli 1900-luvulla ollut arkkipiispan virassa pitempään.

Vikströmin kaudella monet pitkään ja laajalla pohjalla valmistellut kirkolliset uudistushankkeet vietiin päätökseen. Arkkipiispan työtaakkaa helpottamaan perustettiin vuoden 1998 alussa arkkihiippakunnan piispan virka. Hänen omaa vastuualuettaan oli vastedes lähinnä Turun seutu.

Vikströmin ohjelmaan kuului kirkon omaleimaisuuden korostaminen sen hallinnollista, taloudellista ja henkistä riippumattomuutta lisäämällä. Tavoitteena oli sekä karsia valtiokirkollisuuden jäänteitä että edistää ”alhaalta kasvavaa”, omaehtoista aktiivisuutta, näkyä kirkosta henkisenä ja hengellisenä ”vapautusliikkeenä”. Jälkimmäinen pyrkimys konkretisoitui pohdiskeluna, jota ruvettiin kutsumaan nimellä Kirkko 2000.

Uusi kirkkolaki ja siihen ensimmäistä kertaa liittynyt kirkkojärjestys tulivat voimaan 1994, mikä oli merkittävin lainsäädäntöuudistus vuoden 1869 kirkkolain jälkeen. Tuomiokapitulilaitos siirtyi 1997 valtiolta kokonaan kirkon ylläpitämäksi; piispannimitysoikeuden tasavallan presidentti menetti 2000.

Tavallisia seurakuntalaisia kosketti uuden virsikirjan (1987) ja raamatunkäännöksen (1992) käyttöön ottaminen. Kristinopin ja jumalanpalveluselämän uudistus olivat Vikströmin kauden päättyessä loppusuoralla.

Eniten julkista huomiota herätti kysymys pappisviran avaamisesta naisille. Se oli esillä vuoden 1984 kirkolliskokouksessa, mutta sai taakseen vaaditun määräenemmistön vasta kaksi vuotta myöhemmin. Ensimmäiset naisteologit vihittiin Suomen kirkon papeiksi maaliskuussa 1988.

Kirkon sisäisissä kiistoissa Vikström luotti avoimen teologisen keskustelun ja asiallisen perustelemisen voimaan. Hänen vastustajansa yrittivät 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla leimata hänet harhaoppiseksi homoseksuaalisuuskysymyksen vuoksi, mikä jätti häneen pysyvän jäljen.

Vikström lujitti arkkipiispakaudellaan piispakunnan keskinäistä yhteenkuuluvuutta. Hänen aloitteestaan piispat ryhtyivät pitämään epävirallisia neuvotteluja kirkolliskokouksen aikana ja ennen piispainkokouksen istuntoja. Lisäksi he kokoontuivat kevättalvella ”hiihtoleirilleen”, joka tarjosi tilaisuuden myös yhteiseen työskentelyyn ja rukoukseen. Vikströmin tunnus ”elämä on joukkuepeliä” koski myös kirkon johtoa; varsinaisesti kyseessä oli hänen Suomen Palloliiton kanssa käynnistämänsä nuorisokasvatusprojekti.

Kansainväliset ja ekumeeniset suhteet

Arkkipiispan erityiselle vastuualueelle kuuluneet luterilaisen kirkon kansainväliset ja ekumeeniset suhteet vahvistuivat merkittävästi. John Vikström itse toimi aktiivisesti Kirkkojen maailmanneuvoston, Luterilaisen maailmanliiton ja Euroopan kirkkojen konferenssin piirissä. Hänen ekumeenisessa linjassaan yhdistyivät luja luterilainen identiteetti ja ekumeeninen avoimuus.

Vikström linjasi yhteistyön katolisen kirkon kanssa Suomen luterilaisen kirkon tärkeimmäksi ekumeeniseksi painopisteeksi. Hän tapasi Roomassa tammikuussa 1985 paavi Johannes Paavali II:n yhdessä Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispan Paavalin ja Helsingin katolisen piispan Paul Verschurenin kanssa. Tästä alkoi suomalaisten piispojen vuosittaisten Rooman-vierailujen ja siellä Pyhän Henrikin päivänä pidettyjen suomenkielisten jumalanpalvelusten perinne. Vikström otti Pohjoismaissa 1989 vierailleen paavi Johannes Paavali II:n ystävällisesti vastaan Turun tuomiokirkossa ja piispantalossa. Sittemmin Suomen ja Ruotsin luterilaiset kirkot saivat erityismaininnan paavin ekumeniaa käsitelleessä ensyklikassa. Vikströmin kauden lopulla kirkolliskokous hyväksyi 1998 Luterilaisen maailmanliiton ja katolisen kirkon pitkään valmisteleman asiakirjan Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta.

Paavi Johannes Paavali II vieraili arkkipiispa John Vikströmin luona Turussa kesäkuussa 1989 osana Pohjoismaihin suuntautunutta vierailuaan. Kuva: Magnus Löfving/Katolinen tiedotuskeskus (KATT).

Paavi Johannes Paavali II vieraili arkkipiispa John Vikströmin luona Turussa kesäkuussa 1989 osana Pohjoismaihin suuntautunutta vierailuaan. Kuva: Magnus Löfving/Katolinen tiedotuskeskus (KATT).

Vikström jatkoi jo Martti Simojoen arkkipiispakaudella alkanutta läheistä yhteydenpitoa Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Hän johti luterilaisen kirkon valtuuskuntaa joka kolmas vuosi käydyissä teologisissa oppikeskusteluissa. Vikströmistä tuli 1985 Leningradin hengellisen akatemian kunniatohtori, mikä oli harvinainen kunnianosoitus Venäjän ortodoksiselta kirkolta. Venäläis-suomalaisen kirkollisen yhteistyön hedelmänä oli myös Inkerin luterilaisen kirkon uudelleen perustaminen.

Vikström teki ensimmäisenä arkkipiispana yhdessä Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispan Johanneksen kanssa 1998 virallisen vierailun Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan Bartolomeos I:n luokse. Hän vaikutti merkittävästi niin sanotun Porvoon kirkkoyhteisön syntyyn, joka tarkoitti täyden kirkollisen yhteyden luomista Pohjoismaiden ja Baltian luterilaisten kirkkojen sekä Britannian ja Irlannin anglikaanisten kirkkojen kesken. Jo vanhastaan Vikströmillä oli ollut läheiset yhteydet Pohjoismaiden ja Saksan luterilaisiin kirkkoihin sekä Itä-Euroopan vähemmistökirkkoihin.

Vikströmin arkkipiispakaudella Suomen luterilainen kirkko rupesi käymään myös kahdenvälisiä oppikeskusteluja ortodoksien ja eri protestanttisten yhteisöjen edustajien kanssa. Näin Suomesta alettiin joissakin yhteyksissä puhua ekumenian mallimaana.

Yhteiskunnallinen vaikuttaja

Edeltäjiensä jälkiä John Vikström seurasi jatkamalla kirkon avautumista yhteiskuntaan. Hän kohosi 1990-luvulla merkittäväksi mielipidejohtajaksi koko suomalaisessa yhteiskunnassa. Hänen punnitut sosiaalieettiset kannanottonsa, joissa hän arvosteli erityisesti taloudellista uusliberalismia, loivat perustaa kirkon profiloitumiselle yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Lamavuosina kirkko tuli Vikströmin johdolla ihmisten rinnalle ja vahvisti asemaansa kansankirkkona. Kansan Uutisten kolumnisti jopa ehdotti arkkipiispan valitsemista vasemmistoliiton presidenttiehdokkaaksi.

Vikströmin yhteiskunnallinen aktiivisuus kohtasi valtiovallan taholta myös kritiikkiä. Niin sanottujen arkipyhien (loppiaisen ja helatorstain) palauttaminen alkuperäisille paikoilleen viivästyi, kun presidentti Mauno Koivisto lykkäsi 1986 lain voimaantuloa vuoden 1992 alkuun. Vikströmin esitettyä pakolaisvihamielisyyden ”synniksi” seurauksena oli yllättävän raju konflikti arkkipiispan ja omaperäisen presidentin kesken: Koivisto boikotoi Helsingin uuden piispan Eero Huovisen virkaanvihkimisjuhlaa.

John Vikströmin kirjallinen tuotanto on laaja ja monipuolinen. Hän ja hänen puolisonsa Birgitta Vikström kirjoittivat myös uskonnon oppikirjoja. Jälkimmäinen toimi muun muassa Suomen ruotsinkielisen marttajärjestön, Suomen papinemäntien liiton ja pohjoismaisen perheenemäntien liiton puheenjohtajana. Birgitta Vikström yhdisti omassa julkisessa ja yksityisessä elämässään niin Martan kuin Mariankin roolit. Hänelle myönnettiin 1991 Fredrika Runeberg -palkinto tunnustuksena ”yhteiskunnallis-äidillisestä panoksestaan”.

Birgitta Vikströmin kuoltua syöpään ja sairastuttuaan itse eturauhassyöpään John Vikström otti yhdeksi eläkevuosien tehtäväkseen osallistumisen syöväntorjuntatyöhön. Hän on rohkaissut suomalaisia miehiä kohtaamaan surunsa ja sairautensa.

John Vikström on pitänyt yhteyksiä kulttuurielämään, yliopistoihin, yritysmaailmaan ja urheiluun sekä pohtinut terävästi eettisiä kysymyksiä. Monet yhteisöt ovat osoittaneet kunnioitustaan hänen elämäntyölleen. Valtiollisten, akateemisten, kirkollisten ja ekumeenisten tunnustusten ohella hänet on valittu vuoden 1999 positiivisimmaksi henkilöksi ja vuoden 2001 käyttäytyjäksi.

Arkkipiispa John Vikström vieraili vuonna 1998 ekumeenisen patriarkan Bartolomeoksen luona Turkissa yhdessä Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispan Johanneksen kanssa. Tässä kirkonjohtajat ovat kärrykyydissä Halkin saarella. Kuva: Heikki Jääskeläinen.

Arkkipiispa John Vikström vieraili vuonna 1998 ekumeenisen patriarkan Bartolomeoksen luona Turkissa yhdessä Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispan Johanneksen kanssa. Tässä kirkonjohtajat ovat kärrykyydissä Halkin saarella. Kuva: Heikki Jääskeläinen.

Henkilö- ja uratiedot

John Edvin Vikström s. 1.10.1931 Kruunupyy. Vanhemmat kansakoulunopettaja Edvin Vikström ja Hilma Lindström. Puoliso 1 1957 kansakoulunopettaja Märta Ulla Birgitta Hellberg s. 1932, k. 1994, vanhemmat kansakoulunopettaja John Hellberg ja Margit Backman; puoliso 2 2001 kasvatustieteiden maisteri Clary-Ann Still (aiemmin Sandvik) s. 1936, vanhemmat kansanopistonopettaja Ture Sandvik ja Dagny Lindh. Lapset: Ulf s. 1958, diplomi-insinööri; Monica (Vikström-Jokela) s. 1960, filosofian maisteri, toimittaja; Björn s. 1963, teologian tohtori, Åbo Akademin yliopisto-opettaja ja määräaikainen professori, ent. Porvoon hiippakunnan piispa.

Ylioppilas, Svenska samskolan i Gamlakarleby 1950; teologian kandidaatti Helsingin yliopistosta 1956, lisensiaatti 1962 ja tohtori 1966 Åbo Akademista; vihitty papiksi Porvoossa 1956. Kirkkojen maailmanneuvoston stipendiaatti Tübingenin yliopistossa Saksassa 1956–1957.

Espoon ruotsalaisen seurakunnan apulainen 1956; Porvoon hiippakunnan hiippakuntapastori, Förbundet för svenskt församlingsarbete i Finlandin sosiaalisihteeri 1957–1961; valtion nuorten tieteenharjoittajien apuraha 1962, 1965; Åbo Akademin vt. assistentti 1963–1966, systemaattisen teologian lehtori 1966–1970, dosentti 1968–1994, teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian apulaisprofessori 1970; Porvoon hiippakunnan piispa 1970–1982; Turun arkkihiippakunnan ja Suomen arkkipiispa 1982–1998. Eläkkeelle 1998.

Muut liitetiedot löytyvät Kansallisbiografiasta. Lähde- ja kirjallisuusluettelo sisältyy seuraavan artikkelin vastaavaan luetteloon.

Artikkeli on julkaistu aiemmin: Suomen kansallisbiografia 10. Studia Biographica 3: 10. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007, 524–527; Kirkollisia vaikuttajia Pyhästä Henrikistä nykyaikaan. Toim. Hannu Mustakallio. Studia Biographica 10. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012, 517–524.

 

Eläkeläinen John Vikström

Eläkkeelle pitkän piispakauden jälkeen

Pitkäaikainen arkkipiispa John Vikström ilmoitti eläkkeelle jäämisestään kirkolliskokouksen syysistunnon jälkeen marraskuussa 1997. Kun hänen oli määrä erota joulukuun alussa 1998, hän ehtisi täyttää 67 vuotta. Periaatteessa Vikström olisi voinut pysyä virassaan vielä 70-vuotiaaksi, siis vuoteen 2001 saakka. Arkkihiippakunnan ensimmäisen piispan kanssa, jonka hän vihki virkaan helluntaina 1998, Vikström ehti tehdä yhteistyötä puolisen vuotta.[1] Näin hän sai viimeisenä vuotenaan kaipaamansa avun Turun hiippakunnan kaitsemiseen.

Vikström kertoi lehdistölle aikovansa seurata eläkkeellä tarkasti, mitä kirkossa ja myös urheilussa tapahtuisi. Hän toivoi itse voivansa urheilla ja liikkua.[2] Eläkkeellejäämispäätös sai Vikströmin laskemaan vapautuneesti leikkiä Aamulehden toimittajalle. Kun hän oli Suomen Palloliiton 90-vuotisjuhlavuoden suojelija, hän oli valmis ottamaan tililleen maajoukkueen syksyisen epäonnistumisen EM-turnaukseen pääsyssä.[3]

Jo etukäteen saattoi todeta, että viimeinen vuosi arkkipiispana ei olisi pelkkää ”jäähdyttelyä”. Siihen kuului toista kuukautta ulkomaanmatkoja muun muassa Britanniaan, Amerikkaan ja Turkkiin Konstantinopolin patriarkan luokse. Lisäksi Suomeen oli tulossa ulkomaisia vieraita esimerkiksi niin sanotun Porvoon julistuksen allekirjoittajakirkoista.[4]

Vuosi 1998 toi arkkipiispan elämään myös yllättävää sairautta: hänellä todettiin eturauhassyöpä, josta hän kuitenkin toipui leikkaushoidolla, ja hän oli selkäleikkauksessa. Käänne elämässä sai Vikströmin osallistumaan aktiivisesti syöväntorjuntatyöhön.[5]

Seuraavan marraskuun (1998) alussa koolla ollut kirkolliskokous vietti Turun linnassa arkkipiispan lähtöjuhlaa. Opetusministeri Olli-Pekka Heinonen luonnehti Vikströmin panosta Suomen kirkon ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajana mittavaksi. Arkkipiispaa oli kuunneltu myös kirkollisten piirien ulkopuolella, Heinonen totesi.[6]

Pitäessään kirkolliskokouksen päätöspuheen Vikström lausui ensin kiitokset kaikille kokouksen vastuunkantajille. Sitten hän halusi kiteyttää sanottavansa rukoukseen siitä, ettei maailmanlaajuinen kirkko turvautuisi ”tämän maailmanajan voimiin”, vaan ”totuuden Hengen johdatukseen”.[7]

Arkkihiippakunnalle osoittamassaan viimeisessä paimenkirjeessä Vikström muisteli lämpimästi toimittamiaan piispantarkastuksia, joissa hän oli saanut tutustua mitä erilaisimpiin ihmisryhmiin ja -kohtaloihin. Koulujen oppilaat olivat tehneet kysymyksiä uskon ja moraalin kysymyksistä ja näin ”tarkastaneet” piispan, Vikström muisteli. Piispantalossa hän oli saanut kuulla seurakuntien työntekijöitä heidän suruistaan ja iloistaan. Erityisesti arkkipiispa halusi kiittää hiippakuntalaisia siitä rakkaudesta ja huolenpidosta, jota nämä olivat osoittaneet hänen puolisonsa sairauden ja kuoleman sekä hänen oman syöpäleikkauksensa johdosta.[8] Paimenkirje luettiin kaikissa arkkihiippakunnan seurakunnissa adventtisunnuntain jumalanpalveluksen yhteydessä.[9]

Viimeisen kerran Vikström saarnasi arkkipiispana Turun tuomiokirkossa marraskuun lopulla 1998. Lähtösaarnaa oli tullut omasta aloitteestaan kuuntelemaan myös presidentti Martti Ahtisaari Eeva-puolisonsa kanssa.[10] Arkkipiispa halusi yhdistää tuomiosunnuntain saarnassa Jumalan ehdottoman rakkauden sekä hänen pyhät käskynsä ja ihmisten henkilökohtaisen vastuun. Vikström lainasi Lars Stenbäckin virttä:

Silmiisi katson, Jeesus.

Jos tuomionkin kuulisin,

niin katson hyljättynäkin

                  silmiisi helliin, Jeesus.

”Jäähyväisten päivän” saarnansa Vikström päätti toivotukseen kuulijalleen: ”Herra kääntäköön kasvonsa, Herra kääntäköön katseensa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.”[11]

Eläkkeelle jääminen nousi ykkösuutiseksi valtakunnallisen Helsingin Sanomien sivuilla. Uutiseen liittynyt kuva esitti arkkipiispan viran tunnusten – sauvan, ristin, keltaisen kaavun ja hiipan – jättämistä alttarille lähtömessun lopulla.[12] Luopuessaan virkaan liittyneistä valtuuksista ja vastuusta Vikström sai tilalle emeritusristin, joka oli symbolisestikin kevyempi kantaa.[13]

Kirkollisen Kotimaa-lehden päätoimittaja Jaakko Elenius otsikoi ajankohtaisen pääkirjoituksensa: ”John Vikströmin kausi kirkossa päättyy”. Hänen mukaansa kirkko oli käyttänyt tyvenen aikakautensa Vikströmin johdolla ”perustusten lujittamiseen” ja ”hengelliseen jälleenrakentamiseen”. Kirkossa oli viety uudistushankkeita päätökseen ”hengästyttävällä vauhdilla”. Elenius luonnehti Vikströmiä teologiksi, jossa yhdistyi ”kotoisen herätyskristillisyyden” ja pohjoismaisen Luther-tutkimuksen, erityisesti luterilaisen sosiaalietiikan ”paras perintö”. Sieltä oli peräisin hänen tyylinsä: toisaalta ymmärtämys suomalaisen kristillisyyden äänenpainoja kohtaan, toisaalta terävä yhteiskunta-analyysi.[14]

Kotimaan haastattelussa Vikström kehotti lehden lukijoita löytämään kirkostaan ilonaiheita. Hän piti aikaansa piispana Porvoossa ja Turussa toisaalta rikkaana, toisaalta vaativana. Kirkko oli tullut hänelle entistä rakkaammaksi, ajattelipa hän herätysliikkeiden maallikkoja, eri työntekijäryhmiä tai luottamushenkilöitä. Vikström oli leskimies, joka oli siirtynyt asumaan Aurajoen toiselle puolen, mistä oli näkymä arkkipiispantaloon ja tuomiokirkkoon; lisäksi edeltäjä Mikko Juva asui aivan lähistöllä.[15] Tämä antoi lähtökohdan tulevien vuosien lehtihaastatteluille.

Alkavien eläkepäiviensä sisältöä Vikström pohti myös Hufvudstadsbladetin haastattelussa. Hän totesi, että hänen kalenterinsa saattaisi olla täynnä kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Näin ei kuitenkaan ollut: merkintöjä oli vain pari kolme. Jumala sai näyttää, mitä hän halusi Vikströmin tekevän. Itse tämä halusi ymmärtää elettävää aikaa sisältä päin. Hän toivoi saavansa aikaa tähän liittyvien kysymysten pohtimiseen.[16] Vikströmin asennoitumista sävytti mielenkiinto tulevia vuosia kohtaan, eräänlainen ”pyhä huolettomuus”.

Eläkevuosista ensimmäinen oli Vikströmille selvästi vaikein. Kun ihmiset luulivat, että hänellä oli aikaa, erilaisia esiintymispyyntöjä tuli ”valtavasti”. Ensimmäisen eläkeviikon aikana Vikström piti lukuisia puheita, mikä varjeli häntä yksinäistymiseltä, mutta sittemmin hän löysi tasapainon esiintymispyyntöjen ja niihin vastaamisen välillä.

Vikström on myöhemmin pohtinut eläkeaikaansa toteamalla, että hän monien ikäistensä tavoin halusi elää kauan tulematta vanhaksi. Kun hän oli voinut piispanvirassa julistaa ja opettaa, lohduttaa ja kehottaa, ottaa kantaa ja antaa lausuntoja mitä erilaisimmista kysymyksistä, ensimmäisinä emeritusvuosina saattoi tuntua turhauttavalta vain seurata jonkin ongelman syntymistä.[17]

Clary-Ann Still ja John Vikström kotinsa parvekkeella kesällä 2021. Kuva: Mikko Ketola.

Clary-Ann Still ja John Vikström kotinsa parvekkeella kesällä 2021. Kuva: Mikko Ketola.

Monien emeritusten tavoin Vikström halusi omistaa entistä enemmän aikaa kolmelle lapselleen ja heidän perheilleen. Hänellä oli myöhemmin – kesällä 2021 – kymmenen lastenlasta ja neljä lastenlastenlasta. Hänellä oli tukenaan myös muita sukulaisia ja ystäviä, ”kuuluisa suomenruotsalainen verkosto”. Kuuden yksinäisen vuoden jälkeen John Vikström löysi uuden puolison Clary-Ann Stillin, jonka kanssa hän solmi avioliiton 2001 ja joka on ollut hänelle suuri voimavara. Puolisoita on yhdistänyt sama kotiseutu ja uskonnollinen tausta, samat elämännäkemykset ja arvostukset, ystävät ja tutut sekä ensimmäisen puolison kuoleminen syöpään.[18]

Kirjoittaminen ja puheet jatkuvat eläkevuosina

Jäädessään eläkkeelle arkkipiispa Vikström totesi tulevaisuudensuunnitelmistaan, ettei hän ainakaan aikonut kirjoittaa muistelmiaan. Sen sijaan hän halusi syventyä kysymyksiin, jotka liittyivät kristilliseen uskoon, sen raamatullisiin perusteisiin sekä sen ja nykyajan yhteiskunnan yhtymäkohtiin. Vikström käänsi tavoitteensa vielä kolmeksi konkreettiseksi aihealueeksi, jotka häntä kiinnostivat: usko ja epäilys, sairaus ja vanheneminen sekä yhteiskunta ja moraali.[19]

Vikströmin tavoitteenasettelu ei paljon poikennut hänen siihenastisesta toiminnastaan. Erona oli ainoastaan, että piispan tai arkkipiispan viralliset velvoitteet olivat nyt takana päin. Lisäksi toinen aihealue korostui luonnollisesti ikääntymisen myötä. Vikströmillä oli vapaus muotoilla tulevat eläkevuotensa haluamallaan tavalla. Eläkeläisellä oli enemmän vapautta kuin piispalla.

Jo neljää ensimmäistä eläkeläisvuotta (1999–2002) koskeva julkaistujen puheiden kokoelma Ihmisyys ja usko (2003) sekä vastaava bibliografia osoittavat, että Vikström teki eläkkeellä mitä oli aikonut. Hän luennoi erilaisissa seminaareissa ja tapahtumissa, esiintyi juhlapuhujana tai saarnaajana. Julkaistut puheet käsittelivät yhteiskuntaa ja sen arvoja, talouselämän, lääketieteen ja urheilun etiikkaa, vanhenemista, sairauden ja surun kohtaamista sekä uskoa ja sen kieltä. Voi panna merkille, että Vikström oli käyttänyt puheenvuoron esimerkiksi jalkapalloseura Valkeakosken Hakan juhlaseminaarissa ja myös saarnannut siihen liittyneessä jumalanpalveluksessa. Suomen eturauhassyöpäyhdistykselle, jonka puheenjohtajana hän toimi 2000-luvun alussa, Vikström omisti kaksi artikkelia.

Myös muutoin Vikströmin urheiluharrastus muistettiin yhä: häneltä pyydettiin kommenttia esimerkiksi hiihdon MM-kisoissa Lahdessa 2001 tapahtuneeseen dopingkäryyn. Vuonna 2002 Vikström julkaisi yhdessä kulttuurin ja politiikan moniottelijan Jörn Donnerin kanssa ”keskustelukirjeiden” kokoelman Elämme, siis kuolemme, joka toi kirjoittajille yhteisesti vuoden kristillisen kirjan palkinnon.[20]

Myös artikkelikokoelma Vapaus ja vakaumus (2004, alun perin Där ärlighet och sanning är. Att tro och tänka idag, 2003) kertoi, millaisiin tilaisuuksiin Vikström oli osallistunut ensimmäisinä eläkevuosinaan. Huomattavaa on, että enemmistö tässä kokoelmassa mainituista tilaisuuksista oli järjestetty suomenruotsalaisella taholla tai muissa pohjoismaissa, kaksi hänen synnyinseudullaan Kruunupyyssä. Kokoelma ilmestyikin ensiksi ruotsin kielellä. Kirjan jaottelu noudatteli Vikströmin eläkevuosien tavoitteenasettelua uskosta ja epäilyksestä sekä sairaudesta ja vanhenemisesta lähtien. Kuoleman portilla -osio sisälsi kolme siunauspuhetta, joiden kohteista kaksi oli tunnettuja suomenruotsalaisia: taiteilija Tove Jansson ja akateemikko Georg Henrik von Wright.[21]

Seuraava artikkelikokoelma, radiohartauksien sarja vuosilta 1956–2005, sitä vastoin kertoi ennen muuta ”nuoresta” John Vikströmistä, ei niinkään piispasta ja arkkipiispasta. Kokoelmaan otetuista kaikkiaan 48 hartaudesta lähes puolet (23) oli peräisin 1960-luvulta, ajalta ennen Porvoon piispaksi nimittämistä. Kokoelmaan sisältyi Vikströmin omien sanojen mukaan sekä ”nuoren teologin reippaita kannanottoja” että ”ikääntyvän kirkonmiehen varovaisempia ilmaisuja”.[22]

Muissa eläkevuosien kirjoissaan Vikström on käsitellyt lapsia, läheistään surevia, luontoa ja elämän tarkoitusta, siis varsin yleisinhimillisiä teemoja. Kirjoittaja on pyrkinyt lähestymään lukijoita henkilökohtaisesti ja sielunhoidollisen lohduttavasti. Kustantajana on usein ollut kirkollinen Kirjapaja tai vastaava ruotsinkielinen kustannusliike Fontana Media. Toinen suomenkielinen vaihtoehto on ollut Minerva Kustannus, jossa Vikströmin yhteistyökumppanina on ollut Kirjapajasta siirtynyt pastori Juhani Korolainen.[23]

Kirkkovuotta lapsille esittelevän kirjan John Vikström työsti Kirjapajan pyynnöstä yhdessä tyttärensä toimittaja Monica Vikström-Jokelan kanssa, joka vastasi varsinaisesta kirjoitustyöstä. Kyse oli oikeastaan siitä, että tytär uudisti Birgitta-äitinsä aikoinaan kirjoittaman ja kahdella kielellä ilmestyneen teoksen. Suomenkielisen kirjan tekijöinä esiintyivät molemmat. Sitä vastoin ruotsinkielisessä kirjassa (Fontana Media) tekijänä oli vain Monica Vikström-Jokela.[24]

Syksyllä 2021, 90-vuotispäivän ympärillä, John Vikström julkaisee sekä ruotsin- että suomenkielisten puheiden kokoelmat: Det handlar om frihet – Tankar under åren som emeritus (Fontana Media) sekä Uskon lähteillä ja rakkauden teillä. Emerituksen pohdintoja 2000-luvun haasteista (Väyläkirjat). Niitä sävyttävät eläkevuodet. Väyläkirjat on rovasti Tuomo Korteniemen johtama kustantamo, joka on julkaissut ennen muuta Pohjois-Suomeen liittyvää kirjallisuutta mutta tullut viime vuosina tunnetuksi myös teologisista teoksista. Syksyllä 2021 ilmestyy myös tämä artikkelikokonaisuus yhdessä vuosia 1953–2021 käsittelevän Vikströmin bibliografian kanssa.

John Vikströmin eläkevuosiin on alun jälkeenkin sisältynyt esiintymisiä erilaisissa seminaareissa ja kannanottoja ajankohtaisiin tapahtumiin – viimeisten joukossa kesällä 2021 pidettyihin jalkapallon EM-kisoihin liittyvä Vartijan haastattelu, vaikka esiintymiset ovat aikaa myöten vähentyneet. Hän itse on asettanut lukuisista hänelle osoitetuista puhujakutsuista etusijalle kirkon ulkopuolelta tulleet. Vikströmin erityisalaksi on muodostunut arvojohtaminen. Hänen osallistumisensa on pantu tarkkaan merkille kirkollisessa mediassa.[25]

Kuoleman ja urheilun kokemusasiantuntija

Seuraavassa käsittelen yksityiskohtaisemmin joitakin eläkevuosien teemoja.

Kuolema-kysymyksestä John Vikström alusti muun muassa Turun tuomiokirkon luentosarjassa ”Osaammeko elää, osaammeko kuolla” vuonna 2004. Vikström puhui kokemusasiantuntijana: hän oli runsaan kymmenen vuoden aikana saattanut hautaan isänsä, vaimonsa ja äitinsä. Lisäksi Vikström oli itse sairastunut vakavasti. Kuolema oli hänen mukaansa toisaalta tabu, josta oli vaikea keskustella luontevasti. Toisaalta kuolema oli viihteellistynyt, Vikström totesi.[26]

Kuolemaa Vikström on lähestynyt konkreettisesti toimittamalla kirkollisten ja muiden merkkihenkilöiden tai sukulaisten hautaan siunaamisia, pitämällä muistopuheita tai muuten muistelemalla heitä. Tähän ryhmään kuuluvat arkkipiispaedeltäjät Martti Simojoki ja Mikko Juva, piispakollegat Paavo Kortekangas ja Kalevi Toiviainen sekä läheinen turkulainen ystävä rovasti Ralf Karlsson, ruotsinkielisen Församlingsförbundetin johtajat John Forsberg ja rovasti Bror Borgar, lanko rovasti Göran Hellberg sekä ”köyhien ystävänä” tunnettu sosiaalineuvos Veikko Hursti.[27]

Vikströmin auktoriteettia urheilun ystävänä ja harrastajana osoittaa, että häntä pyydettiin kirjoittamaan jälkikirjoitus 2004 kahdella kielellä ilmestyneeseen Aikalisä-teokseen, johon oli haastateltu suomalaisia huippu-urheilijoita ja -valmentajia. Kirjan tekijät Mikael Lindfelt ja Kaj Kunnas pohtivat haastateltaviensa kanssa urheilua ammattina, urheilua ja etiikkaa sekä urheilua maailmankatsomuksena.

Vikströmin mielestä oli tärkeä tehdä selvä ero bisnesurheilun ja aatteellisen urheilun välillä. Loppusanoissaan hän kommentoi urheilijoiden näkemyksiä persoonallisesti. Erityisen paljon positiivista palautetta hän antoi hiihtäjä Mika Myllylälle, joka oli katunut dopingin käyttöään. Vikströmin mielestä haastattelu saattoi olla tärkeä vaihe tuskallisessa toipumisprosessissa, joka Myllylän täytyi käydä läpi.[28] Tämä kuoli sittemmin 2011.

Emeritusarkkipiispa, joka oli ollut turkulaisen jalkapallojoukkueen ”Piispan poikien” kapteeni, pelasi viimeisen ottelunsa kirkolliskokouksen joukkuetta vastaan marraskuussa 2006, 75-vuotispäivänsä jälkeen. Ottelu jäi hänen osaltaan lyhyeksi, kun hän loukkasi jalkansa. Sitä ennen hän oli kuitenkin tehnyt maalin, niin kuin hän on tyytyväisenä muistellut.[29]

Vikström oli juhlapuhujana, kun Turun kaupunki järjesti 2012 juhlan paikallisen urheilun kunniaksi. Tilaisuuteen oli kutsuttu puolitoistasataa aikuisurheilijaa sekä kaikki urheiluseurat ja liikuntaa järjestävät yhdistykset, joita kaupungissa oli yhteensä noin 300. Vikström korosti, että urheilussa voitiin asettaa muitakin kuin kilpaurheiluun liittyviä tavoitteita. Urheilu toi hänen mukaansa ennen muuta fyysistä, henkistä ja sosiaalista hyvinvointia sekä terveyttä. Urheilun avulla voitiin torjua syrjäytymistä ja edistää erilaisuuden sietämistä. Erilaisuus oli voimavara eikä ongelma, Vikström sovelsi omaa periaatettaan.[30]

Samana vuonna (2012) kirkkohallitus perusti John Vikström -liikuttajapalkinnon, mitä Vikström on pitänyt erityisenä kunniana. Se voidaan myöntää vuosittain henkilölle tai yhteisölle, joka on toiminut eettisten arvojen edistämiseksi liikunnassa ja urheilussa, edistänyt kirkon liikunta- ja urheiluyhteistyötä tai ehkäissyt syrjäytymistä liikunnan ja urheilun keinoin.[31]

Suomen Palloliiton kunniajäsen Vikströmistä tuli 2014. Perusteluihin kuului, että hän oli ollut vaikuttamassa reilun pelin vertauskuvana käytetyn vihreä kortti -järjestelmän syntyyn. Lisäksi hänellä oli ollut keskeinen rooli seurojen ja kirkon välisessä Elämä on joukkuepeliä -yhteistyössä. Aiemmin Vikström oli palkittu Palloliiton kultaisella ansiolevykkeellä 1991 ja kultaisella ansiomerkillä 1998.[32] Kun opetus- ja kulttuuriministeri myönsi 2016 ansioristin liikuntakulttuurin ja urheilun parissa ansioituneille henkilöille, Vikström oli heidän joukossaan.[33]

Turun Sanomat kertoi 2016 Vikströmin liikuntaharrastuksista, että tämä pyöräili ja hiihti edelleen.[34] Kolme vuotta myöhemmin Vikström totesi urheilevansa säännöllisesti. Lajeina olivat sauvakävely, pyöräily ja hiihto.[35]

Vikströmin emeritusvuosiin osui Turun ja Pietarin ystävyyskaupunkisuhteen 50-vuotisjuhla, jota vietettiin 2004.  Entinen arkkipiispa, joka oli vuonna 1994 pelannut voitokkaasti jalkapalloa Pietarin apulaiskaupunginjohtajaa Vladimir Putinia vastaan ja ainakin joukkueensa kapteenina aiheuttanut Putinin loukkaantumisen, kuului juhlamitalin saajiin. Näiden joukossa oli muitakin kirkollisia vaikuttajia: arkkipiispa Jukka Paarma, arkkipiispan kansliasihteeri pastori Timo Rosqvist ja pastori Lasse Vahtola.[36]

Yksi yhteiskunnallinen ryhmä, jonka hyväksi Vikström on toiminut sekä piispa- että emeritusaikanaan, on yrittäjät. Hän piti esimerkiksi varsinaissuomalaisten yrittäjien maakunnallisessa juhlassa 2004 juhlapuheen, jossa hän korosti yhteisten pelisääntöjen merkitystä. Jokainen ihminen oli toisesta riippuvainen. Todellinen yrittämisen henki syntyi kyvystä luottaa toisiin ihmisiin, Vikström totesi.[37]

Yhteyden rakentamista kirkossa ja suomenruotsalaisuuden piirissä

Vikström toimi 2007–2009 ensimmäisenä puheenjohtajana Hengen uudistus kirkossamme -nimisen karismaattistyyppisen yhdistyksen kokoamassa ”Kirkonrakentajien foorumissa”, joka pyrki käymään keskustelua hengellisyydestä ja siihen sisältyvästä karismaattisuudesta luterilaisessa kirkossa. Paikallisella tasolla liike toimi erityisesti Mikaelin seurakunnassa Turussa. Vikström katsoi yhdistyksen palvelevan kirkkoa ja seurakuntaelämää. Se korosti Pyhän Hengen merkitystä ja uskovan henkilökohtaista kokemusta. Kristinusko oli Vikströmin mukaan käsitettävä kokonaisvaltaisesti: siinä oli kiinnitettävä huomiota myös sydämeen ja tunteeseen.[38]

Vikström on esiintynyt emeritusvuosinaan kirkonrakentajana konkreettisemmassakin merkityksessä. Kysymys on kolmesta rakennushankkeesta, joista kaksi on sijoittunut arkkihiippakuntaan ja yksi Oulun hiippakuntaan.

Kun Vikström toimitti syyskuussa 1997 piispantarkastuksen Karkun seurakunnassa, hän joutui todistamaan läheisen Tyrvään Pyhän Olavin kirkon tuhoa. Tämä kirkko otettiin juhlamessussa uudestaan käyttöön elokuussa 2003. Vikström oli paikalla yhdessä seuraajansa Jukka Paarman ja Turun piispan Ilkka Kantolan kanssa. Hän myös saarnasi kirkon seinämaalausten valmistumisen jälkeisessä käyttöönottomessussa elokuussa 2009.[39]

Vikström oli myös yksi Turun Hirvensaloon vuosina 2004–2005 nousseen ekumeenisen taidekappelin primus motoreista. Kun kappelin rakentaminen monien valmistelujen jälkeen alkoi, Vikström piti siunauspuheen. Hän oli lisäksi kappelin kannatusyhdistyksen valtuuskunnan varapuheenjohtaja. Kun rakennus vihittiin käyttöön, Vikström toimi avustajana jumalanpalveluksessa. Kappelin oli suunnitellut arkkitehti Matti Sanaksenaho. Kappeli-idean isä puolestaan oli rovasti ja taidemaalari Hannu Konola, joka teki siihen lasimaalaukset.[40]

Kolmas rakennushanke, jota Vikström edisti, oli Ylivieskan uuden kirkon rakentaminen tuhopoltossa 2016 tuhoutuneen vanhan tilalle. Seurakunta keräsi varoja rakennushankkeeseen muun muassa kirjalla, jonka kirjoittajiin Vikström kuului; hän muisteli juuri Tyrvään kirkon paloa.[41]

Arkkipiispakautensa tapaan Vikström on julkisilla esiintymisillään edelleen pyrkinyt rakentamaan erilaisten kirkollisten ja muiden ryhmien yhteyttä. Kun Suomen Raamattuopisto täytti 75 vuotta 2014, Vikström saarnasi juhlajumalanpalveluksessa Turun tuomiokirkossa. Hän on puhunut myös Länsi-Suomen herännäisjuhlilla Porissa sekä heränneiden kirkkopyhässä Naantalissa ja Varissuon kirkossa Turussa.[42] Nousiaisissa järjestettiin pitäjäpäivän yhteydessä 2012 Henrikin markkinat, joilla Vikströmille oli annettu tehtäväksi pitää ”markkinapuhe”.[43] Hän esiintyi myös juhlapuhujana keskustaa lähellä olevan Eläkeliiton järjestämässä kekrijuhlassa Nousiaisissa 2014.[44]

Emeritusarkkipiispa oli itse toiminut opettajana ja väitellyt Åbo Akademissa. Hän jatkoi vuoteen 2002 saakka toimintaansa Åbo Akademin säätiön valtuuskunnan puheenjohtajana. Hän pyrki edistämään suomenruotsalaisten oman yliopiston menestystä erityisessä rahankeräyskampanjassa, johon liittyvään toimikuntaan hänet valittiin vuonna 2009, vähän ennen uuden yliopistolain voimaan astumista. Vikström totesi Åbo Akademin olevan hänelle ”sydämenasia”. Yliopiston merkitys suomenruotsalaisille oli suuri, ja sen panoksesta hyötyi myös suomenkielinen yhteisö.[45] Yliopiston tiedotuslehdessä hän vetosi suorasukaisesti lukijoihin: ”Bröd åt Åbo Akademi!”[46]

Vikström on lisäksi osoittanut erityistä ”lukkarinrakkautta” uutta Joensuun teologikoulutusta kohtaan. Emeritusarkkipiispa on esiintynyt kolme kertaa sikäläisen Karjalan teologisen seuran järjestämässä symposiumissa ja käsitellyt sekä sovitukseen, kirkkoon että kuolemaan liittyviä kysymyksiä.[47]

Vikström on myös pohtinut omaa vähemmistötaustaansa. Hän oli itse aikoinaan epäröinyt, voitiinko hänet valita arkkipiispaksi, koska suomi ei ollut hänen äidinkielensä.[48] Helsingin Sanomissa hän totesi vuonna 2012:

”Ruotsin kieli on vahvempi kieleni, se on selvää. Taidollisesti olen kaksikielinen, mutta kulttuurisesti enemmän ruotsinkielinen. Minulle tulee neljä sanomalehteä, Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Åbo Underrättelser ja Hufvudstadsbladet. Siinä se aamupäivä tahtoo mennäkin, kun olen niin utelias ja kiinnostunut politiikasta, kulttuurista ja urheilusta tietysti.”

Bo-Göran Åstrand vihittiin Porvoon hiippakunnan piispaksi Porvoon tuomiokirkossa syyskuussa 2019. Hänen kanssaan asettuivat valokuvaan kaikki hänen elossa olevat edeltäjänsä: vasemmalta John Vikström (1970–1982), Erik Vikström (1983–2006), Bo-Göran Åstrand (2019–), Björn Vikström (2009–2019) ja Gustav Björkstrand (2006–2009). Kuva: Kyrkpressenin arkisto.

Bo-Göran Åstrand vihittiin Porvoon hiippakunnan piispaksi Porvoon tuomiokirkossa syyskuussa 2019. Hänen kanssaan asettuivat valokuvaan kaikki hänen elossa olevat edeltäjänsä: vasemmalta John Vikström (1970–1982), Erik Vikström (1983–2006), Bo-Göran Åstrand (2019–), Björn Vikström (2009–2019) ja Gustav Björkstrand (2006–2009). Kuva: Kyrkpressenin arkisto.

Vikströmin mukaan suomenruotsalaisilla on jollakin tavalla rennompi ote elämään. Suomenkielisellä puolella piispantarkastusten ilme oli (arkkihiippakunnassa) hieman vakaampi, hän totesi Helsingin Sanomissa. Ruotsinkielinen kirjallisuus oli hänelle tärkeää, esimerkiksi professori Lars Huldénin runot ja akateemikko Georg Henrik von Wrightin teokset. Ruotsinkieliset päiväkodit ja koulut olivat Vikströmin mielestä elävän kaksikielisyyden peruspilareita. Erillisessä teemaan liittyneessä Kära Hurri -kirjassa Vikström piti kaksikielisyyttään pikemmin valmiutena kuin identiteettinä. Hän oli ”ruotsinkielinen kahdella kielellä”.[49]

Vikströmin oman maininnan mukaan hän seuraa siis säännöllisesti neljää sanomalehteä, joista kaksi on valtakunnallisia ja kaksi turkulaisia, kaksi suomenkielisiä ja kaksi ruotsinkielisiä. Erityisen läheinen suhde hänellä on Åbo Underrättelseriin, johon hän on kirjoittanut kolumneja vuodesta 2017 lähtien[50].

Kirkolla on Vikströmin mukaan ollut keskeinen rooli suomenruotsalaisten elämässä, olihan heidän oman hiippakuntansa perustaminen (1923) muun muassa suomenruotsalaisten kansankäräjien aloitteellisuuden tulosta. Siksi hän esitti Hufvudstadsbladetissa 2004 ihmettelynsä sen johdosta, että niin luterilainen kirkko kuin vapaakirkollisuus oli kokonaan jätetty suomenruotsalaisille laaditun äidinkielen kehittämisohjelman ulkopuolelle. Kirkko ei näyttänyt kuuluvan samaan joukkoon kuin perheet, koulut, korkeakoulut, julkinen sektori, yritysmaailma, joukkotiedotusvälineet ja vapaa-ajan instituutiot, Vikström ihmetteli.[51]

Kun John Vikström oli siirtynyt 1982 Porvoosta arkkipiispaksi, häntä seurasi seuraavana vuonna ruotsinkielisen hiippakunnan johdossa hänen Erik-veljensä, joka jäi eläkkeelle vasta 2006[52]. Gustav Björkstrandin lyhyen kauden jälkeen Porvoon piispaksi tuli 2009 John Vikströmin Björn-poika, joka kuitenkin siirtyi kymmenen vuoden kuluttua tiedemaailmaan. Samoin kuin Erik-veljensä osalta John Vikström pyrki pidättymään neuvojen antamisesta pojalleen. Tämän tuli hoitaa piispanvirkaa omalla tavallaan, ei niin kuin isä tai setä oli tehnyt.[53] Vikströmien ainutlaatuista asemaa Porvoon hiippakunnassa luonnehtii heistä käytetty piispadynastia-nimitys[54].

Kun Björn Vikström vielä piispana sai 2019 oman juhlakirjan, John Vikström julkaisi siinä kirjeen pojalleen. Hän totesi muistuttaneensa piispanvihkimispäivällisillä kymmenen vuotta aiemmin, että uuden piispan suhde hiippakuntaan oli tärkeämpi kuin hänen suhteensa omaan sukuunsa. Björn-pojan ei tullut jatkaa isänsä tai setänsä työtä, John Vikström oli todennut painokkaasti. Hänen tuli elää omaa elämäänsä, luoda piispana oma profiilinsa. Björn Vikströmin mukaan hän oli saanut Birgitta-äidiltään rakkauden kirkkoon ja isältään kiinnostuksen teologiaan.[55]

John Vikströmin asemaa kuvasi, että hän osoittautui vuonna 2005 tehdyssä kyselyssä Elisabeth Rehnin jälkeen toiseksi suosituimmaksi eläväksi suomenruotsalaiseksi. Kaikkien aikojen suosituimpien suomenruotsalaisten vaikuttajien joukossa hän sijoittui kahdeksannelle sijalle; suosituin oli J. L. Runeberg.[56] Hieman aiemmin Hufvudstadsbladetissa esitetyssä luonnehdinnassa hänet nimettiin suomenruotsalaisista ”muumihahmoista” Muumipapaksi.[57] Hufvudstadsbladetin täyttäessä 140 vuotta Vikströmiä luonnehdittiin juhlanumeron laajassa haastattelussa yhdeksi ”aikamme ikoneista”.[58]

Vikström oli yksi kahdestatoista lähinnä suomenruotsalaisesta vaikuttajasta, jotka eduskuntavaalien alla maaliskuussa 2007 kehottivat Helsingin Sanomissa julkaistussa ruotsinkielisessä vetoomuksessa kansalaisia käyttämään äänioikeuttaan: ”Vi har alla något gemensamt. Det är viktigt att du röstar imorgon.”[59] Ilmeisesti sama suomenruotsalainen taho oli julkaissut samanlaisen vetoomuksen ainakin Hufvudstadsbladetissa jo ennen kesäkuussa 2004 toimitettuja Euroopan parlamentin vaaleja. Vikström oli mukana yhtenä seitsemästä vaikuttajasta.[60]

Vikströmin väittelystä Åbo Akademissa tuli toukokuussa 2016 kuluneeksi 50 vuotta; hän esiintyi ainoana riemutohtorina yliopiston järjestämässä promootiossa. Vikström piti riemutohtoriuttaan ”uskomattomana juttuna”. ”Täytyy vähitellen uskoa, että sitä käy vanhaksi, vaikkei yhtään tunnu siltä”, hän totesi haastattelijalle.[61]

Oli varsin luontevaa, että kun ruotsinkielinen Yleisradio (Svenska Yle) haastatteli  huhtikuussa 2020 kuutta suomenruotsalaista vaikuttajaa koronapandemian vaikutuksista yli 70-vuotiaiden elämään, yksi haastateltava oli juuri John Vikström. Vikström piti eläkeläisiin kohdistettua huomiota liikuttavana. Hänen mukaansa olisi ”fantastista”, jos heistä huolehdittaisiin samalla tavalla myös normaaliaikoina.[62]

Huomiota tutkimuksissa, juhlajulkaisuissa ja kunniamerkeissä

Oli luonnollista, että kun 2000-luvun alussa julkaistiin Suomen kansallisbiografia, John Vikström oli siinä tarkastelun kohteena yhdessä kaikkien muiden Pyhän Henrikin istuimen haltijoiden kanssa. Vikströmiä koskeva artikkeli ilmestyi 2007. Lisäksi se julkaistiin vastaavassa ruotsinkielisessä hakuteoksessa Biografiskt lexikon för Finlandissa 2011. Halusin ottaa sen sellaisenaan mukaan myös 2012 toimittamaani kokoelmaan Kirkollisia vaikuttajia Pyhästä Henrikistä nykyaikaan. Kansallisbiografia-artikkeli ilmestyy liitetietoja lukuun ottamatta myös tässä juhlajulkaisussa.[63]

Täyttäessään 60 vuotta lokakuussa 1991 Vikström oli saanut juhlakirjan Purjeena perinne. Siinä oli 27 artikkelia, jotka olivat peräisin hänen kansainvälisiltä ja suomalaisilta yhteistyökumppaneiltaan, myös eri kirkoista.

Vikströmin eläkevuosiin sisältyi 20 vuotta myöhemmin hänen 80-vuotispäivänsä. Sen johdosta luterilaisen kirkon ulkoasiain osasto julkaisi syksyllä 2011 Reseptio-tiedotuslehden englanninkielisen erikoisnumeron. Artikkelikokoelma The Same Church in all Directions – Lutheran Identity and Ecumenism oli omistettu Vikströmin ekumeeniselle panokselle kansainvälisissä yhteyksissä. Erikoisnumerossa julkaistiin 18 esitelmää, puhetta ja saarnaa, jotka Vikström itse oli pitänyt arkkipiispakaudellaan, erityisesti 1990-luvulla. Osa esityksistä (seitsemän) oli julkaistu jo Vikströmin arkkipiispakaudella ilmestyneessä kokoelmassa Reconciliation and Hope (1998).

Edellä mainituista arkkipiispa Vikströmin 18 esityksestä 15 sisältyy yhdessä Mikko Ketolan kanssa kokoamaani bibliografiaan; ne oli siis julkaistu jossain aiemmassa yhteydessä. Artikkeleissa Vikström kiteytti Suomen luterilaisen kirkon ekumeenisen linjan suhteessa erityisesti roomalaiskatoliseen, anglosaksiseen ja ortodoksiseen kirkkoon 1900-luvun lopulla.

Useissa artikkeleissa Vikström kuvaili 1990-luvulla käytyä niin sanottua Porvoon prosessia, joka oli johtanut kirkolliseen yhteyteen Pohjoismaiden ja Baltian luterilaisten kirkkojen sekä Britannian ja Irlannin anglikaanisten kirkkojen kesken. Erityisnumeroon sisältyi myös hänen saarnansa, jonka hän oli pitänyt Porvoon sopimuksen allekirjoituksen yhteydessä 1996 Lontoon Westminster Abbeyssa. Yhdessä artikkelissa Vikström käsitteli Suomen kirkon suhdetta 1990-luvulla ajankohtaistuneeseen Euroopan integraatioon. Alkuperäisen puheensa hän oli pitänyt Brysselissä 1995 – samana vuonna kuin Suomi liittyi Euroopan yhteisöön.

Kaiken kaikkiaan Vikström käsitteli juhlajulkaisun puheenvuoroissa laajasti ekumeenisen liikkeen piirissä esiintyneitä opillisia, sosiaalieettisiä ja lähetysteologisia kysymyksiä, niin Euroopan kirkkojen konferenssia, Kirkkojen maailmanneuvostoa, Luterilaista maailmanliittoa, protestanttisten kirkkojen yhteyspyrkimyksiä, ortodoksisia ja anglikaanisia kirkkoja, suhteita Rooman kirkkoon kuin pohjoismaista luterilaisuutta. Erityisnumero oli kansainväliseen käyttöön tarkoitettu tietopaketti, jossa määriteltiin Suomen luterilaisen kirkon ekumeeninen asema 1900-luvun lopulla ja vielä 2000-luvun alkupuolella.[64]

Vikströmin juhlakirja julkistettiin seminaarissa, joka järjestettiin Helsingin saksalaisessa kirkossa, hänelle tutussa ensimmäisten opiskeluvuosien pyhäkössä. Paikalla oli runsas joukko Vikströmin kotimaisia yhteistyökumppaneita.[65]

John Vikströmin eläkevuosiin sisältyi myös emeritusprofessori ja emerituspiispa Gustav Björkstrandin kirjoittaman tieteellisen elämäkerran ilmestyminen vuonna 2016. Oli harvinaista, että se käsitteli vielä elävää henkilöä. Sekä ruotsiksi että suomeksi julkaistun laajan ja täysipainoisen biografian pääotsikko viittasi kohteensa jalkapalloharrastukseen: Elämä on joukkuepeliä. John Vikström kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana. Kirjoittaja esitti toivomuksen, että elämäkerta avaisi kiinnostavan näkökulman merkittävän kirkollisen ja yhteiskunnallisen vaikuttajan elämään, mutta myös innostaisi lukijoita kantamaan Vikströmin lailla vastuuta heikoista ja vähäosaisista. Elämäkerta päättyi arkkipiispa Vikströmin eläkkeelle jäämiseen vuonna 1998, vaikka kertoi jotain myös seuraavista vuosista.[66] Näin katsaukseni Vikströmiin eläkeläisenä – emerituksena – täydentää Björkstrandin kirjoittamaa elämäkertaa.

Kirkolliskokouksen varapuheenjohtaja Timo Sahi luovutti arkkipiispa John Vikströmille kirkon korkeimman kunniamerkin, Pyhän Henrikin ristin, huhtikuussa 2007. Kuva: Kirkon viestintä.

Kirkolliskokouksen varapuheenjohtaja Timo Sahi luovutti arkkipiispa John Vikströmille kirkon korkeimman kunniamerkin, Pyhän Henrikin ristin, huhtikuussa 2007. Kuva: Kirkon viestintä.

John Vikström oli eläkevuosinaan vuosituhannen alussa luomassa kirkollista kunniamerkkikäytäntöä. Hänen johtamansa toimikunnan esityksen mukaisesti Suomen luterilaisen kirkon korkein kunniamerkki on Pyhän Henrikin risti, joka jaetaan suomalaisille tai ulkomaisille henkilöille erityisesti ekumeenisista ansioista tai kirkon suhteita sisarkirkkoihin edistävästä toiminnasta. Kunniamerkkikäytännön vahvisti kirkolliskokous vuonna 2005. Pyhän Henrikin ristin, jonka myöntää virassa oleva arkkipiispa, Vikström sai ensimmäisenä 2007 yhdessä emeritusprofessori Tuomo Mannermaan kanssa.[67]

Vikström on eläkevuosinaan saanut myös monia yhteiskunnallisia tunnustuksia. Hänet on promovoitu yhteiskunta- ja hoitotieteen kunniatohtoriksi Åbo Akademin Vaasan yksikössä, lääketieteen kunniatohtoriksi Turun yliopistossa ja filosofian kunniatohtoriksi Vaasan yliopistossa. Kunniajäsenekseen Vikströmin on kutsunut paitsi Suomen Palloliitto myös Svenska Litteratursällskapet i Finland, Kristillinen kulttuuriliitto, Suomen eturauhassyöpäyhdistys, Helsingin yliopiston pohjalaisten osakuntien muodostama Pohjalainen valtuuskunta, Suomen kristillinen ylioppilasliitto ja Åbo Akademis studentkår.

Ansiomerkkejä Vikströmille ovat myöntäneet muun muassa Rintamaveteraaniliitto, Suomen kuntaliitto ja Suomen syöpäyhdistys. Pyhän Henrikin ristin lisäksi Vikström on saanut ekumeenisina tunnustuksina Pyhän Apostoli ja Evankelista Markuksen 1. luokan ristin (Egyptistä), Lambeth-ristin (Englannista), Pyhän Erikin mitalin (Ruotsista), Maarjamaan ritarikunnan II luokan ristin (Virosta) ja Konstantinus Suuren suurristin (Sveitsistä).[68]

Kannanottoja naispappeuteen ja seksuaalivähemmistöjen asemaan emeritusvuosina

Arkkipiispa Vikström, jonka johdolla naispappeus hyväksyttiin Suomen luterilaisessa kirkossa lopullisesti vuoden 1986 kirkolliskokouksessa[69], on eläkevuosinaan palannut tähän kysymykseen. Hän on pohtinut erityisesti kirkollisesta yhteistyöstä naispappeusratkaisun perusteella kieltäytyvien ”omantunnonarkojen” pappien perusteluja ja asemaa.

Vikström selvensi käsityksiään ensiksi Kyrkpressenissä 2003–2004 käymässään debatissa. Hänen mukaansa vanhan kirkon tunnustukset tai Augsburgin tunnustus eivät sitoneet pappisvirkaa sukupuoleen. Naisten vihkimisen pappisvirkaan oli estänyt esimerkiksi Lutherin edustama naiskäsitys, jonka vuoden 1986 kirkolliskokous oli kuitenkin murtanut tekemällä eron muuttumattoman ja muuttuvan välillä; edellinen kuului uskon, jälkimmäinen rakkauden alueelle. Naispappeuden toteuttaminen ei ollut vaikeuttanut ekumeenisten suhteiden kehittämistä kotimaassa tai kansainvälisesti. Suomen luterilainen kirkko saattoi päinvastoin jatkaa työtään kirkon näkyvän yhteyden puolesta.[70]

Vikström totesi seuraavaksi Teologisessa Aikakauskirjassa vuonna 2007, että itse pappisvirka oli tärkeä, mutta luterilaisen käsityksen mukaan viranhaltija ei kuitenkaan katoliseen ja ortodoksiseen tapaan edustanut Kristusta eikä hänen tarvinnut olla välttämättä mies. Viranhaltijan tehtävänä oli olla Sanan ja sakramenttien palvelija. Siksi kysymyksellä sukupuolesta ei Vikströmin mukaan ollut sijaa luterilaisessa virkanäkemyksessä. Se, että naisilla ei aiemmin ollut ollut oikeutta pappisvirkaan, johtui sekä kirkollisesta että yhteiskunnallisesta naiskäsityksestä, joka sittemmin oli muuttunut. Patriarkaalinen yhteiskunta-, avioliitto- ja kirkkojärjestys ei ollut sellaista raamatullista ilmoitusta, joka oli aina ja joka tilanteessa voimassa, Vikström totesi.

Teologisessa Aikakauskirjassa vuonna 2009 julkaisemansa artikkelin lopuksi Vikström viittasi piispojen ja herätysliikejohtajien maaliskuussa 2009 julkistamaan yhteiseen tahdonilmaisuun, jossa korostettiin pysymistä ja toimimista yhdessä ja samassa kirkossa erilaisista näkemyksistä huolimatta. Hän näki kannanilmaisussa ”lupaavia edellytyksiä” päästä ulos silloisesta lukkiutuneesta tilanteesta.[71] Vikström ei ole saanut vastapuolelta kaipaamiaan julkisia keskustelukumppaneita.

Vuonna 2009 Vikström pohti myös eräille henkilöille lähettämässään kannanotossa – jota ei julkaistu muualla – kysymystä siitä, oliko kirkolliskokous antanut papeille ja muille kirkon viranhaltijoille oikeuden kieltäytyä yhteistyöstä naispappien kanssa.

Vuoden 1986 kirkolliskokouksella oli ollut naispappeutta käsitellessään pohjana perustevaliokunnan mietintö, joka koski myös ”kirkon yhteyden vaalimista pappisviran avauduttua naisille”. Mietinnössä kysymyksen todettiin olevan omantunnonkysymys sekä uudistuksen kannattajille että sen vastustajille. Ketään ei saanut kirkossa syrjiä virkakäsityksensä tai sukupuolensa perusteella. Niin sanottu omantunnonklausuuli ei perustevaliokunnan mukaan kuitenkaan antanut naispappeuden kannattajalle tai vastustajalle oikeutta kieltäytyä yhteisen jumalanpalveluksen toimittamisesta. Muun muassa tämän näkemyksen sisältävän mietinnön kirkolliskokous hyväksyi määräenemmistöllä. Kaikkien oli siis pyrittävä voittamaan muutoksen aiheuttamat vaikeudet keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen.

Kaikki elossa olevat arkkipiispat ja Turun piispat asettuivat yhteiskuvaan Turun tuomiokirkossa toukokuussa 2021. Arkkipiispoja olivat (vasemmalta) Jukka Paarma (1998–2010), John Vikström (1982–1998), Tapio Luoma (2018–) ja Kari Mäkinen (2010–2018, myös Turun piispa 2006–2010) sekä Turun piispoja Mari Leppänen (2021–), Kaarlo Kalliala (2011–2021) ja Ilkka Kantola (1998–2005). Kuva: Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli, Jani Laukkanen.

Kaikki elossa olevat arkkipiispat ja Turun piispat asettuivat yhteiskuvaan Turun tuomiokirkossa toukokuussa 2021. Arkkipiispoja olivat (vasemmalta) Jukka Paarma (1998–2010), John Vikström (1982–1998), Tapio Luoma (2018–) ja Kari Mäkinen (2010–2018, myös Turun piispa 2006–2010) sekä Turun piispoja Mari Leppänen (2021–), Kaarlo Kalliala (2011–2021) ja Ilkka Kantola (1998–2005). Kuva: Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli, Jani Laukkanen.

Vikströmin mukaan ponsi vastasi täydellisesti kirkolliskokouksen päätöstä naispappeusasiassa. Ponsi kutsui siis yhteistyöhön ja viittasi kirkon yhtenäisyyteen. Se ei vapauttanut ketään velvollisuudesta yhteistyöhön. Toisenlaista tulkintaa Vikström piti tapahtuneen ”täydellisenä väärinkäsityksenä”.[72]

Tasa-arvoisuuden ja alamaisuuden problematiikkaa Vikström pohti Teologisessa Aikakauskirjassa vielä vuonna 2016 tarkastelemalla ruotsalaisen korkeakirkollisen piispan Bo Giertzin käsityksiä. Virikkeenä kirjoittajalla oli naispappeuteen kriittisesti suhtautuneen suomenruotsalaisen aikakauslehden Kristet perspektivin julkaisema Giertzin vanha kirjanen, jossa problematiikka oli keskeisesti esillä. Giertz oli ollut sitä mieltä, että käsky naisen alamaisuudesta koski vain saarnaa seurakunnan pääjumalanpalveluksessa ja kotia, ei enää yhteiskunnallista osallistumista. Tätä Vikström piti epäjohdonmukaisena.[73]

Toinen kirkkoa kauan puhututtanut kysymys on koskenut samaa sukupuolta olevien mahdollisuutta solmia avioliitto. Arkkipiispa Vikström joutui jo 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla tuomiokapitulissa harhaoppisuussyytteiden kohteeksi homomyönteisiksi tulkittujen lausuntojensa vuoksi. Tähän liittyviä tapahtumia – muun muassa adressin kokoamista häntä vastaan – hän on pitänyt kirkollisen uransa raskaimpina.[74]

Homokeskustelun ollessa syksyllä 2010 Yleisradion Ajankohtaisen kakkosen erikoisohjelman jälkeen kuumimmillaan emeritusarkkipiispa ilmaisi siunaavansa homoseksuaalien ”kaipuun rakkauteen, toisen ihmisen läheisyyteen ja lämpöön”. Kannanotossa oli hänen mielestään kysymys siunauksesta laajasti ymmärrettynä. Vikström ei katsonut kuitenkaan menneensä pitemmälle kuin kirkolliskokous, joka oli hyväksymässä rukousta homoseksuaalien parisuhteen puolesta. Hänellä ei siunauksesta puhuessaan ollut tarkoitus esittää anteeksipyyntöä kirkon puolesta, mihin hänellä ei omien sanojensa mukaan ollut valtuuksiakaan.[75]

Myöhemmin Vikström halusi oikaista Helsingin Sanomien kirja-arvostelussa esiin nousseen väitteen, että hän olisi siunannut homoparin. Siunaamisella Vikström tarkoitti tällä kertaa mahdollista kirkollista toimitusta, ei aiempaa yleistä kannanottoaan. Emeritusarkkipiispa totesi, ettei hän ollut edes toimittanut kirkolliskokouksen hyväksymää rukousta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan.[76] Elämäkertansa julkistamisen yhteydessä 2016 Vikström totesi, ettei hän halunnut antaa kirkon johdolle ohjeita missään kysymyksessä.[77] Vikström halusi vapaana eläkeläisenä osoittaa lojaalisuutta kirkon johdon varovaista toimintalinjaa kohtaan.

Seksuaalivähemmistöjen osalta Vikström totesi haastattelussa vuonna 2016, että kirkko oli kaikkia varten. Asioissa oli kuitenkin edettävä yhteisten pelisääntöjen mukaan. Tämä koski myös samaa sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä. Vikströmin mukaan oli ”äärimmäisen tärkeää”, että kirkko antoi homoseksuaaleille selkeän viestin, että heidät hyväksyttiin ihmisinä. Homoparien vihkiminen avioliittoon ei kuitenkaan ollut kirkkolain ja -järjestyksen mukaista. Säädösten muuttamiseksi tarvittiin kolmen neljäsosan enemmistön tuki kirkolliskokouksessa. Tämä ei sulkenut pois sitä, että papit saattoivat rukoilla samaa sukupuolta olevien liittojen puolesta.

­Vikströmin mielestä oli tärkeää, että kirkko voi säilyttää käsityksensä avioliitosta miehen ja naisen välisenä liittona, kuten hän totesi samassa haastattelussa. Rekisteröidyille parisuhteille oli kuitenkin annettava samat oikeudet kuin avioliitoille.[78] Huhtikuussa 2020 emeritusarkkipiispa totesi omasta ja kirkon suhteesta homoseksuaalisuuteen nimenomaisesti:

Miten paljon on tapahtunut. Miten moni asia on muuttunut. Meidän kantamme on muuttunut. Niin. Minun kantani on muuttunut. Yksi kerrallaan me muutumme – – .[79]

Tammikuussa 2021 Vikström julkaisi Suomen Kuvalehden verkkolehdessä ja Kanavassa laajan artikkelin siitä, millä ehdoilla samaa sukupuolta olevien parien kirkollinen vihkiminen olisi mahdollista. Edellisessä Vikströmin artikkeli ilmestyi kokonaisuudessaan, jälkimmäisessä tiivistelmänä. Kirjoitus julkaistiin kokonaan myös Kotimaan ja Kyrkpressenin verkkolehdissä, jälkimmäisessä ruotsinkielisenä. Vikström totesi aiemmista periaatteistaan poiketen, että myös hänellä oli eläkeläisenä oikeus ottaa kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin. Hän oli kirjoittanut ”rakkaalle kirkolleen” – ja ehkä myös kirkolliskokoukselle, jolle päätösvalta asiassa kuului.

Vikströmin liikkeelle lähdön taustana oli tilanne, jossa kaikki tuomiokapitulit eivät katsoneet voivansa seurata olemassa olevaa järjestystä. Hän halusi kirkon yhteyttä silmällä pitäen löytää ratkaisun, jota kaikki voisivat hyvällä omallatunnolla seurata.

Vikströmin mukaan nykyaikana vallitsi tieteen tulosten perusteella toinen käsitys homoseksuaalisuudesta ja sen syistä kuin Raamatun syntyaikoina. Siksi kirkossa oli mahdollista arvioida homoseksuaalisuutta toisella tavalla kuin aiemmin. Vikström rinnasti homoseksuaalit naisiin ja työläisiin, jotka olivat pitkän taistelun jälkeen saavuttaneet tasavertaiset oikeudet miesten ja muiden yhteiskuntaluokkien kanssa. Näin hän halusi rinnastaa naispappeuden hyväksymisen ja homojen ihmisoikeuksien tunnustamisen.

Vikströmin analyysin mukaan kirkon avioliittonäkemys oli kirkkokäsikirjojen mukaan muuttunut aikojen kuluessa patriarkaalisesta puolisoiden tasavertaisuutta ja keskinäistä huolenpitoa korostavaksi. Toisaalta kirkossa oli edelleen niitä, jotka halusivat pitäytyä patriarkaaliseen käsitykseen avioliittoa ja jumalanpalvelusta koskevissa kysymyksissä. Analyysia hallitsi sama tasavertaisuuden ja alamaisuuden problematiikka kuin Teologisessa Aikakauskirjassa aiemmin ilmestyneitä naispappeuspohdintoja.

Homojen vihkimiskysymyksen ratkaisuksi Vikström näki perinteisen avioliittonäkemyksen ”laajentamisen” niin että nykyinen käsitys mahtuisi laajempaan käsitykseen, jossa ei määriteltäisi osapuolten sukupuolta. Nykyisten vihkikaavojen rinnalle oli liitettävä kirkolliskokouksen määräenemmistöllä hyväksymä kaava, joka olisi käytettävissä parien sukupuolesta riippumatta. Ratkaisu oli sama, jonka kirkolliskokous ja yksimielinen piispakunta olivat hyväksyneet Norjassa vuonna 2017. Samaa sukupuolta olevien rakkautta oli Vikströmin mukaan pidettävä yhtä oikeutettuna ja arvokkaana kuin miehen ja naisen välistä. Siksi oli ”oikein ja kohtuullista”, että heidän avioliittonsa saisi ”saman vahvistuksen ja saman siunauksen”.[80] Vikström asettui puoltamaan sekä homoseksuaalien vihkimistä että heidän kirkollista siunaustaan tietyillä ehdoilla.

Vikström sai kohta torjuvat vastaukset kahdelta systemaatikolta: dogmatiikan emeritusprofessorilta Miikka Ruokaselta ja hänen edeltäjältään, Helsingin hiippakunnan emerituspiispalta Eero Huoviselta. Ruokasen mukaan avioliitto ei ollut ”ihmisarvon kriteeri ja mittari”. Hän arvosteli Vikströmiä luomisteologian sivuuttamisesta sekä näki eron naispappeuden ja homoavioliittojen hyväksymisen välillä.

Huovinen puolestaan korosti miehen ja naisen välisen avioliiton erityisluonnetta. Hänen mukaansa olisi ”omituista”, jos kirkko ei osaisi sanoa, miksi se vihki avioliittoon miehiä ja naisia. Hänen mukaansa kahdesta rinnakkaisesta mallista voi – vastoin Vikströmin toiveita – tulla toistensa ehdottomia vastakohtia.[81]

Vikströmin artikkeli avioliittokäsityksen laajentamisesta johti monipuoliseen keskusteluun, mutta myös vastakkaisten kirkollisten rintamien tiivistymiseen. Kesällä 2021 tilanne oli edelleen lukkiutunut.

(Elokuu 2021)

 

Painamattomat lähteet

John Vikströmin hallussa, Turku

 Leikekansiot 2003–2021

Gav kyrkomötet rätt att vägra samarbete (käsikirjoitus, 2009)

Kansallisarkisto, Joensuun toimipaikka

Hannu Samuel Mustakallion arkisto

Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin arkisto

Lähetetyt kirjeet 1998

 

Painetut lähteet

Kirk.kok. ptk.-s.

1998             Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous. Pöytäkirja. Syysistunto[kausi]. Helsinki: Kirkkohallitus.

Palon jälkiä

1993             Palon jälkiä. Juhlakirja teologian tohtori h.c. Toivo I. Palon täyttäessä 80 vuotta 30.10.1993. Toim. Juhani Veikkola. Helsinki: Diakonia ry.

SKHS vuosik.

2017             Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 2017. Helsinki: SKHS.

Turun ahpk. synodaalikok. ptk.

1998             Turun arkkihiippakunnan synodaalikokous 18.–19.3.1998 Naantalissa. Turku: Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli 1999.

Turun ahpk. tklin kiertok.

1998             Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin kiertokirjeet 1998. Turku: Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli.

Vikström, Erik

2016             Anden och ämbetet. Minnesbilder och dokumentation rörande väckelse och kyrka 1960–2015. Kyrkohistoriska arkivet vid Åbo Akademi. Meddelanden 48. Åbo: Åbo Akademi.

Vikström, John

1972a          Tro i kris. Herdabrev till Borgå stift. Helsingfors: Förbundet för svenskt församlingsarbete i Finland.

1972b          Usko kriisissä. Paimenkirje Porvoon hiippakunnalle. Suom. Anna-Maija Raittila. Helsinki: Kirjapaja.

2000             Arkkipiispan sosiaalieettiset puheenvuorot laman ja markkinaliberalismin paineessa. – Kirkonkirjat köyhyydestä. Toim. Matti Heikkilä & Jouko Karjalainen & Mikko Malkavaara. Helsinki: Kirkkopalvelut.

2002             Kirkkomme ekumenia sotien jälkeisenä aikana. – Arkki ja arki. Arkkipiispa Jukka Paarman juhlakirja. Helsinki: Kirjapaja.

2003a          Där ärlighet och sanning är. Att tro och tänka idag. Helsingfors: Fontana.

2003b          Ihmisyys ja usko. Helsinki: Kirjapaja.

2004a          Bortom rubrikerna. – Mikael Lindfelt & Kaj Kunnas, Time-out. Idrott som liv och sanning. Helsingfors: Fontana Media.

2004b          Otsikoiden tuolla puolen. – Mikael Lindfelt & Kaj Kunnas, Aikalisä. Urheilun elämä ja totuus. Suom. Veijo Kiuru. Helsingfors: Fontana Media.

2004c           Vapaus ja vakaumus. Suom. Laura Voipio. Helsinki: Kirjapaja.

2005             Toivo ja elämä. Viisi sarjaa radiohartauksia vuosilta 1956–2005. Toim. ja suom. Salla Korpela. Helsinki: Kirjapaja.

2007             Samvetet och kvinnliga präster. På vilket sätt är de samarbetsvägrande prästernas samveten bundna? – TA 112.

2009             Kirkko ja yhteistyöstä kieltäytyvät papit. Mikä yhdistää, mikä erottaa? – TA 114.

2010a          Emeritus också eremitus? – Med ålderns rätt. Red. Birgitta Boucht & Tomas Mikael Bäck. Helsingfors: Schildts.

2010b          On kyse enemmästä. Suhtautuminen naispappeuteen raamatullisuuden mittarina. – TA 115.

2012             Språk är mera än språk & Kieli on enemmän kuin kieli. – Kära Hurri / Rakas Hurri. Red. Myrika Ekbom, Mari Koli & Johanna Laitinen. Helsingfors: Schildts & Söderströms.

2014             Trohet mot visioner. Griftetal vid John Forsbergs jordfästning i Malax kyrka 22.3.2014. – John Forsberg in memoriam [ei tietoa julkaisijasta tai kustantajasta].

2016             Jämställd och underordnad. Kvinnan och prästämbetet enligt Bo Giertz. – TA 121.

2017             Erikoinen kirkkomatka. – Kirkkomatkalla. Toim. Keijo Koskimies. Helsinki: Aurinko Kustannus.

2019             Cirklar sluts inför en ny framtid. – Lyssna, leva, förstå. Festskrift till biskop Björn Vikström. Red. Clas Abrahamsson, Linus Stråhlman, May Wikström & Pian Wistbacka. Helsingfors: Fontana Media.

2021a          Det handlar om frihet. Tankar under åren som emeritus. Helsingfors: Fontana Media.

2021b          Uskon lähteillä ja rakkauden teillä. Emerituksen pohdintoja 2000-luvun haasteista. Rovaniemi: Väyläkirjat.

Sanoma- ja aikakauslehdet

Aamulehti 1997, 2003 (Al)

Askel 2004, 2016

Elämä 2020

Finland just nu 2005

Hufvudstadsbladet 1998, 2001, 2003–2021 (Hbl)

Hengellinen Kuukauslehti 2016 (HK)

Helsingin Sanomat 1997, 1998, 2001, 2003–2021 (HS)

Herää valvomaan 1990

Ilkka 2003

Iltalehti 2017 (IL)

Ilta-Sanomat 2010, 2014 (IS)

Kanava 2017, 2021

Karjalainen 2010

Keskipohjanmaa 2004

Kirkko ja me 2004, 2005

Kotimaa 1997, 1998, 2003–2021 (Km)

Kristet perspektiv 2016, 2021

Kyrkpressen 2003–2021 (myös verkkolehti) (Kp)

Keskisuomalainen 2003 (Ks)

Kädenojennus 2008–2009

Lilja 2016

Meddelanden från Åbo Akademi 2009

Nyckeln 2016

Reseptio (Kirkon/kirkkohallituksen ulkoasiain osaston teologisten asiain tiedotuslehti) 2011–2021

Sana 2003

Suomen Kuvalehti, verkkolehti 2021

Teologinen Aikakauskirja 2003–2021 (TA)

Turun Sanomat 2001, 2003–2021 (TS)

Tyrvään Sanomat 2009

Uutislehti 100 1998

Vartija 2016, 2021

Vasabladet 2016 (Vbl)

Åbo Underrättelser 2004, 2009, 2016–2021 (ÅU)

Österbottens Tidning 2016 (ÖT)

 

Internet-lähteet

K24     Kotimaa24.fi (Kotimaa.fi) 2010–2021

Maan suola (verkkolehti) 2017

Suomen ev.lut. kirkko, Kirkon tiedotuskeskuksen verkkotiedotteet 2003

Suomen ev.lut. kirkko, verkkotiedot (www.evl.fi): Kirkon John Vikström -liikuttajapalkinto

Suomen kansallisbiografia (www.kansallisbiografia.fi), liitetiedot (John Vikström).

Svenska Yle, verkkosivut 2020

John Vikströmin sähköpostiviestit Hannu Mustakalliolle 27.5., 27.7. ja 10.8.2021

Ketola, Mikko & Mustakallio, Hannu

2021             Bibliographia Vikstroemiana 1953–2021. John Vikströmin teokset, kirjoitukset, puheet ja haastattelut. E-kirja, Sapere aude -sarja (www.vartija-lehti.fi).

Emeritusarkkipiispa ja hänen tutkijansa Turussa kesäkuussa 2021. Vasemmalta John Vikström, Mikko Ketola ja Hannu Mustakallio. Kuva: Claire-Ann Still.

Emeritusarkkipiispa ja hänen tutkijansa Turussa kesäkuussa 2021. Vasemmalta John Vikström, Mikko Ketola ja Hannu Mustakallio. Kuva: Clary-Ann Still.

 

Kirjallisuus

Antila, Jaakko Olavi

2014             Kansankirkko ristipaineessa. Suomen luterilainen kirkolliskokous 1974–2011. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1407. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Björkstrand, Gustav

2016a          Elämä on joukkuepeliä. John Vikström kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana. Suom. Sirpa Hietanen. Helsinki: Kirjapaja.

2016b          Livet är ett lagspel. John Vikström som kyrklig ledare och samhällspåverkare. Helsingfors: Fontana Media.

Cantell, Risto

1999             John Vikströmin ekumeeninen linja. – Kanava 3/1999.

2011             Vikström´s Ecumenical Outlook. – Reseptio 2/2011.

Ekstrand, Sixten

2013             Borgå stift och dess biskopar. – Med sikte på framtiden – Borgå stift 90 år. Red. Ingvar Dahlbacka. Helsingfors: Fontana Media.

Kankkonen, Stig

1991             Vägar att vandra. Helsingfors: Schildts.

Luoma, Antti

2020             Inkerin kirkon nousu ja suomalaiset 1988–1993. SKHST 240. Diss. Helsinki. Helsinki: SKHS.

Malkavaara, Mikko

2000             Kirkko toisen maailmansodan jälkeen. – Kristinuskon historia 2000. Kristinusko Suomessa. Espoo: Weilin+Göös.

Murtorinne, Eino

1997             Viisi vuosikymmentä kirkon keskushallintoa. Kirkon keskushallinnon synty ja kehitys vuoteen 1994. Helsinki: Kirkkohallitus.

Mustakallio, Hannu

2007             Vikström, John (1931–), arkkipiispa. – Suomen kansallisbiografia 10. Studia Biographica 3: 10. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

2011             Vikström, John (1931–). Ärkebiskop. – Biografiskt lexikon för Finland 4. Skrifter utgivna av Svenska       litteratursällskapet 710: 4. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet.

2012             John Vikström (1931–), arkkipiispa, Porvoon piispa, systemaattisen teologian apulaisprofessori. – Kirkollisia vaikuttajia Pyhästä Henrikistä nykyaikaan. Toim. Hannu Mustakallio. Studia Biographica 10. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

2019             Kaikki me olemme jostain kotoisin. Puheita ja artikkeleita professori Hannu Mustakallion Joensuun-kaudelta 2003–2019. Toim. Ilkka Huhta & Pekka Metso. Karjalan teologisen seuran julkaisuja 3. Joensuu: Karjalan teologinen seura.

Nieminen, Heikki-Tapio

2011             Piispainkronikka. Sodanjälkeiset arkkipiispat, piispat ja kenttäpiispat lähikuvassa. Helsinki: Edico.

Paarma, Jukka

2015             Arkkipiispantalo. Historia ja asukkaat. Pyhän Henrikin säätiön julkaisuja 9 & Kirjokansi 67. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Raittila, Kaisa

2020             Yhteyden rakentajat. Kohti kaikille avointa kirkkoa. Helsinki: Kirjapaja.

Seppo, Juha

2015            Arkkipiispan aika. Martti Simojoki II. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Strömsholm, Gustav

1997             De homosexuella som kyrklig spelbricka. En analys av aktörerna, aktionerna och debatten i Finland år 1993. Diss. Åbo. Åbo: Åbo Akademi.

Toiviainen, Kalevi

2000             Kirkon kaapin päällä. Sata vuotta – 50 vaikuttajaa. Helsinki: Kirjapaja.

 

Viitteet

[1] HS 11.11.1997, Arkkipiispa Vikström eroaa vuoden päästä (Anneli Tukia).

[2] Km 14.11.1997, Eläkkeelle siirtymisestä ilmoittanut arkkipiispa John Vikström: ”Kirkko vapautusliikkeenä on ollut rohkaiseva näkyni.” Ks. myös Björkstrand 2016a, 430–431.

[3] Al 16.11.1997, Arkkipiispa pelikiellossa (Matti Kuusela).

[4] HS 12.11.1997, Eläkkeelle jäävä arkkipiispa John Vikström arvioi: Saavutukset ekumeniassa merkittävintä uralla (Anneli Tukia).

[5] Propo 4/2007, 5; 1/2015, Vanheneminen on luopumista; Vikström 2010a, 14; Björkstrand 2016a, 426. Esimerkiksi maaliskuussa 1998 pidetyssä arkkihiippakunnan synodaalikokouksessa Vikström ei ollut leikkauksensa vuoksi itse paikalla, vaan hänen esityksensä kristinuskon ja kirkon ajankohtaisista haasteista luki kansliasihteeri Tapani Rantala. Turun ahpk. synodaalikok. ptk. 1998, 2, 15–25.

[6] Uutislehti 100 6.11.1998, Opetusministeri ylisti arkkipiispaa (STT); Björkstrand 2016a, 433–434.

[7] Kirk.kok. ptk.-s. 1998, arkkipiispa Vikströmin päätöspuhe 6.11.1998; Km 13.11.1998, Arkkipiispa John Vikströmin päätöspuhe kirkolliskokouksessa 6.11.; Björkstrand 2016a, 432–433.

[8] Turun ahpk. tklin kiertok. 2289/marraskuu 1998.

[9] Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin arkisto, tuomiokapituli kirkkoherranvirastoille 289/11.11.1998.

[10] Kp 1.3.2007, Naturliga kontakter till presidenterna (Stig Kankkonen).

[11] Vikström 2003b, 204–209; Björkstrand 2016a, 434–435.

[12] HS 23.11.1998, John Vikström jätti jäähyväiset (Pyry Lapintie).

[13] Vikström 2010a, 15.

[14] Km 27.11.1998, John Vikströmin kausi kirkossa päättyy.

[15] Km 19.12.1998.

[16] Hbl 29.11.1998, Ärkebiskopen tror inte på sysslolös pensionärstillvaro. Gud hittar nog på någonting… (Stig Kankkonen).

[17] Ilkka 30.8.2003, Sisältöä jokaiseen elämänvaiheeseen; Vikström 2010a, 13–20.

[18] Vikström 2010a, 17; Hbl 30.9.2001, Överfallna av ny glädje; TS Extra 27.10.2001, John Vikströmiä ja Clary-Ann Stilliä kohtasi yllättävä onni.

[19] Vikström 2004c, 9–10; Björkstrand 2016a, 430.

[20] Vikström 2003b, 9–11; Ketola & Mustakallio 2021, bibliografia 1999–2002; Björkstrand 2016a, 436.

 

[21] Vikström 2004c; Björkstrand 2016a, 436–437; Raittila 2020, 72. Syksyllä 2021 ilmestyneessä ruotsinkielisten puheiden ja artikkelien kokoelmassa Det handlar om frihet Vikström julkaisi teatterinjohtaja Vivica Bandlerin, säveltäjä Erik Bergmanin, kirjailija Göran Schildtin, kansleri Lars Erik Taxellin, rovasti Bror Borgarin ja rovasti Göran Hellbergin siunauspuheet. Vikström 2021a. Vikström on toimittanut myös muun muassa professorina, ministerinä ja Hufvudstadsbladetin päätoimittajana toimineen Jan-Magnus Janssonin hautaan siunaamisen.  Hbl 17.12.2003, ”En ordets livsgärning”.

[22] Vikström 2005; Björkstrand 2016a, 437.

[23] Ketola & Mustakallio 2021, bibliografia 2004, 2009, 2011, 2013, 2015, 2017 ja 2018; Björkstrand 2016a, 437–438.

[24] Ketola & Mustakallio 2021, bibliografia 2004, 2006; Esse Espoon seurakuntasanomat 37/2004, ”Arki on fantastista itsessään”; John Vikströmin sähköpostiviesti Hannu Mustakalliolle 11.8.2021. Birgitta Vikström oli kirjoittanut Kirjapajan 1985 kustantaman teoksen Kirkkovuosi lasten kanssa (suom. Leena Huima).  Seuraavana vuonna ilmestyi Församlingsförbundets Förlagin kustantamana ruotsinkielinen versio Kyrkoåret runt i skola och hem. Molempiin sisältyi Monica Vikströmin tekemiä piirroksia.

[25] Ketola & Mustakallio 2021, bibliografia 2021; Askel 2/2004, 4; HS 7.9.2005; Karjalainen 30.9.2006; K24 26.1.2011, ”Uskonnollinen fundamentalismi on kiitollinen kohde ateistiselle kritiikille” (Johannes Ijäs); 17.4.2011 Nämä olivat turvattomien ihmisten vaalit (Simo Alastalo); 8.4.2013 John Vikström aloittaisi kirkossa kielenpuhdistuksen (Annmari Salmela); ”Vapaaehtoistoiminnan edellytys on ihmisen sisäinen hehku” (Noora Wikman); 6.12.2013 John Vikström: Nelson Mandela rakensi luottamuksen varaan (Ville Talola & Olli Seppälä).

[26] TS 11.3.2004, Tuomiokirkon iltaluento houkutti satoja ihmisiä.

[27] Ketola & Mustakallio 2021, bibliografia 2004 ja 2005; Vikström 2014, 2021a ja 2021b; HS 5.6.2005, Veikko Hursti haudan lepoon; Hbl 5.6.2005, Hundratals sörjande följde Veikko Hursti till sista vilan.

[28] Vikström 2004a & 2004b, 253–259; TS 15.4.2004; Km 23.4.2004, Urheilubisnes muistuttaa sirkusta; HS 23.12.2004 Urheilu.

[29] John Vikströmin sähköpostiviesti Hannu Mustakalliolle 27.5.2021; Hbl 10.11.2006, Biskoparnas sista match; HS 1.10.2011, Emerituspiispa näyttää ovea kovuudelle; Lilja 2/2016, Liikkeellä kaiken ikää; Km 5.12.2019, Tois pual jokke (Olli Seppälä).

[30] TS 28.1.2012, Turku juhli turkulaista urheilua; Vikström 2021b.

[31] Evl.fi, kirkon John Vikström -liikuttajapalkinto; Kansallisbiografia (www.kansallisbiografia.fi), liitetiedot John Vikström; Km 6.9.2012; Kp verkkolehti 27.2.2014, Idrottspris bär John Vikströms namn.

[32] TS 12.4.2014; Björkstrand 2016a, 423–425.

[33] TS 2.3.2016.

[34] TS 29.5.2016, Kirkkoon sopii spontaani meininki.

[35] TS 2.1.2019, Emeritus-arkkipiispat vieraisilla.

[36] TS 13.2.2004. Vikströmin ja Putinin joukkueiden jalkapallo-ottelusta HS 3.9.2001, Turkulaiset olivat touhuissaan Putinin ystävien palaverista; Keskipohjanmaa 26.9.2004, Kun arkkipiispa taklasi Putinin rammaksi; HS 14.9.2007, Turku on Putinin tiimin erityinen ystävä; Km 13.3.2008; HS Kuukausiliite maaliskuu 2008, Mallia Turusta (Unto Hämäläinen); IS 4.9.2014, Juhani Laven tietää, miten Putin pysäytetään; IL 22.7.2017, Mursiko arkkipiispa Putinin solisluun; Elämä 5/2020, 22–23; Björkstrand 2016a, 421–423. Vikström on kertonut, että ”virallisen version mukaan” hän taklasi Putinia niin, että tämän solisluu murtui. Hän ei ole syyllisyydestään varma, mutta kyseessä on hänen mukaansa ”niin hyvä juttu”, ettei hän ole lähtenyt sen todenperäisyyttä tutkimaan. Vikström on joka tapauksessa pyytänyt anteeksi Putinilta, joka on ”rehvastellut” tulleensa Suomen arkkipiispan taklaamaksi. Ilmeisesti Putinia taklasi Yleisradion Turun-toimituksen päällikkö Juhani Laven, mutta Vikström oli joukkueen kapteeni.

[37] Sana 1.5.2003, Turun akatemian talossa pohdittiin yrittämisen taustoja; TS 31.10.2004. Suomen pääomasijoitusyhdistyksen seminaarissa Rukalla huhtikuussa 2005 Vikström piti esitelmän ”pääoman yhteiskunnallinen tehtävä ja vastuu”.  Vikström 2021b.

[38] Kädenojennus 3/2008, 25; 3/2009, 4, 11; TS 30.7.2010; K24 21.3.2012, Tapio Luoma pohtimaan karismaattisuutta (Olli Seppälä); 22.5.2013, Piispa Luoma Kirkonrakentajien foorumin puheenjohtajaksi (Johannes Ijäs). Vikström piti alustuksen karismaattisuudesta luterilaisessa teologiassa Helsingissä 21.4.2008 järjestetyssä seminaarissa. Km 24.4.2008; Vikström 2021b.

[39] HS 4.8.2003, Tyrvään kirkko on valmis ja tuhopoltto loppuun käsitelty; TS 4.8.2003, Pyhän Olavin kirkon rakentajien voima kumpusi anteeksiannosta; Al 4.8.2003, Tyrvään kirkossa kaikui harras kiitos kunnostajille; Ks 30.8.2003, Kirves ja vasara (John Vikström); Tyrvään Sanomat 13.8.2009, John Vikström tunsi syyllisyyttä & Tyrvään Pyhän Olavin kirkko; Vikström 2021b (16.8.2009).

[40] Km 27.2.2004, Ekumeenisen taidekappelin rakentaminen alkoi Turussa; Kirkko ja me 26.2.2004, Pyhä kala; TS 25.2.2004, Pyhän Henrikin taidekappelin rakentaminen alkoi ristisaatolla; ÅU 25.2.2004, Konstkapell byggs på välsignad mark; TS 16.5.2005, Pyhän Henrikin ekumeeninen taidekappeli vihittiin käyttöön; Kirkko ja me 26.5.2005, Taidekappeli vihittiin käyttöön; Vikström 2021b (15.5.2005 ja 19.1.2019). Ks. myös Km 4.6.2021, Työtä toivon ja ilon paikassa (Mari Vainio).

[41] Vikström 2017, 91–95.

[42] TS 10.2.2014; Hengellinen Kuukauslehti 10/2015, 14–15; Vikström 2021b (sekä Raamattuopiston juhla että rukoilevaisten ja heränneiden tilaisuudet). Arkkipiispana Vikström oli puhunut Raamattuopiston perustajan Urho Muroman syntymän 100-vuotisjuhlassa Turun tuomiokirkossa syyskuussa 1990.  Herää valvomaan 1990, 618–622.

[43] TS 13.8.2012.

[44] TS 17.10.2014.

[45] TS 2.8.2009; Hbl 2.9.2009, Universiteten går med insamlingsbössor; ÅU 2.9.2009, Nu går ÅA med hatten. Vikström kuului Åbo Akademin säätiön valtuuskuntaan 1980–2006 ja toimi sen puheenjohtajana vuodesta 1991 lähtien. Lisäksi hän oli Åbo Akademin samhällsdelegationin jäsen 1989–2002. Kansallisbiografia, liitetiedot.

[46] Meddelanden från Abo Akademi 15/2009, 22–23.

[47] Karjalainen 24.2.2010, Teologit tarkastelevat sovintoa ja sovitusta; K24 26.2.2014, Vikström: Näistä töistä ei saa kirkossa tinkiä (Johannes Ijäs); Km 11/17.3.2016, Kun kuolema seisoo ovella; Vikström 2021b (15.2.2016); Mustakallio 2019, 185.

[48] Björkstrand 2016a, 201–204.

[49] HS 1.7.2012, B Kulttuuri; Vikström 2012, 109–117 ja avustajaluettelo (suomeksi), 107–115 (ruotsiksi); Björkstrand 2016a, 436.

[50] Ketola & Mustakallio 2021, bibliografia 2017– 2021.

[51] Hbl 11.11.2004, Språk Handlingsprogram för vem?

[52] Erik Vikström 2016, passim.

[53] Hbl 17.9.2009, Nya biskopen vill förnya och bevara & 30.11.2009, ”Ta emot honom i kärlek” & 22.9.2016, En orädd biskop får sin biografi; Kp 3.12.2009, Stiftet fick ny herde; Km 3.12.2009, Piispan pitää nähdä lähelle ja kauas.

[54] HS 16.12.2014, Piispadynastian nuorin esittäytyy (Martti Mäkisalo).

[55] Vikström 2019, 21–26.

[56] Finland just nu 2/2005.

[57] Hbl 2.7.2004, Mumin i en spegel (Sture Gadd).

[58] Hbl 5.12.2004, Jubileumsbilaga: Två ikoner av vår tid (& Krisse Salminen).

[59] HS 17.3.2007. Muita vetoomuksessa (pelkästään kuvallaan) mukana olleita olivat ralliautoilija Marcus Grönholm, entinen keihäänheittäjä Mikaela Ingberg, toimittaja Peter Nyman, johtaja Risto J. E. Penttilä, kirjailija Märta Tikkanen, toimitusjohtaja Björn Wahlroos sekä ministerit Ole Norrback, Elisabeth Rehn ja Christoffer Taxell.

[60] Hbl 1.6.2004. Muut vetoajat olivat Marcus Grönholm, Mikaela Ingberg, Peter Nyman, Elisabeth Rehn, Christoffer Taxell ja Björn Wahlroos. Vetoomuksessa julkaistiin vain kuvat, ei nimiä.

[61] ÅU 28.5.2016; TS 29.5.2016, Kirkkoon sopii spontaani meininki.

[62] Svenska Yle, verkkosivut 10.4.2020 (& Per Erik Lönnfors, Birgitta Boucht, Christina Indrenius-Zalewski, Merete Mazzarella, Claes Olson, intervju av Maria Wegelius).

[63] Mustakallio 2007, 524–527; Mustakallio 2011, 1678–1682; Mustakallio 2012, 517–524; Mustakallio 2019, 360–362.

[64] Ketola & Mustakallio 2021, bibliografia 1998 ja 2011. Seuraavia juhlajulkaisun artikkeleita ei sisälly bibliografiaamme: 1) The Church as a Gift and a Mission (A Lecture at the Leningrad Theological Academy, on the occasion of receiving an honorary doctorate, on June 14, 1985); 2) The Porvoo Process – the Main Concerns of the Evangelical Lutheran Church of Finland (A Contribution at the Church Leaders´ Consultation in Trondheim, on September 2, 1996); 3) Europe in Our Hearts – The Evangelical Lutheran Church of Finland and the Integration of Europe (A Speech at the Ecumenical Association for Church and Society in Brussels, on February 21, 1995).

[65] Reseptio 2/2011, 8; 2/2012, 29–40: ”Diese Eindrücke und Einflüsse habe ich vor allem hier unter der Kanzel des damaligen Pfarrers der Gemeinde, Doktor Geert Sentzke, entgegengenommen. In seinen klaren, dreigeteilten Predigten durfte ich, zusammen mit einer vollen Kirche, einen theologisch sehr bewussten Prediger hören. So freue ich mich heute darüber, dass die deutsche Gemeinde ihre Türen für uns geöffnet hat und dass sowohl Vertreter der Gemeinde als auch die zwei Söhne von Doktor Sentzke, Klaus und Kai Uwe, meine ehemaligen ´Schüler´, zusammen mit ihren Frauen an unserem Seminar teilgenommen haben.”

[66] Björkstrand 2016a, 13–15, 436–438. Arvosteluja: Johanna Björkholm-Kallio & Ville Jalovaara – SKHS vuosik. 2017, 313–316; Seikko Eskola – Kanava 2/2017, 67–68; Jouko Grönholm – TS 27.10.2016; Heidi Hakala & Stefan Lundberg – Hbl 22.9.2016 (FNB–SPT); Kaj Hedman – Vbl 5.11.2016; Teemu Kakkuri – Km 22.9.2016; Maria Küchen – Hbl 9.10.2016; Kari Latvus – Maan suola (verkkolehti) 12.4.2017; Christa Mickelsson – Kp 29.9.2016; Stefan Myrskog – Nyckeln 4/2016, 49; Matti Peiponen – Vartija 5–6/2016, 206–209; Harri Raitis – Lilja 10/2016; Ann-Christine Snickars – ÅU 5.11.2016; Jouko Talonen – TA 2017, 271–273; [Frejvid Weegar] – Kuriren 19–20/2016, 4–5; Pirjo Wesaniemi – Askel 11/2016, 7; Bo-Göran Åstrand – ÖT 30.10.2016.

[67] Kirkon tiedotuskeskuksen verkkotiedote 23.1.2003, Toimikunta ehdottaa kirkkoon uutta kunniamerkkikäytäntöä; HS 24.1.2003, Toimikunta esittää kirkolle kunniamerkkejä; TS 10.4.2007; Björkstrand 2016a, 432.

[68] Kansallisbiografia (www.kansallisbiografia.fi), liitetiedot John Vikström; Björkstrand 2016a, 431–432. Vikström saarnasi Vaasan yliopiston promootiojumalanpalveluksessa 27.5.2011. Vikström 2021b.

[69] Björkstrand 2016a, 157–164, 301–310.

[70] Kp 2.10.2003, Det klarnar; 29.1.2004, Kvinnliga präster och kyrkans enhet; 25.11.2004, Kärleksbudet är ingen papperstiger; 22.12.2014, Hur hitta rätt?

[71] Vikström 2007, 357–364; Vikström 2009, 264–265; Vikström 2010b, 266–275 .

[72] Gav kyrkomötet rätt att vägra samarbete? (lausunto vuodelta 2009, John Vikströmin hallussa).

[73] Vikström 2016, 474–480. Giertziin perehtymisestä Björkstrand 2016a, 43. Naisteologiyhdistyksen 80-vuotisjuhlassa 10.3.2014 Vikström käsitteli aihetta ”Naispappeus elämäni taustapeilissä”. Vikström 2021b.

[74] K24 7.4.2011, John Vikström joutui 1990-luvulla ajojahdin kohteeksi homomyönteisistä lausunnoistaan (Olli Seppälä); Strömsholm 1997; Björkstrand 2016a, 313–324; Raittila 2020, 65–68.

[75] K24 16.11.2010, John Vikström siunaa homoseksuaalit (Olli Seppälä); IL 17.11.2010, Homoille täydet oikeudet (alun perin kolumni Ylen Ajankohtaisessa ykkösessä 16.11.2010); Vikström 2021b; Raittila 2020, 69. Syksyn 2010 kirkolliskokouksesta Antila 2014, 326–330.

[76] HS 16.12.2014, Piispadynastian nuorin esittäytyy (Martti Mäkisalo); K24 16.12.2014, John Vikström oikaisee HS:ssa olleen väitteen: En siunannut homoparia. Vikström on merkinnyt omaan lehtileikkeeseensä huomion ”fel”.

[77] K24 21.9.2016, John Vikström: En anna kirkon johdolle ohjeita avioliittolaista (Mari Teinilä); Vikström 2010a, 16.

[78] TS 29.5.2016, Kirkkoon sopii spontaani meininki.

[79] Raittila 2020, 72.

[80] Suomen Kuvalehti, verkkolehti 22.1.2021; Kanava 49 nro 1, 6–13 (Kuinka avioliitto perustellaan); K24 22.1.2021, Laajennettu avioliittokäsitys? & Emeritusarkkipiispa haluaa laajentaa kirkon avioliittonäkemystä – ”On kyse ihmisarvosta ja tasa-arvosta” (haastattelu, Olli Seppälä); Km 29.1.2021, John Vikström haluaa laajentaa kirkon avioliittonäkemystä; Km 19.2.2021, Kaksi pääkysymystä (John Vikström); Km 26.2.2021, Omatunto ja kirkon yhteys (John Vikström); Kyrkpressen, verkkolehti tammikuun lopussa 2021 ja 4.2.2021, Kyrkan måste vidare – på en gemensam väg (intervju, Sofia Torvalds); John Vikströmin sähköpostiviesti Hannu Mustakalliolle27.7.2021.

[81] K24 27.1.2021, Professori Miikka Ruokanen vastaa John Vikströmille: Avioliitto ei ole ihmisarvon kriteeri ja mittari (Olli Seppälä); Suomen Kuvalehti, verkkolehti 28.1.2021; K24 30.1.2021, Eero Huovinen vastaa John Vikströmille: Miehen ja naisen avioliiton erityisluonnetta ei saa sivuuttaa (Olli Seppälä); K24 1.2.2021, John Vikström esittää Eero Huoviselle ja Miikka Ruokaselle suoran kysymyksen: Saako kirkossa siunata homopareja?  (Olli Seppälä); K24 5.2.2021, Miikka Ruokanen vastaa John Vikströmin kysymykseen siunauksesta: Ratkaisu on kymmenen vuotta sitten hyväksytty parisuhderukous (Meri Toivanen); Km 5/5.2.2021, Selvyyden vuoksi (John Vikström); Km 6/12.2.2021, Avioliitosta, vielä kerran (Jussi Rytkönen); Kanava 49 nro 2, 54–58.

Katso myös Mikko Ketola, Kirkon kriisi ja etsikkoaika. John Vikströmin haastattelu. Vartija 1.7.2021

Artikkelikuva: Arkkipiispa John Vikström piti esitelmän Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran ja Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran satavuotissymposiumissa marraskuussa 1991. Hän käsitteli aihetta ”Mitä kirkko odottaa teologialta tänään?” Kuva: Seppo J. J. Sirkka, Suomen kirkkohistoriallinen seura.

 


Kirjoittaja

Kirjoittaja on kirkkohistorian emeritusprofessori Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa.


'Arkkipiispa emeritus John Vikström 90 vuotta 1.10.2021' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 29.9.2021 @ 11.11 Matti Taneli

    Kiitos professori Hannu Mustakallio ja Vartija.

    Todella tärkeä kirjoitus!

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.