Helsingin sanomat kirjoitti tammikuun lopussa asunnottomien tilanteesta kadulla pakkasissa.
Facebookissa alkoi tapahtua. Kampin kappeli ilmoitti keräävänsä talvivaatteita tarvitseville. Vain kahden päivän jälkeen kappeli oli täyttynyt lahjoitusvaatteista, joita oli tuotu paikan päälle ja lähetetty sinne eri puolilta maata postin mukana.
Yksi ystävä ryhtyi järjestämään majoitustiloja asunnottomille. Vapaaehtoisten valvojien listaan kertyi nimiä Alppilan kirkkoon avattavaa yöpymispaikkaa varten.
Asunnottomien yöpymispaikan tarjoaminen kuitenkin mutkistui monesta syystä ja suunnitelmaan tuli muutos.
Pian tuli kutsu viettämään Toisenlaista hiihtolomaa Helsingissä. Se on hanke, jossa asunnottomien tilanteesta huolestuneet voivat tarjota asunnottomille hiihtolomaviikoksi yösijan kotonaan. Kallion seurakunta tukee asumisesta aiheutuneita kuluja.
Halusin osallistua. Tukea tarvitsevia. Kenenpä suomalaisen kodissa ei olisi sataa ylimääräistä pipoa, jota kukaan ei käytä?
Kolmannella lapsella on yleensä sisarusten jäljiltä vähintään kolme käyttökelpoista saman koon talvitakkia. Kotimme pursuavat ylimääräisiä vaatteita.
Osallistuminen yöpymispaikan valvontavuoroihin on jo hieman vaikeampi askel. Pitää ylittää mukavuuskynnys. Antaa aikaansa. Valvoa yöllä.
Mutta ajatus tuntemattomien majoittamisesta hiihtolomaviikolla tyhjään lastenhuoneeseen se vastan nostattaakin sisäisen myrskyn. Miten voin käydä vessassa, jos kotona on vieraita ihmisiä? Entä jos talo on tyhjennetty sinä aikana kun käyn töissä? Pitäisikö makuuhuoneen oveen hankkia siksi ajaksi lukko, että yön voi nukkua rauhassa? Mitä naapurit sanovat?
Soitan tapahtuman järjestäjälle ja kyselen majoittamisesta. Ystävä vakuuttaa että osallistua voi monella tapaa, vaikka vain tulemalla aloitustilaisuuteen. Samalla selviää, että hänen yksiössään yöpyy nuori romanialaispariskunta. Hävettää. En kykene avaamaan kotini ovia tarvitseville, vaikka sen viikon olen yksin kolmiossani.
Reaktiot asunnottomien tilanteeseen näyttivät, että meillä hyvinvoivilla suomalaisilla on iso tarve auttaa. Joulupuukeräyksen lahjatoiveet loppuvat kesken. Suuri osa tutuistani maksaa kuukausittain jollekin hyväntekeväisyysjärjestölle. Liikutumme ihmisten hädästä, haluamme kantaa kortemme kekoon. Toisaalta luulen, etten ole yksin ennakkoluulojeni kanssa. Monella meistä menee auttamisen raja kodin ovella.
Tulin ajatelleeksi kirkon diakoniatyön organisoitua auttamista. Kuinka kätevä systeemi. Rahani menevät automaattisesti veroina muun muassa diakoniatyölle. Osallistun koko ajan hädänalaisten tukemiseen, eikä minun tarvitsisi ylittää omaa mukavuuskynnystäni.
Kirkolla olisi vieläkin enemmän mahdollisuuksia ottaa ihmisiä mukaan toimintaansa. Konkreettinen auttaminen kiinnostaa. Haluamme osallistua tosi tarpeeseen, emme näennäisiin pikkutehtäviin, jotka oikeastaan hoituisivat myös työntekijävoimin.
Tarvitaan myös erilaisia tempauksia, jotka syntyvät ihmisen näkemisestä. Jos ei muuta, niin herättämään. Minun maailmani on pieni vaikka olen käynyt Ateenassa, Lontoossa ja Berliinissä.
Se on pieni, koska en tunne todellisuutta, jossa alle kympin päivätulo on syy lähteä kodista tai todellisuutta, jossa maksetaan tajuttomat summat kyydistä läpi Euroopan. Minun maailmani on pieni ja sen rajojen avartamiseen tarvitsen tempauksia, joissa ne kaksi todellisuutta kohtaavat.
Kaisa Kariranta
Kirjoittaja on piispa Askolan erityisavustaja.