Sotien ohella maailmassa on menossa kristillisen apologian ja vastakkaista kehänurkkausta edustavan ideologisen tiedeoptimismin köydenveto. Molemmat saavat erivahvuisia muotoja. Kristillinen apologia voi tarkoittaa konservatiivisen raamattu-uskon puolustelua historiallis-kriittistä asennoitumista vastaan tai maltillisemmin kristinuskon kulttuurisen arvon, ihmisyyden sanoman alleviivausta. Tiedeoptimismi voi näyttäytyä tieteen etiikan ja metodien puolustajana, joskus agnostismiin kallistuen tai myös aktiivisena uskonnon vastaisuutena ja ateismin kyltin kantajana.
Apologiakisan tömisevä tanner näyttää olevan USA, kuinkas muuten. Tämä voi johtua Amerikan mahtiroolista tieteen ja teknologian aloilla, mutta myös siitä, miten vanhalta mantereelta siirtynyt konservatiivinen uskonnollisuus on säilöytynyt kuin turvaan eurooppalaisen kriittisen teologisen tutkimuksen, tieteenfilosofisen syvyystarkastelun ja hankaliin kysymyksiin uskaltautuvan Raamatun lukutavan kiusoilta. Äskettäinen Mikko Ketolan artikkeli amerikkalaisen valkoisen kristillisen nationalismin hengestä on aines USA:n kansanuskonnon profiilissa.
Akateeminen apologia
Kuin kapeakatseisuuden vastapainona USA:n apologian maisemaa korostavat myös akateemista tasoa, tiedemeriittejä ja medianäkyvyyttä edustavat asiantuntijat, internetin seminaareissa näkyvät professorit, blogijournalistit ja maailmanlaajuisen Youtube-yleisön keränneet vaikuttajat. USA:n valta-asema tieteen, internet-viestinnän ja jättimäisten nettikirkkojen maana on varmaan osittain luomassa perspektiiviharhaa.
Kieli voi olla syynä siihen, miten Britannian intellektuaalinen tarjonta on näkyvästi esillä Eurooppaa edustamassa. Muun muassa eräät Oxfordin ja Cambridgen tunnetut tiedekorttia käyttävän konservatiivisen raamattu-uskon puolustajat ovat usein USA:sta striimattavien paneelien puhujina. Eräät näkyvät vaikuttajat ovatkin kouluttautuneet Britannian maineikkaissa opistoissa.
Korkean profiilin puolustuksen etuvartio on myös katolinen kirkko, jonka sisällä ja liepeillä on käynnissä skisma nykyisen paavin avarakatseisuuden ja konservatiivisten kouristusten välillä. Tässäkin amerikkalainen panos on suuri, sekä Vatikaanin äänen kuuluttajana että paavin kaatoyritysten takapiruna. Siinä, missä tiedeperäinen apologia kiistelee uskonnon ja sen kieltäjien välillä, katolisuuden influensserien kiista koskee Raamatun ja pyhäksi julistetun perinteen, kirkon tradition koskemattomuutta.
Poterot ja torjunnat
Apologian pyrinnön vastapoolina on medioissa ja erityisesti internetin foorumeilla vasta-aktivisteja, missiona debunkkaus, huterien väitteiden kumoaminen. Joskus tämä on aiheellista, koska lahojen tai valheellisten väittämien kritisointi voi olla kestävän uskonnollisen kulttuurin asialla. Usein kuitenkin uskonnon debunkkaus-pioneerit ovat materialismin ideologian nimissä naurunalaistamassa uskontoa. Pilkka on naamioitu tieteellisen hyveen ja kohteliaan puheen viittaan.
Kristillisen apologian maalitauluna on ateismi. Pyrkimys osoittaa ateismin heikkoudet on sekin debunkkaus-ohjelma. Sanaan liittyy mielikuva ”bunkkerin tuhoamisesta”. Lieneekö sattumaa. Uskonnon ja sen kieltämisen kamppailussa on keskinäisen turhanaikaisen asemasodan piirteitä. Tiedeuskon piirissä tuntuu olevan vaikeata nähdä tieteen ja rationaalisen maailmanselityksen toivoton yritys. Ymmärryksen piirin horisontti pakenee kuin ulapan taakse. Kristillinen apologia etsii pelastuslauttaa dogman perustelemisesta. Tieteen piirissä elää haave maailman olemassaolon, kosmoksen synnyn, biologian ihmeen ja tajuisuuden saattamisesta ymmärrykselle avautuvan teorian muotoon. Uskonnon fundamentalistileirin piirissä nähdään tällaisen teorian olevan jo tarjolla, ja apologisen rationalismin toivotaan sitä tukevan. Molemmissa bunkkereissa voisi viettää hiljaisen hetken, laittaa miekat tuppeen ja nöyrtyä kiitollisuuteen maailman ja olemassaolon tyyneydessä.
Ennenaikaiset huippu-uutiset
Tieteen mykistävää edistystä ei kannata vähätellä. Tutkimuksen huippu-uutisten käynnistämät hurraa-huudot ovat kuitenkin ennenaikaisia ja tiedon edistyksestä johdetut etukenoennustukset haitallisia. Esimerkiksi käy big bang -uutinen. Maailmankaikkeuden säteilytaustan mittaus ja galaksien valon punasiirtymä johti 1930-luvulla käsitykseen maailmankaikkeuden laajenemisesta ja lopulta taaksepäin laskien oletukseen 14 miljardin vuoden takaisesta tapahtumasta, kuumasta ja tiheästä alkupisteestä, josta maailmankaikkeuden materia olisi singahtanut olemassaoloon. Tämä kaikkien aikojen tiedeuutinen on hypoteesirakennelma, jonka takana on vakuuttava määrä havaintoja ja teorian muodostusta. Koska selvää vaihtoehtoa ei ole tarjolla, hypoteesi on monien mielessä vahvistunut tosiasian kuvaukseksi. Silti olisi hyvä jäädä kunnioittamaan ammottavaa mysteeriä ja kysyä, mitä voimme oikeastaan tietää. Mitä nuo sinänsä kiistattomat astrofysiikan mittaukset kertovat perimmäisestä todellisuudesta?
Laajenevan maailmankaikkeuden ja big bang -teorian pioneeri oli belgialainen Georges Lemaître (1894–1966), nerokas tiedemies, fyysikko, matemaatikko ja katolinen pappi. Puheena olevaa tiedeapologian miekkailua kuvaa uutisen saama vastaanotto konservatiivisen uskonnollisuuden piirissä. Ajatus astrofysiikan löytämästä maailmankaikkeuden singulaarisesta alkupisteestä hihkaistiin todistavan Raamatun luomiskertomuksen. Tämä oli päätyä myös katolisen kirkon virallisen opetuksen osaksi, mutta Georges Lemaitre itse vastusti ajatusta fysiikan pohdintojen sekoittamisesta uskontoon, ja hänen kerrotaan neuvoneen silloista paavia luopumaan moisesta amatöörimäisestä apologiapuuhasta. Tämä oli viisasta. Sittemmin on ilmennyt monia kysymysmerkkejä, joiden vuoksi maailmankaikkeuden isot kysymykset, laajentumisen selitys, big bang -teoria, materian synty ja maailmankaikkeuden evoluutio ovat palautumassa niille sopivampaan statukseen tieteellisten hypoteesien ja teoriamuodostuksen työpöydille.
Tiedon pakeneva horisontti
Vastaamattomia kysymyksiä riittää, ja voi olla, että maailmankaikkeuden peritodellisuus on sen laatuinen kysymys, joka ei ole ihmisen kognitiivisen kyvyn piirissä lainkaan ratkaistavissa. Mielemme tavoittama informaatio nojaa biologisen varustuksen (aistikanavia sanotaan olevan 5?) vastaanottaman signaalin ohella siihen tietoon, jota fysikaaliset instrumentit tuovat aistimiemme jatkoksi ja rationaalisen mielemme työstettäväksi. Kemian laboratorioista lääketieteelliseen kuvantamiseen, avaruudessa kiitäviin luotaimiin ja maan kamaran jättimäisiin teleskooppeihin. Tämä arsenaali jatkaa, vahvistaa ja moninkertaistaa ihmisaistien kykyä. Pääkoppamme prosessoria ei ymmärretä läheskään kunnolla, ja voi olla, että sekin on ymmärryksen lukon, rationaalisuuden sokean pisteen takana. Järkikultamme paras ominaisuus taitaisi olla sen kyky epäillä myös itseään.
Tietoisuustutkimus on pinnistellyt kysyen missä määrin tajunnan toimintaa voi rinnastaa laskenta-automaatin hurinaan, tietokoneen tai ehkä futuristisen kvanttilaskimen toimintaan. Monet suuren nimet, Nobel-tasoiset tutkijat epäilevät tätä. Jos tajuisuus on ratkaisematon ongelma, sellainen saattaa olla myös kysymys biologisen elämän alkuperästä. Elämän ilmaantuminen on kiehtova aihe. Intohimoiset tieteen leirit ovat asialla. Ehdin jo Vartijassa antaa tunnustusta yhdelle eturivin tutkijalle. Professori James Tour on huomauttanut, että prebioottisen kemian laboratoriot eivät ole onnistuneet osoittamaan lähimainkaan uskottavaa kehityskulkua, miten maailmankaikkeus voisi tuottaa ensimmäisen elävän solun. Tarvittavien osasten lukumäärä, mutkikkuus, molekyylien fysiikan hienovaraiset kontingentit ehdot, informaation teorian kysymykset muodostavat haasteen, jonka edessä nöyryyteen taipuvainen tutkija uskaltaa sanoa: Me emme tiedä vastausta, asiaan sisältyy mysteerejä, jotka voivat olla ilman ratkaisua vielä vuosisatojen jälkeen.
James Tourin ja Dave Farinan nolo ottelu
Äskettäin internetin avaruudessa kuohui Harvardissa pidetty debatti, jossa James Tourin haastoi debunkkaukseen ryhtynyt orgaaniseen kemiaan perehtynyt aktivisti Dave Farina, joka haukkui Tourin ilman kunnollista argumenttia. Debatti johti tyylittömään kiistaan ja huutoon osapuolten välillä ja itse asia pilaantui. Häpeän ja suren James Tourin epäonnistumista. Debattia on jälkianalysoitu eri puolilla, ja jury on kai ulkona tulpat korvissa. Maallikkona jäin otsa ammolleen ja pää tyhjänä, koska tiede on tältä osin kaukana luonnontieteen tohtoritutkinnon ja yleisen tiedesivistyksen ulottumattomissa. Jään odottamaan, josko myöhempi keskustelu valaisee asiaa. Tässä eräs keskustelu ja Dave Farinan debunk-puheenvuoro.
James Tour on tiederoolinsa ulkopuolella born again -tyyppinen kristitty, ja tämän tunnustaminen saa karvat pörröön ja kynnet esiin materialistisen tiedeuskon piirissä. James Tour ei sulje pois luonnollisten selitysten mahdollisuutta, tulevaa tieteen edistystä, hän sanoutuu irti intelligent design -uskonnosta jne. Kuitenkin hän katsoo uskontonsa velvoittavan joidenkin kristinuskon ”prebioottisten” myyttien ilmaisua todistuspuheenvuoroissa.
Kosmologian huikaiseva kertomus
Kosmologian tutkimuksen luoma maailmankaikkeuden materiaa koskeva teoria on myös kertomus, jossa tarinaan sisältyy hienojen oivallusten ja tieteen menestyksen lisäksi pyörryttävää outoutta. Teoriaa voisi kutsua materian evoluutioksi. Sen mukaan maailmankaikkeuden alku oli hirmuinen pätsi, kuuma hiukkaspuuro, jossa vain vety-ytimen rakenteen vaatimat hituset, kvarkit ja fotonit vilistivät. Maailmankaikkeuden kuuluisa ensimmäinen sekunti kului, näin kertomus jatkuu, ja luumun kokoinen alkupala laajeni pamahduksessa, jossa laajenemisen kerroin oli 10^52 (tarkoittaen 1 ja 52 nollaa, ). Joidenkin hetkien kuluttua syntyi vety- ja helium-atomeja, ja vasta miljoonien vuosien laajenemisen ja jäähdyttelyn jälkeen alkoi materiasta muodostua gravitaation kokoamia kasaumia, aikanaan aineen pyörteitä kuin akanvirtoja joessa, tähtiä, galakseja ja galaksijoukkoja.
Tähän jännitysnäytelmään tuo oman lisänsä se, miten aineen paakkuuntumisen tuloksena syntyi suurimassaisia tähtiä, gravitaation kokoon kurovan voiman tuloksena käynnistyivät ydinreaktiot, raskaampien alkuaineiden tuotanto ja lopulta supernovaräjähdykset, joiden tuloksena ydinreaktioissa syntyvät aineet kylvettiin laajalle kaikkeuteen. Näin siis kosmoteorian – voisi sanoa aineen evoluution, tarinassa maailman alkuaineiden menu sai syntynsä.
Kaikki teoriamuodostus tapahtuu sovittamalla selitysmalleja (eli oletuksia, muistakaamme tämä tärkeä pikku asia!) havaintodataan, tässä tapauksessa astrofysiikan, hiukkasfysiikan, materian ja säteilyn käyttäytymistä koskevien mittauksien tuottamaan aineistoon. Minulla ei ole vastaansanomista vaan kunnioitan teoreetikkojen ja uurastaneiden fyysikkojen ja tutkimusryhmien aikaansaannoksia. Kuitenkin katson oikeudeksi ja tarpeelliseksi esittää lisäkysymyksiä. Einsteinin tuloksista tiedämme, että aika on paljon arkista ajatustamme mystisempi käsite. Kellot käyvät eri tavalla raketin kyydissä; aika ja liiketila ovat kytköksissä. Mitä siis tarkoittaisi maailmankaikkeuden ensimmäinen sekunti ja teorian ehdottama hirmuinen laajenemisen nopeus? Mikä kello, mikä aikavyöhyke? Onko myös ajan ensimmäinen nanosekunti jotenkin merkityksellinen asia? Onhan arveltu, että itse aika ilmestyi olemassa olevaksi saman singulaarisen tapahtuman yhteydessä. Sen mukaan kysymys mitä oli ennen big bangiä on merkityksetön. Nobelfyysikko Sir Roger Penrose on kylläkin lausunut tästä kiinnostavia epäilyksiä.
Planckin skaala
Entä sitten tila, jossa näytelmä tapahtui? Onko myös etäisyys käsite, jossa arkinen rationaalinen ajatusmalli lukitsee meidät liian yksinkertaiseen hahmotukseen? Miksi oletetaan big bang -alkutilan olevan pieni, singulaarinen, tennispalloa pienempi – näin teorian havainnollistajat ovat kuvanneet. Olivatko millimetri, senttimetri, kilometri ja valovuosi jo alusta alkaen puheeseen sopivia termejä?
Nykyfysiikan tärkeä käsite on ns Planckin skaala. Planckin etäisyys on noin 10^(-35) metriä ja Planckin aika 5×10^(-44) sekuntia. Tämän skaalan alapuolella sanotaan fysiikan nykyteorian menettävän otteensa, ja joku on sanonut, että Einsteinin käyttöön ottama aika-avaruus muuttuu vaahdoksi (spacetime becomes a foam at the Planck scale). Mitä tapahtuu tietämisen horisontin takana ja Planckin skaalan alapuolella? Hyvä arvaus olisi, että otteemme alkaa lipsua ja maailmankaikkeus säilyttää salaisuutensa. Yllätyksiä voi olla edessä rehellisen tutkimuksen, nöyrän tieteenfilosofian ja tuntemattoman kunnioituksen tuloksena. Monet jo hetkeksi vakiintuneet oletukset voivat joutua tarkistukseen. Materian hienorakenne, kvanttiteorian tulkinnat, luonnonvakioiden pysyvyys kautta universumin, erityisesti valonnopeuden vakioisuus, ajan ja etäisyyden käsitteet jne.
Minusta jännittävä ja relevantti kysymys on tämä. Mistä, miten ja miksi syntyivät materian hituset, kvarkit, fotonit, neutriinot jne. Miksi maailmankaikkeus on muodostanut tällaisen filigraanisen hienorakenteen? Onko tajuntamme mielikuva hiukkasesta ylipäänsä perusteltu? On tunnettua, että tilalle on tarjottu mm ajatusta hiukkasesta kenttänä, värähtelevänä aallokkeena. Kaltaiseni maatiaistollo voi jatkaa kysymällä, mikä värähtelee? Mikä väliaine/mediumi olisi se perimmäinen fluidi, jonka pinnan väreilyä materia on? Kvanttikenttäteoria ja säieteoria puuhastelevat ymmärtääkseni näillä seuduilla.
Raamattu ei ole kosmologiankaan oppikirja
Äskettäinen iso tiedeuutinen oli James Webb -teleskoopin saaminen asemapaikkaansa. Eipä aikaakaan, kun sen tuottamat hämmästyttävät havainnot saivat liikkeelle konservatiiviuskovaisia astrofysiikan ja kosmologian nimiä, jotka kiirehtivät todistamaan Raamatun totuudesta ja tieteen erehdyksistä. Havaittiin galaksijoukkoja, joiden ikä mitatun valon perusteella näyttäisi olevan yli maailmankaikkeuden iän. On luultavaa, että monet asiat vaativat tieteen ja tieteenfilosofian uusintakierroksia mutta uskonnollisten johtopäätöksien hihkuminen on turhanaikaista. Raamatun arvoa kannattaa edelleen hakea muualta, ihmisyyden, sivistyksen ja olemassaolon suuren kysymyksen, elämän ihmeen ikuisen pohdinnan historiasta ja meille kristityille Nasaretin juutalaisen opettajan opetuksista, jotka juuri nyt näyttävät olevan pahasti hukassa.
Artikkelikuva: Yksi ensimmäisistä Webb-teleskoopilla otetuista kuvista. Lähde: NASA.
