Naisia evankeliumijuhlilla. Kuva: Sley/Hannu Häkämies.

Anteeksi vain, naiset

Tämän numeron ensimmäisessä artikkelissa Amélie Liehrmann käsittelee historiallisten anteeksipyyntöjen problematiikkaa vähän aikaa sitten ilmestyneen teoksen Voiko historiaa hyvittää? pohjalta. Anteeksipyyntöjä käsitellään kirjassa monesta näkökulmasta, myös teologisesta.

Paavi Johannes Paavali II käynnisti 1990-luvulla, millenniumin lähestyessä, teologisen ohjelman, jonka tarkoituksena oli ”puhdistaa kirkon muisti” pyytämällä anteeksi kaikkia kirkon ja kristittyjen vuosisatojen kuluessa tekemiä pahoja tekoja. Aivan ongelmitta ohjelma ei toteutunut, sillä katolisen kirkon vanhoillisimmat tahot eivät hyväksyneet ajatusta, että kirkko sinänsä olisi voinut tehdä syntiä. Sen vuoksi anteeksipyynnöt tehtiinkin lopulta vain kirkon jäsenten puolesta.

Paavi esitti anteeksipyyntöjä usein matkojensa yhteydessä, ja ohjelma huipentui maaliskuussa 2000 Vatikaanissa järjestettyyn anteeksipyynnön päivään. Siihen mennessä paavi oli tullut pyytäneeksi anteeksi muun muassa ristiretkien väkivaltaa, alkuperäiskansojen kohtelua, katolilaisten osuutta orjakaupassa, uskonnollisten toisinajattelijoiden vainoa, Galileo Galilein syyttämistä, inkvisition toimintaa ja kristittyjen vaikenemista toisen maailmansodan juutalaisvainoissa.

Yhtenä anteeksipyynnön kohteena olivat naiset, joiden oikeuksien loukkaamista, epäoikeudenmukaista kohtelua ja marginalisointia paavi pyysi anteeksi ”jokaiselle naiselle” osoittamassaan kirjeessä vuonna 1995.

Johannes Paavali varmasti hyvin tiesi, mikä merkitys naisilla on kirkon toiminnalle. Naisten pappeus oli kuitenkin asia, jonka hän ehdottomasti torjui, ja saman ovat tehneet hänen seuraajansa Franciscus mukaan lukien. Tosin Franciscus on puhunut siitä, että katolinen kirkko tarvitsee erityistä naisten teologiaa ja että naisille on luotava lisää tilaa kirkossa. Se voisi tarkoittaa naisen nimittämistä jonkin kuurian viraston johtoon, ja spekulaatioissa onkin mainittu jo mahdollisesti pian perustettava Maallikoiden kongregaatio.

Painetta naiskysymyksen suuremmalle huomioonottamiselle katolisessa kirkossa on. Koko ajan kasvava, kanonisen lain näkökulmasta laittomasti vihittyjen katolisten naispappien määrä on kirkolle kiusallinen vaikkakin vielä marginaalinen seikka.

Irlannin katolisuudessa on hyväksikäyttöskandaalien yhteydessä ollut paljon puhetta siitä, että naisten mukanaolo seurakunnallisissa ja hiippakunnallisissa hallintoelimissä olisi voinut pysäyttää monen hyväksikäyttäjäpapin suojelemisen alkuunsa. Kirkossa on kyllä vahvaa vastarintaakin naisten tasavertaisuuden tunnustamista kohtaan ja pelkoa ”radikaalin feminismin” etenemisestä. Puolassa eräs katolinen piispa varoitti äskettäin, että sukupuolikysymys on vaarallisempi kuin kommunismi ja natsismi yhteensä.

Naisia evankeliumijuhlilla. Kuva: Sley/Hannu Häkämies.

Naisia kuuntelemassa puheita Pudasjärven evankeliumijuhlilla kesällä 2013. Kuva: Sley/Hannu Häkämies.

Suomen luterilaisessa kirkossakin naisten merkitys on ollut suuri ja kasvaa koko ajan. Naispappeus, joka sinänsä on huono termi aivan kuten miespappeuskin, on tullut jäädäkseen, vaikka joissakin piireissä ehkä vielä fantasioidaan siitä, että jollakin ihmeen keinolla (ihmeellä?) koko asia voitaisiin peruuttaa.

Uusien teologian opiskelijoiden sukupuolijako on jo pitkän aikaa painottunut selvästi naisten puolelle, eikä asiassa ole näkyvissä muutosta. Uusille sukupolville on yhä itsestään selvempää, että pappeudessa sukupuolella ei ole teologista merkitystä.

Luterilaisessa kirkossa on vasta yksi naispiispa, Irja Askola (Vartijan entinen päätoimittaja, muuten!), mutta heitä on tulossa vääjäämättä lisää. Ja sitä paitsi, eikö ole hieman klerikalistista ajatella, että naisten kirkollinen merkitys tulee todistetuksi vasta sitten, kun heitä on puolet piispakunnasta?

Osaavia, näkemyksellisiä ja rohkeita naisia on Suomen luterilaisuudessa jo vaikka kuinka paljon. Ajatellaanpa vaikka sitä, miten Johanna Korhonen ja Sari Roman-Lagerspetz ovat toimineet seksuaalisen tasa-arvoisuuden toteutumisen puolesta tai sitä, millainen merkitys Johanna Hurtigilla, Mari Leppäsellä ja Vuokko Ilolalla on viime vuosina ollut vanhoillislestadiolaisuuden ongelmakohtien käsittelyssä ja uudenlaisen ajattelun edistäjinä.

Myös ”virallisemmalla” puolella on edelläkävijänaisia. Mari Teinilä on jo pitkään toiminut tärkeimmän suomalaisen kirkollis-uskonnollisen lehden, Kotimaan, päätoimittajana. Kaisa Raittila on Helsingin seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja, ja yksi Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteereistä on suomalainen teologian tohtori, Kaisamari Hintikka.

Herätysliikekentällä tällainen listaus kenties herättää pelkoa ja inhoa. Näinkö pitkällä luopumus jo on! Kyettäisiinkö Suomessa kuitenkin samaan, mitä paavi teki? Ei sillä, että naiset olisivat vaatimassa anteeksipyyntöä tai välttämättä edes tarvitsisivat sitä, mutta pystyisivätkö suomalaiset miespuoliset herätysliike- ja kirkolliset johtajat pyytämään kollektiivisesti naisilta anteeksi sitä, miten näitä on historian kuluessa kirkossa alistettu, vähätelty ja ylenkatsottu? Siinä olisi oiva yhteisen miehekkään tahdonilmaisun paikka.

Mikko Ketola
Vartijan pääkirjoitus 1/2014.


Avatar photo

Kirjoittaja

Tällä nimimerkillä julkaistaan Vartijan printtiversiossa ilmestyneitä juttuja sekä Vartijan vain verkkoon tarkoitetut artikkelit.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.