Andy Warholin teosten selkeästi ja huolellisesti laadittu näyttely – joka oli ensimmäistä kertaa esillä vuodenvaihteessa Pisassa, kuraattoreina taidehistorioitsijat Walter Guadagnini ja Claudia Bertramo Ceppi Zevi – on juuri päättynyt Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella.
Näyttely on ollut sekä yleisömenestys että onnistunut tapahtuma pop-taiteen ymmärrettäväksi tekemiseksi laajalle yleisölle. Italialaisten asiantuntijoiden laatima näyttelykirja on selkeä, kuvallisesti rikas ja informatiivinen – hyödyllinen vielä kauan näyttelykokemuksen jälkeenkin.
Andy Warholia (1928–1987) pidetään Roy Lichtensteinin rinnalla pop-taiteen perustajahahmona. Etenkin Warholin avaamassa muodossa pop-taide nosti arkiset kulutustuotteet, mediassa esiintyvät julkisuuden henkilöt sekä poliittisesti arkaluontoiset kuvat kuluttajan ylitse vyöryvästä visuaalisesta virrasta tarkemmalla silmällä katsottavan taiteen asemaan. Warholin lukuisista toteamuksista tähän liittyy ajatus, jonka mukaan kaikki on pintaa, sekä väite, että kohde, jota katsotaan tarpeeksi kauan, menettää merkityksensä.
Warholin teokset riisuvat myyteistä amerikkalaisen julkisuuden ja mainosmaailman käyttämiä itsestäänselvyyksiä – tarinoita, joilla ihmisiä manipuloidaan sekä tulkintoja, joita heille todellisuudesta syötetään. Yhdestä, vaikkakin hyvin kapeasta näkökulmasta katsottuna Warholista tulee mieleen rapakon toisella puolella vaikuttaneen Roland Barthesin varhaisteos Mythologies (1957).
Andy Warholin teos Golden Marilyn Monroe vuodelta 1962, New Yorkin Museum of Modern Art.
Asialla on kuitenkin toinen, luullakseni Warholin kannalta tärkeämpi puolensa. Visuaalisesta tulvasta irrotetusta kuvasta tulee muutakin kuin pelkkä kuva, jonka merkitykset kuolevat. Irrotettuna ja erillisenä siitä tulee kuolematon.
Ajatus kuolemasta riivasi Warholia. Hän kiinnostui Marilyn Monroesta vasta, kun tämä oli kuollut, ja kiinnostus Elizabeth Taylorin kasvoja kohtaan liittyi uutisiin tämän vaikeasta sairastumisesta. Warhol halusi jumalallistaa näiden naisten kuvat, nostaa ne kärsimyksen yläpuolelle.
Presidentti Kennedyn tultua murhatuksi Warhol asetti kansallista, ohjelmoitua suruprojektia vastaan kuvansa Jacqueline Kennedystä, surevasta leskestä.
Poliittisten hahmojen kuvillaan – tunnetuimpina puhemies Mao ja Richard Nixon – Warhol problematisoi vallan ja siihen liittyvät mielikuvat pelkiksi ja paljaiksi. Hyytävää Nixonin muotokuvaa säestää teksti Vote McGovern, joka on myös taulun nimi. Kymmenen sähkötuolin taulusarja kiertää politiikan ja kuoleman teemat yhteen.
Warholin runsaslukuiset omakuvat ovat linjassa hänen tavoitteidensa kanssa. Hänen sinnikkäästi läsnä olevaksi tarjoutuva tyhjä katseensa kieltäytyy ilmentämästä mitään – korkeintaan katsojalle hahmottumatonta epämukavuuden tunnetta. Jouduttuaan omaan ryhmäänsä kuuluneen radikaalifeministi Valerie Solanasin murhayrityksen kohteeksi Warholista tuli oman asiansa marttyyri – tahtomattaan. Warholin kuolinvuonna 1987 Egoïste-lehdessä julkaistut kuvat hänen leikkausarpien täyttämästä kehostaan luovat tahattoman vaikutelman Kristuksesta – assosiaatio, johon Warhol näytti osaavan heittäytyä. Warhol oli itse hyvin aktiivinen valokuvaaja, joka otti vuonna 1976 saamallaan markkinoiden pienimmällä kameralla yli satatuhatta kuvaa.
Jos Warholin taiteen näyttely avautuu suurelle yleisölle mieluisasti ja helposti, Warholin tekemät elokuvat ovat aivan toista maata. Andy Warhol Film Event keräsi laatuteatteri Niagaraan vain suhteellisen pienen joukon katsojia, jotka olivat valmiit käyttämään kevään ensimmäiset aurinkoiset päivät juonettomien ja itseään toistavien, nuhruisten mustavalkoisten elokuvien katseluun. Warholin elokuvilla on kuitenkin tärkeä asema hänen taiteensa avaamisessa. Se on kuin yksityinen puoli, jota pinnalla ja pysähtyneellä kuvallisuudella operoivat taulut ja valokuvat eivät paljasta.
Warhol teki kaiken kaikkiaan yli 60 filmiä, ja halusi jossain vaiheessa jopa ryhtyä yksinomaan elokuvaohjaajaksi. Joissakin underground-henkisissä elokuvissaan halusi eristää tavallisen juonellisen kerronnan tapahtumia erillisiksi ja tehdä ne toiston kohteiksi – jotta niiden tyhjyys ja merkityksettömyys paljastuisivat. Tätä päämäärää havainnollistavat elokuvat suudelmasta (Kiss, 1963), syömisestä (Eat, 1963) ja suihinotosta (Blow Job, 1963). Filmeistä voisi johtaa tulkinnan, jonka mukaan Warhol kulloisenkin tekijän kasvoja kuvaamalla vahvistaa mielikuvaa tapahtuman intiimisyydestä, mutta tämä on vain tahaton sivutuote. Warholia eivät intiimit merkitykset juurikaan kiinnostaneet.
Kamalan ylimittaiseksi, noin 7-tuntiseksi kuvattu The Chelsea Girls (1968) kertoo rapistuneen ja pahamaineisen newyorkilaishotellin asukkaista, joista kukaan ei näytä tekevän työtä, vaan vetelehtivän ja toimittavan tyhjää loputtomiin muiden päämäärättömien asukkien kanssa. Elokuvassa on kuitenkin luonnostaan kameran edessä syntynyttä dramatiikkaa – riitoja, tappeluita sekä huumeen ruiskuttamista suoneen. Mutta tylsyyttä piisaa. Katsoja saa esimerkiksi seurata, kun Warholin 60-luvun tähtiin kuulunut blondinäyttelijä Nico puolen tunnin ajan nyppii saksilla kulmakarvoille kasvatettua otsatukkaansa.
Lonesome Cowboys (1967) on kuin vastaveto karskille periamerikkalaiselle westernille. Warholin työpajan miestähdet keskustelevat cowboy-vetimissä ja villin lännen maisemissa muun muassa ulkonäöstään, vaatteistaan, tukkansa leikkaamisesta. Lehmipoikien homoeroottinen elehtiminen ja telmiminen sekä tyhjänpäiväinen dialogi panevat halvalla karskiin amerikkalaiseen John Wayne -tyyppiseen sankariin tottuneiden keskilännen katsojien juonellisia odotuksia. Tarinan ainoa nainen, ranchin omistaja, on kauneudestaan huolimatta riisuttu kaikesta feminiinisestä kiinnostavuudestaan arkipäiväiseksi ja lapselliseksi hupakoksi. Minkäänlaista juonta elokuvasta on naurettavaa etsiä, jännityksestä puhumattakaan.
Matti Myllykoski
Andy Warhol – An American Story -näyttely oli Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 8.3.–28.5.2014 ja Andy Warhol Film Event Art House Cinema Niagarassa Tampereella 16.–18.5.2014.
