Kun vuonna 2016 suomalaisessa mediassa arvioitiin amerikkalaista vaalikampanjointia ja tulevia presidentinvaaleja, asiantuntijoiden joukossa oli käytännössä yksi ainoa henkilö, joka oli avoimesti sillä kannalla, että Donald Trumpilla on suuri mahdollisuus voittaa. Tämä asiantuntija oli kirkkohistorian ja poliittisen historian dosentti Markku Ruotsila.
Ruotsila erottuu joukosta myös siinä, että hän ei lausunnoissaan ole erityisesti kauhistellut tai ihmetellyt Trumpin toimia tai puheita, toisin kuin suomalaisessa julkisessa keskustelussa useimmat muut ovat jollain tasolla tehneet.
Tämä asetelma on hetkittäin aiheuttanut jännitettä hänen ja muiden asiantuntijoiden välillä, mutta kiistatonta on, että Ruotsilalla on merkittävä ja laaja amerikkalaisen konservatiivisuuden tuntemus. Olipa hänen kanssaan Trumpin vaikutuksesta samaa mieltä tai eri mieltä, on todettava, että hän on yksi Suomen asiantuntijakentän pätevimmistä henkilöistä selittämään, mistä Yhdysvaltain nykytila johtuu ja mitä sen taustalla on.
”Dosentti Markku Ruotsila on republikaani.” Näin todettiin Suomen Kuvalehdessä vuonna 2018 (SK 48, 30.11.2018). Lehden haastattelun perusteella voi todeta, että Ruotsilan konservatiivinen tausta ei ole mikään salaisuus. Haastattelussa kerrotaan, miten Ruotsila kiinnostui konservatismista 1980-luvulla, ja häntä kuvaillaan muun muassa sanoilla ”konservatiiveja tutkiva konservatiivi”. Lisäksi kerrotaan hänen lausunnoistaan niiltä vuosilta, kun hän toimi Helsingin Sanomien asiantuntijaraadissa 2000-luvun alkupuolella. Taustansa kautta hän tuo suomalaiseen asiantuntijakenttään sitä puolta Yhdysvalloista, joka jää usein vähälle huomiolle.
Dosentti Markku Ruotsila kommentoimassa televisiossa. Kuva lainattu YLEn sivuilta.
Yhdysvaltain seuraavat presidentinvaalit käydään reilun vuoden kuluttua syksyllä 2020. Nyt kun tulevien vaalien kampanjointi on nytkähtänyt liikkeelle ja demokraattipuolue pyrkii kuumeisesti selvittämään, kuka olisi sopivin haastaja Trumpille tulevissa vaaleissa, Ruotsilan vuonna 2018 julkaistu Sydänmaiden kapina – Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu on erittäin ajankohtainen teos. Ruotsila käsittelee kirjassaan Trumpin valinnan taustoja. Tämän lisäksi hän käy läpi amerikkalaisen konservatismin historian 1930-luvulta nykypäivään, ja liittää jokaisessa luvussa Donald Trumpin ja tämän perheen henkilöhistorian näihin konservatismin kehityksen vaiheisiin.
Sydänmailla voidaan tarkoittaa maantieteellisesti Yhdysvaltain keskilännen osavaltioita ja laajasti ottaen muita sisämaan osavaltioita. Ruotsila kuitenkin painottaa kirjan johdannossa, että nämä Amerikan sydänmaat on ensisijaisesti syytä nähdä sosiologian termein ”kuviteltuna yhteisönä”, eli ajattelutapana ja maailmankatsomuksena, joka yhdistää sellaista ihmisjoukkoa, jotka eivät välttämättä asu samalla alueella. Sydänmaiden maailmankatsomuksen keskiössä ovat perinteinen amerikkalainen unelma ja sen myötä kova työnteko; perinteiset moraaliarvot ja sukupuoliroolit sekä kristillinen usko.
Trumpin valinta osana historiallista jatkumoa
Kirjan pääteesi käytännössä on, että Barack Obama aiheutti Donald Trumpin vaalivoiton. Tämä muotoilu voi nostattaa kulmakarvoja Trumpin politiikkaa vastustavien länsimaalaisten mielessä, mutta kun teesin taustoja laajentaa, väite itsessään on varsin perusteltu. Yhdysvallat on 1900-luvun alkupuolelta asti heilahdellut sellaisten erilaisten poliittisten aikakausien välillä, joiden osapuolina ovat olleet vaihtelevissa muodoissa yhtäältä konservatiivinen ja oikeistolainen aatemaailma ja toisaalta progressiivinen ja vasemmistolainen. Trump on toki poikkeuksellinen henkilö Yhdysvaltain presidentin rooliin, mutta historiallista jatkumoa katsoessa Trumpin valintaan linkittyvä merkittävä käänne konservatiivisen politiikan suuntaan ei ole mitenkään tavaton tai ehkä yllättäväkään.
Kun demokraattisen puolueen liberaalit pääsivät 1920-luvun laman jälkeen valtaan, he ajoivat New Deal -nimikkeen alla läpi sellaisia merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia, jotka vahvistivat liittovaltion vaikutusta kaikkien amerikkalaisten jokapäiväisessä elämässä, ja tämän myötä muuttivat Yhdysvaltain valtion luonnetta. New Dealin vastustus synnytti nykymuotoisen konservatiivisen liikkeen, jonka keskeisimpiin aatteisiin on siitä lähtien kuulunut heikon liittovaltion kannattaminen sekä toive siitä, että Yhdysvallat palaisi kohti sitä vanhempaa mallia, jossa osavaltioilla ja yksilöillä oli suurempi määräämisoikeus omasta elämästään, ja jossa yhteiskunnallinen vaikuttaminen tapahtui kansalaisyhteiskunnan vapaaehtoisten yhteisöjen kautta, ei liittovaltion määräysten kautta. Konservatiivisessa ajattelussa maan kuului rakentua yhteiselle ”ajatukselle” Amerikasta, ei aktiivisesti toimivalle ja kansalaisten arkielämään vaikuttavalle liittovaltiolle.
Demokraattipresidentit John F. Kennedy ja hänen kuolemansa jälkeen Lyndon B. Johnson jatkoivat 1960-luvulla New Dealin hengessä uudistuksia, jotka muuttivat Yhdysvaltoja yhä enemmän hyvinvointivaltion kaltaiseksi, ja tämän suuntaiset uudistukset jatkuivat vielä 1970-luvun läpi. Luonnollisesti 1960-lukua leimannut vapaamielisyys ja siitä seuranneet muutokset arvokysymyksissä – joihin vaikutti hallinnon lisäksi samoilla linjoilla kulkenut Korkein oikeus – eivät myöskään olleet konservatiivisen kansanosan mieleen. Tyytymättömyys näillä Amerikan ”sydänmailla” ehti kyteä muutaman vuosikymmenen ajan, sillä myöskään republikaanipresidentit Dwight D. Eisenhower ja Richard Nixon eivät olleet talouspolitiikaltaan tai arvokysymysten suhteen konservatiiveja. Radikaali käänne tapahtui, kun ruohonjuuritason liikehdinnästä alkaen maan huipulle asti noussut uusoikeisto otti republikaanisen puolueen haltuunsa ja nosti vuonna 1980 presidentiksi Ronald Reaganin. Reaganin hallinto saikin 1980-luvun mittaan republikaanienemmistöisen senaatin myötävaikutuksella aikaan lukuisia konservatiivien vaatimia uudistuksia.
Liberaalien aatteiden voittokulku vai kahdeksan vuoden painajainen?
Ruotsilan näkemys on, että New Dealin herättämän vastustuksen ja Reaganin nousun kaltainen vastareaktio koettiin myös Obaman kauden päätteeksi. Obama voitti presidentinvaalit syksyllä 2008, ja tätä seuraavien vuosien aikana Obaman hallinto edisti onnistuneesti monia liberaalin kansanosan tavoitteita, esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittoja sekä aborttioikeutta.
Sydänmaiden konservatiiviset amerikkalaiset vastustivat Obaman toimia toki jo arvokonservatismin pohjalta, mutta vastustukseen liittyy myös toinen keskeinen tekijä, jonka Ruotsila nostaa kirjassaan esiin ja jota ei samalla tavoin usein oteta huomioon aihepiiriä käsiteltäessä. Obama pyrki näihin tavoitteisiin liittovaltion vahvistamisen kautta, siis sillä tavoin, että määräykset näitä asioita koskien tulivat liittovaltiotasolta. Samoin Obama oli reagoinut vuoden 2008 taantumaan lisäämällä liittovaltion sääntelyä ja vahvistamalla liittovaltion vaikutusta maan talouselämään. Amerikkalaiseen konservatiivisuuteen liittyy luonnollisesti konservatiiviset, useimmissa tapauksessa kristillispohjaiset arvot moraalikysymyksissä, mutta yhtä keskeiseksi tekijäksi Ruotsila nostaa vahvan liittovaltion vastustamisen. Sydänmaiden konservatiivien ajattelulle oli hyvin keskeistä, ettei liittovaltion pitäisi puuttua erilaisten määräysten ja sääntöjen kautta yksittäisten amerikkalaisten ihmisten elämään.
Presidentti Barack Obama oli Amerikan ”sydänmaalaisille” kahdeksan vuoden painajainen. Kuva: Wikipedia.
Monille progressiivisille länsimaalaisille Obaman kausi näytti liberaalien aatteiden voittokululta, jolta Yhdysvallat ei enää nykymaailmassa lähtisi poikkeamaan takaisin konservatiiviseen suuntaan. Samaan aikaan tämä ajanjakso oli entistä tiukemmin kahtia jakautuneessa maassa sen konservatiiviselle osalle ”kahdeksan vuoden painajainen”, kuten Ruotsila sen muotoilee.
Miksi Trumpin Amerikka sitten tuntuu monista niin järkyttävältä ja uskomattomalta? Onko tämänkertainen linjanmuutos todella jollain tapaa poikkeuksellinen vai linjassa sen kanssa, mitä maassa on ennenkin tapahtunut? Ruotsilan teesi on, että tämä vaihe ei ole mitenkään valtavan poikkeuksellinen, mutta ehkä on silti perusteltua todeta, että reaktiot Trumpin presidenttiyteen ovat sitä olleet. Näin vahva ja laaja julkinen reaktio Amerikan luonteen muutokseen liittyy epäilemättä median murrokseen ja sosiaaliseen mediaan, jonka kautta ajatukset ja kannanotot liikkuvat jatkuvasti ja kärkkäästi puolelta toiselle.
Obaman presidenttikauden kahdeksan vuotta, jotka sijoittuvat juuri niille vuosille, joina sosiaalinen media muutti yhteiskuntaa ja julkista keskustelua rajusti, ovat olleet hyvin merkittävä ajanjakso nykyisille länsimaisille, sosiaalisessa mediassa aktiivisille nuorille aikuisille. Nuo vuodet ovat esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliiton laillistamisen kaltaisten saavutusten myötä voineet tuudittaa siihen ajatukseen, että länsimainen yhteiskunta kulkee vääjäämättä liberaaliin suuntaan. Ruotsilan kirja esittelee perustellun vastauksen sille, miksi näin ei kuitenkaan ole.
Amerikan konservatiivit ja äärioikeiston haaste
Niissä kirjan luvuissa, joissa käsitellään konservatismin historiallista taustaa suhteessa Trumpin aikaan, Ruotsila erittelee, millä tavoin konservatiivinen kansanryhmä on eri aikoina pyrkinyt ottamaan pesäeroa radikaalimpiin ryhmiin kuten äärioikeistoon, avoimiin rasisteihin ja antisemiitteihin, ja kuinka toisaalta nämä ryhmät ovat eri aikoina eri tavoin toimineet maltillisempien konservatiivisten liikkeiden liepeillä ja osittain niiden kanssa yhteistyössä.
Valtavirran konservatiivien ja erilaisten konservatiivismielisten ääriryhmien suhteen problematiikka on Trumpin valintaan liittyvän kiistelyn keskiössä, ja saman problematiikan kanssa amerikkalainen konservatismi on toki kamppaillut aiemminkin. Esimerkkinä tästä käy mustien kansalaisoikeusliikkeen vastustus 1960-luvulla. Ruotsila esittelee, miten tämä vastustus pohjautui osaltaan rodullisiin stereotypioihin ja rasismiin, mutta yhtä lailla se nousi individualistisesta maailmankuvasta ja liittovaltion vastustuksesta.
Yhdysvaltain eteläosien markkinatalousjärjestelmä oli historiallisesti rakentunut siten, että se edellytti halvan työvoiman olemassaoloa, ja tässä halvan työvoiman roolissa olivat jumissa afrikkalais-amerikkalaiset ja latinosiirtolaiset vielä kauan orjuuden lakkauttamisen jälkeenkin.
Individualistisessa ajattelumallissa ei pystytty näkemään tätä rakenteellista eriarvoisuutta, vaan ajateltiin, että kaikki oli mahdollista kovasti työtä tekevälle ja rehtiä elämää elävälle amerikkalaiselle, ihonväristä riippumatta. Ja jos tällainen kunnon amerikkalainen kohteli itse tuntemiaan tummaihoisia kunnioittavasti, hän ei tämän ajattelumallin mukaan voinut olla rasisti.
Lisäksi kuvioon liittyy aiemmin mainittu liittovaltion vastustus. Martin Luther Kingin kansalaisoikeusliikkeen ajamat tasa-arvolait tarkoittivat konservatiiveille sitä, että liittovaltion pakottava vallankäyttö lisääntyi, ja tämän myötä – näin Ruotsila argumentoi – konservatiiviset oikeistolaiset vastustivat näitä lakeja riippumatta siitä, olivatko he myös rasisteja. Tämän perusteella voi todeta, että kansalaisoikeusliikkeen vastustajien rintamassa toimivat yhdessä sekä rasistit että ei-rasistiset konservatiivit. Kenties nykypäivän liberaalit näkevät samankaltaista problematiikkaa siinä, millä tavoin maltilliset konservatiivit ovat Trumpin takana ikään kuin samassa rintamassa muiden radikaalimpien ryhmien kanssa.
Amerikkalaisen konservatismin historian ohessa Ruotsila esittelee Trumpin suvun taustaa. Donald Trumpin sukuhistoriaa käsitelläänkin kirjassa varsin suorasti. Ruotsila muun muassa kertoo, että tämän isoisä Friedrich Trumpf haali Donaldin isälle Frederickille periytyneen laajan omaisuuden toimimalla 1800–1900-lukujen vaihteessa hotellinpitäjänä, ravintoloitsijana ja ”todennäköisesti myöskin parittajana”. Lisäksi Ruotsila kertoo, että isä Frederick joutui 1950-luvulla kongressin tutkimaksi johtuen hänen nostamistaan yritystoiminnan valtionavustuksista sekä tiiviistä ja korruptoituneista väleistään paikallispoliitikoihin.
Kirjan kiinnostavimpia ja ajankohtaisimpia teemoja on Trumpin ja äärioikeiston suhde 2010-luvulla. Trumpin virkaanastujaispuheessa vuoden 2017 tammikuussa herätti huomiota hänen esille tuomansa America First -periaate. Trump käytti tätä salaliittoteoreetikko Pat Buchananilta lainattua sanaparia jo vuonna 2000, Ruotsilan mukaan huolimatta siitä, että sillä oli historiallista painolastia. Sanapari oli ollut 1930-luvun vanhan oikeiston käytössä, ja sitä kautta sillä oli äärioikeistolainen ja antisemitistinen leima. ”America First” oli osa sitä rotuennakkoluuloja ylläpitänyttä ja normalisoinutta koodisanastoa, jolla Trump vetosi vaalikampanjansa aikana äärioikeiston ääniin, Ruotsila kertoo ja lisää, että valtaosa republikaanisesta puolueesta ja valtavirran oikeistosta on käyttänyt tätä sanastoa samaan tapaan. Ruotsila kuvailee tätä Trumpin toimintaa seuraavasti:
”Kyse on hyvinkin opportunistisesta ja äänten kalastelussa hyödylliseksi osoittautuneesta, joskin eettisesti ongelmallisesta taktiikasta.”
Ruotsila jatkaa, että Trumpin koodipuhe ja retoriikka kovenivat 2010-luvun mittaan, minkä myötä äärioikeisto alkoi ryhmittyä tiiviimmin hänen taakseen. Internet-pohjainen Alt-Right alkoi kallistua Trumpin puolelle erityisesti niin sanotun birther-polemiikin jälkeen. Tämä termi viittaa Trumpin popularisoimaan kampanjaan, jossa pyrittiin kyseenalaistamaan Barack Obaman vallassaolon legitiimiys väitteellä, jonka mukaan hän ei todellisuudessa ollut syntynyt Yhdysvalloissa. Alt-Rightin tuki liittyi ennen kaikkea siihen, että tämä ryhmä näki Trumpin valinnan mahdollisuutena taistella ryhmän keskeisiä vihollisia, poliittista korrektiutta ja suvaitsevaisuuden kulttuuria vastaan. Ruotsilan loppukaneetti Trumpista ja äärioikeistosta ei korosta, mutta ei myöskään kiellä näiden kahden yhteyttä:
”[Trump] ei ollut vastuussa sen paremmin salaliittoteoreettisen rasismin ja siitä ammentavien valkoisen etnovaltion tavoitteistojen olemassaolosta kuin vetoavuudestakaan 2000-luvun Yhdysvalloissa, eikä hän edustanut näitä, puhunut näiden puolesta tai hyväksynyt näitä. Mutta joillain Barack Obaman presidenttikauden ja vuoden 2016 vaalikampanjansa aikaisilla sanankäänteillä hän tuli, vaikkakin epäsuorasti, raivanneeksi tilaa kaikenlaiselle äärioikeistolaiselle sanomalle juuri siten kuin Alt-Right halusikin ja häneltä odotti.”
Trumpin palkinnot ja Hillary Clintonin spiritismi
Sydänmaiden konservatiivien oma ääni on vahvasti kuultavissa luvun 7 alkupuolella, jossa Ruotsila käy läpi sitä, mitkä kaikki Obaman teot hänen presidenttikaudellaan loivat vastustusta ja kapinahenkeä konservatiivien leirissä. Obaman toimia kuvaavat lausemuodot ja osittain myös muotoilut tapahtumien kulusta vaikuttavat monessa kohtaa sävyltään kriittisiltä. Tämän osion viitteistä löytyy tutkimuskirjallisuuden lisäksi julkaisuja konservatiivisuudestaan tunnetuilta kustantamoilta, kuten Regnery Publishing ja Encounter Books. Tällaisten lähteiden kautta osio konkretisoi sen, millä tavoin amerikkalaiset konservatiivit suhtautuivat Obaman toimiin, mutta hetkittäin lukijalle jää epäselväksi, kuvastavatko muotoilut konservatiivien omia näkemyksiä ja kannanottoja vai tutkimustietoa koskien näitä konservatiivien näkemyksiä. Tämä asetelma ajaa lukijan tarkkailemaan lähdeviitteitä tavallista enemmän.
Sydänmaalaiset eivät pidä myöskään Hillary Clintonista. Kuva: Wikipedia (Gage Skidmore).
Lähdeviitteiden selailu toi mieleen edellisten presidentinvaalien aikoihin tavaksi tulleen faktantarkastuskulttuurin. Kun kirjassa käsitellään noiden vaalien kahta pääehdokasta ja kirjan lähteiden joukossa on kirjallisuutta ja artikkeleita erilaisista taustoista, tähän yhteyteen sopii muutama faktantarkastus kirjassa esitellyistä väitteistä, jotka koskevat Donald Trumpin ja Hillary Clintonin taustoja. Nämä väitteet ja niiden taustat auttavat hahmottamaan niitä näkemys- ja painotuseroja, joita amerikkalaisen yhteiskunnallisen keskustelun eri osapuolilla oli ja on edelleen näitä henkilöitä koskien.
Väite 1: Donald Trumpin Ellis Island -palkinto
”Jo pari vuotta aiemmin [1980-luvun lopulla] Trump oli saanut – ainoana valkoihoisena – etnisten ryhmien välisen ystävyyden ja suvaitsevaisuuden edistämisestä ensimmäisen Ellis Island Medal –palkinnon, yhdessä entisen nyrkkeilijän Muhammad Alin ja legendaarisen mustien kansalaisoikeusaktivistin Rosa Parksin kanssa.” (s. 101)
Tämän väitteen sisältämän kappaleen lähteiksi on merkattu kaksi journalistien kirjoittamaa Trumpin elämäkertaa: Michael D’Antonion Never Enough: Donald Trump and the Pursuit of Success (2015) sekä David Brodyn ja Scott Lambin The Faith of Donald J. Trump: A Spiritual Biography (2018). Kolmantena lähteenä mainitaan Trumpin yhteistyössä Dave Schiflettin kanssa kirjoittama The America We Deserve vuodelta 2000.
Trumpin Ellis Island –mitali nousi itse asiassa esille sosiaalisessa mediassa heinäkuussa 2019. Trumpia syytettiin tuolloin rasismista liittyen hänen kommentteihinsa neljää naisdemokraattiedustajaa vastaan, ja palkintoa käytettiin vasta-argumenttina väitteille Trumpin rasismista. Tuolloin myös faktantarkastussivusto Politifact tarkisti väitteen taustat.
Totuus on, että Trump on saanut Ellis Island –palkinnon vuonna 1986, jolloin palkintoja jaettiin ensimmäistä kertaa, ja samana vuonna palkinnon saivat myös mainitut Muhammad Ali ja Rosa Parks, mutta väite ei siinä mielessä pidä paikkaansa, että palkintoa ei annettu kiitoksena hänen työstään tummaihoisten tai muiden etnisten ryhmien hyväksi. Politifact tiedusteli asiaa Ellis Island Honors Societylta, joka vastaa palkintojen jakamisesta, ja järjestön edustaja vahvisti, että palkintojen luonne oli tuolloin erilainen kuin nykyisin. Perustelut Trumpin palkinnolle olivat tuolloin hänen siirtolaisuustaustansa sekä hänen toimintansa New Yorkin kiinteistöalan hyväksi. Tällä palkinnolla ei siis ollut tekemistä etnisten ryhmien tukemisen tai toiminnan kanssa.
Tulos: Osittain väärin.
Väite 2: Donald Trump ja PUSH/Rainbow Coalition
Martin Luther Kingin avustajan Jesse L. Jacksonin luoma ja johtama uskonnollista vasemmistoa edustava PUSH/Rainbow Coalition ”antoi Trumpille hänen [yhteisöllisen sosiaalityön hyväksi] tekemästään työstä vuosittaisen palkintonsa vuonna 1999 – ja niin tehdessään pastori Jackson ylisti Trumpia sekä afrikkalais-amerikkalaisten että yleensä eri etnisten ryhmien välisen tasa-arvon poikkeuksellisen ansioituneena ystävänä”. (s. 187)
Tämän väitteen esittelevän kappaleen lähteiksi on merkattu yksi New York Postin artikkeli sekä kaksi Trumpin omaa kirjaa vuosilta 2000 ja 2011. Artikkelissa kerrotaan, että Jackson tosiaan puhui kyseisen järjestön kahdessa tilaisuudessa vuosina 1998 ja 1999 ystävälliseen ja kehuvaan sävyyn Trumpista, joka oli antanut järjestölle toimitiloja Wall Streetilta, ja kutsui Trumpia ystäväkseen. Trump oli itse tilaisuudessa paikalla vuonna 1999 ja piti puheen, jonka voi katsoa alla olevasta linkistä. Samalla videolla on aluksi myös Jacksonin esittelysanat.
Jackson keskusteli aiheesta MSNBC:llä vuonna 2016, jolloin hän julkisesti vastusti Trumpia. Keskustelu on nähtävissä MSNBC:n nettisivuilla: Tässä lähetyksessä ja New York Postin artikkelissa ei kuitenkaan kerrota järjestön vuosittaisesta palkinnosta mitään, joten mahdollisena lähteenä palkinnon saamiselle toimivat tässä ainoastaan Trumpin omat julkaisut.
Tulos: Epävarma tieto.
Väite 3: Hillary Clintonin spiritismi
”Valtavirran kristillisessä oikeistossa [Hillary] Clintonia oli pitkään pidetty myös lesbona ja spiritistinä, eikä häntä voitu siksikään hyväksyä – ja ainakin jälkimmäinen hän oli sikäli ollutkin, että 1990-luvulla Valkoisessa talossa hän oli järjestänyt spiritistisiä istuntoja ja niissä konsultoinut muun muassa Franklin Rooseveltin Eleanor-vaimon haamua.” (s. 292)
Tämä virke löytyy kirjan luvusta 7, jossa käydään ensin läpi Obaman kauden tuomat pettymykset amerikkalaisille konservatiiveille, sekä sen jälkeen esitellään vuoden 2016 vaalit tämän ryhmän omasta näkökulmasta. Tässä mielessä luvun tarkoituksena onkin esitellä konservatiivien omia näkemyksiä. Tämä faktantarkastus koskee lainauksessa mainittua väitettä Hillary Clintonin harjoittamasta spiritismistä. Lähdeluettelossa kerrotaan: ”Clintonin spiritismistä ks. Mansfield 2008, 114–117, ja siinä mainitut lähteet.” Mainittu kirja on Stephen Mansfieldin The Faith of Barack Obama vuodelta 2008, mutta tätä teosta ei valitettavasti ollut saatavilla tätä esseetä varten.
Faktantarkastussivusto Snopes on kuitenkin tehnyt aiheesta artikkelin, ja lisäksi aihetta on käsitelty New York Times –lehdessä jo vuonna 1996, kun aihe nousi ensimmäisen kerran pinnalle.
Näiden saatavilla olevien lähteiden perusteella totuus vaikuttaa olevan, että Clinton on keskustellut Valkoisessa talossa edesmenneen Eleanor Rooseveltin kanssa, sekä esimerkiksi Mahatma Gandhin kanssa, mutta tämä ei ole tapahtunut spiritistisessä istunnossa vaan osana psykologista harjoitusta. Clintonin avustajan, psykologi Jean Houstonin mukaan kyse oli ennemminkin mielikuvitusharjoituksesta kuin uskonnollisesta rituaalista tai spiritismistä. Tämän perusteella Clintonia ei voi pitää spiritistinä.
Tulos: Väärin.
Väite 4: Trumpin näkemykset homoseksuaaleista vuonna 2000
”- – [vuonna 2000] Trump puhui myönteisesti homoseksuaaleista ja tuki näiden pyrkimyksiä saada yhtäläisiä oikeuksia (joskaan hän ei enää kannattanut avioliiton heille avaamista) – -” (s. 221)
Tämä väite liittyy vuoteen 2000, jolloin Trump harkitsi presidenttiehdokkuutta reformipuolueen edustajana. Samassa kappaleessa kerrotaan siitä, miten Trump vastusti reformipuolueen johtoa, erityisesti Pat Buchanania, jonka tyyli nojasi vahvasti salaliittoteorioihin, antisemitismiin ja rasismiin. Kappaleeseen on merkattu kolme lähdettä: aiemmin mainittu Trumpin kirja The America We Deserve; hänen mielipidekirjoituksensa New York Timesissa, jossa hän ilmoitti päätöksensä jättäytyä pois presidenttikisasta, sekä Trumpin haastattelu seksuaalivähemmistöjä edustavassa The Advocate-lehdessä vuonna 2000.
The Advocate –lehden haastattelu onkin mielenkiintoista luettavaa. Haastattelukysymykset liittyivät seksuaalivähemmistöihin liittyviin teemoihin ja mainittuun Pat Buchananin vastustamiseen. Vastauksissa Trump kritisoi kovin sanoin Buchananin näkemyksiä esimerkiksi natseista, juutalaisista ja homoseksuaaleista. Trump kertoi, että hän palkkaisi Valkoiseen taloon ”parhaimmiston” (the best and brightest), ja että hänen työntekijöidensä seksuaalisella suuntautumisella tai henkilökohtaisella elämäntyylillä ei olisi hänelle väliä. Samaa sukupuolta olevien avioliitoista hän totesi, että pitää avioliittoinstituutiota miehen ja naisen välisenä, mutta kannattaisi mallia, jossa samaa sukupuolta olevat parit voisivat saada vastaavat oikeudet rekisteröidyssä parisuhteessa.
Trump kertoi, että hänen puolestaan on hänen työntekijöidensä oma päätös, haluavatko he tuoda esiin seksuaalisen suuntautumisensa, ja lisäksi hänen mielestään Yhdysvaltain armeijan ”Don’t ask, don’t tell” –periaate oli epäonnistunut. Haastattelussa Trump myös ilmaisi, että hän parantaisi seksuaalivähemmistöjen oloja laajentamalla Civil Rights Actin koskemaan myös heitä.
On siis aivan totta, että presidenttiehdokkuutta harkitessaan vuonna 2000 Trump puhui homoseksuaaleista myönteisesti ja kertoi tukevansa näiden pyrkimyksiä saada yhtäläisiä oikeuksia. Eri kysymys toki on, minkä verran nämä näkemykset ovat kuuluneet tai näkyneet hänen ehdokkuutensa ja presidenttikautensa aikana viime vuosina, ja The Advocate käsittelikin aihetta vuonna 2017.
Tulos: Totta.
”Ehkä olen liian suorasanainen politiikkaan”
Ruotsilan kirja on kattava selitys siitä, miksi Donald Trumpista tuli presidentti. Se esittelee laajasti ja kattavasti amerikkalaisen konservatismin historian ja sen piirissä vaikuttaneet ja nykyisin vaikuttavat ajatusmallit. Kirja esittelee konservatismin monet eri muodot ja tuntuu pyrkivän osoittamaan sen, että amerikkalaiseen konservatiivisuuteen mahtuu laaja kirjo erilaisia ryhmiä, jotka erityisesti Trumpin valinnan myötä usein niputetaan yhdeksi, kaikkia liberaaleja ja vasemmistolaisia agendoja vastustavaksi yksiköksi.
Toki näiden erilaisten konservatiivisten tahojen ja yksilöiden järjestäytyminen Trumpin taakse muodostaa heistä jollain tapaa yhtenäisen vastapuolen Trumpin vastustajille (jotka ovat toki hekin monipuolinen joukko), vaikka kaikki nämä yksilöt eivät ole kaikesta samaa mieltä Trumpin tai toisten konservatismin piirissä vaikuttavien tahojen kanssa. Amerikkalainen kaksipuoluejärjestelmä ja osaltaan myös historian saatossa omalaatuiseksi muodostunut vaalijärjestelmä vahvistavat jakoa näiden vastapuolten välillä.
Sydänmaiden kapinan kansikuva.
Tästä aiheesta myös Ruotsila puhuu kirjansa loppusanoissa. Jakautumista ylläpitäviksi tekijöiksi hän nostaa modernin joukkotiedotuksen, sosiaalisen median sekä vallassa olevien päättäjien mahdollisuuden rajata vaalipiirejä yhden osapuolen etua ajaakseen.
Polarisaation tulevaisuuden suhteen ei näy optimismia. Ruotsila muotoilee, että ”Trump ei ole tätä jakautumista luonut, eikä hän sitä voisi poistaa, vaikka haluaisi ja yrittäisi”, eikä näköpiirissä ole ketään toista, joka kierteen voisi katkaista. Trumpin valtaannousun aiheuttama voimakas liberaalien vastareaktio oli odotettavissa, ja samanlainen heiluriliike kahden osapuolen välillä on vääjäämätöntä myös tulevaisuudessa. Nähtäväksi jää, kääntyykö heiluri jo vuonna 2020 vai mahdollisesti vasta viiden vuoden kuluttua.
Palataan lopuksi vielä Trumpin haastatteluun The Advocate –lehdessä vuonna 2000. Haastattelun lopuksi häneltä kysytään, uskooko hän tulevansa valituksi, ja näin hän vastaa:
“Maybe not. I believe in straight talk. Maybe I’m too blunt for politics, but I’m not about to change. – – I don’t need the job to feel good about myself. In fact, I feel pretty good right now. But I guarantee you this. If I do run, it won’t be boring.”
Tylsää ei tosiaan ole ollut.
Arvioitu teos: Markku Ruotsila: Sydänmaiden kapina – Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu. Gaudeamus 2018.
Artikkelikuvassa Donald Trump puhumassa autoteollisuuden työntekijöille Michiganissa maaliskuussa 2017. Kuva: Wikipedia.
