Marcus Tullius Cicero (106–43 eKr.) oli roomalainen poliitikko, puhuja, kirjailija ja filosofi, jonka tuotanto käsittää puheita, retoriikan teoriaa, filosofisia teoksia sekä laajan kirjejäämistön. Cicero yleensä vierastaa dogmaattisia näkemyksiä mutta etiikassa hänen ajattelunsa nojaa pitkälti stoalaiseen ajatteluun. Ciceron mukaan se, mikä on ihmiselle ominaista ja erottaa hänet muista elollisista, on järki (ratio). Ihmisen tulee pyrkiä elämään luontonsa eli järkensä mukaan – ja tätä tarkoittaa ”velvollisuus” (kr. kathēkon, jonka Cicero kääntää sanalla officium) – jotta hänen elämänsä olisi hyvää.
Ciceron mielestä ihmisillä on luonnollinen moraalinen kyky ja järkensä avulla ihmiset kykenevät objektiivisesti ratkaisemaan sen, mikä on oikein. Cicero muotoilee asian Valtio-teoksessaan (3,33) seuraavasti:
Matti Taneli.
”Todellinen laki on luonnon kanssa sopusoinnussa oleva oikea järki (recta ratio), joka koskee kaikkia, joka on muuttumaton ja ikuinen ja joka käskyillään kehottaa täyttämään velvollisuudet ja kielloillaan estää tekemästä väärin. … Meitä ei voi vapauttaa tästä laista senaatti eikä kansa, eikä sen selittäjää tai tulkitsijaa tule etsiä ulkopuoleltamme. Eri lakia ei ole Roomassa ja Ateenassa, eikä tässä ja nyt ole eri lakia kuin tulevaisuudessa, vaan yksi ikuinen ja muuttumaton laki pätee kaikkiin kansoihin kaikkina aikoina, ja meillä kaikilla on oleva yksi yhteinen mestari ja hallitsija, jumala, joka on mainitun lain keksijä, laatija ja tuomari.”
Immanuel Kant (1724–1804) tunsi hyvin Ciceron näkemykset. Kant luki jo kouluaikanaan Collegium Fridericianumissa monia Ciceron puheita ja myös teoksen De Officiis, joka luetaan länsimaisen poliittisen filosofian vaikutusvaltaisimpiin teoksiin. Ciceron vaikutus näkyy vahvasti Kantin teoksessa Grundlegung zur Metaphysik der Sitten (1785), ennen muuta sen moraalikäsitteissä. Kant käyttää moraalifilosofiassaan esimerkiksi seuraavia Cicerolta lainaamiaan käsitteitä: ”tahto”, ”autonomia”, ”arvokkuus”, ”velvollisuus”, ”hyve” ja ”vapaus”. Näillä käsitteillä on perustava rooli Kantin moraalifilosofiassa.
Sekä Cicero että Kant ajattelevat moraalin perustuvan järkeen eikä mielijohteeseen (impulssiin). He hylkäävät hedonismin moraalin lähteenä ja argumentoivat velvollisuuteen perustuvien tekojen olevan moraalisia ja nautintoon perustuvien tekojen olevan moraalittomia. Kant edustaa ”puhdasta” deontologista moraaliteoriaa, Ciceron etiikka on teleologista – hän katsoo eudaimonismin liittyvän moraaliin. Kant kieltää velvollisuuksien perustuvan ihmisen luonteeseen tai niihin olosuhteisiin, joihin ihminen on asetettu. Hän esittää, että velvollisuuksien perusta hyveille tulee etsiä puhtaan järjen käsitteistä.
Veli-Matti Rissanen.
Kirjallisuus:
Kant, Immanuel 1990. Foundations of the Metaphysics of Morals. tr. White Beck. New York: Macmillan.
Kuehn, Manfred 2002. Kant. A Biography. Cambridge: Cambridge University Press.
Llano, Alonso FH. 2012. “Cicero and Natural Law”. Archiv für Rechts-und Sozialphilosphie. Vol. 98 (2), 157-168.
Nussbaum, Martha C. 1997 “Kant and Stoic Cosmopolitanism‟. Journal of Political Philosophy, 5: 1-25.
- Tullii Ciceronis De Officiis 1971. Carl Atzert (ed.) Leipzig: Teubner.
