Pyhä Paavali kirjoittamassa kirjeitään. Kuva: Wikipedia.

Alethiologiasta anateismiin

Olen rehellisesti sanottuna melko hämmentynyt Jarmo Tarkin artikkelista ”Systemaattisen teologian kauhistus – Alethiologia”, jota hän on pyytänyt minua kommentoimaan. En siitä syystä, että hän kyseenalaistaa systemaattisen teologian mielekkyyttä ja luotettavuutta. Kritiikki on terveen yhteisön merkki. Ilman kriittistä keskustelua teologian tekeminen uhkaa siiloutua ja eristäytyä sekä kirkollisesta elämästä että yhteiskunnasta.

Hämmennykseni nousee pikemmin Tarkin harrastamasta retorisesta tyylistä. Miltei populistisin äänenpainoin hän yksinkertaistaa käsiteltävää ongelmakenttää ja syyllistää kärkevästi miltei kaikkia systemaattisia teologeja. Ensivaikutelmani on, että hän on varsin kaukana Sokrateen edustamasta dialogisesta totuudenetsinnästä. Asiaa pohdittuani olen kuitenkin valmis tarkentamaan kantaani. Ei Sokrateskaan ollut kovin reilu keskustelukumppaneitaan kohti: hän ohjasi kysymyksillään keskustelua haluamansa suuntaan, yksinkertaisti vaihtoehdot arveluttavalla tavalla, ja päätti dialogin vasta toisen osapuolen tunnustettua erehtyneensä perusteellisesti. Tarkki saattaa siis olla hyvässä seurassa.

Haluan heti aluksi korostaa, että Tarkki mielestäni nostaa esille monia tärkeitä kysymyksiä, joiden käsittelyn tulisi kuulua systemaattisen teologin jokapäiväiseen työhön. Systemaattisen teologian ydintehtävä on selvittää, miten kristinuskon (ja myös muiden uskontojen ja elämänkatsomusten) käsityksiä ja perusoppeja ilmaistaan eri aikoina, sosiaalisen kontekstin tarjoamin välinein, tarjoamalla vastauksia ajankohtaisiin haasteisiin. Tässä artikkelissa keskityn Tarkin tapaan kristillisessä perinteessä työskentelevään systemaattiseen teologiaan, jonka tutkimuskohde mielestäni voidaan määrittää Raamatun ja kristinuskon sanoman reseptiohistoriaksi.

Systemaattisen teologian eri aloilla käytetään tänä päivänä hyvin paljon erilaista materiaalia kaunokirjallisuudesta kyselytutkimuksiin. Tarkki keskittyy ymmärtääkseni oikeastaan dogmatiikkaan kritiikissään, vaikka hän puhuu systemaattisesta teologiasta. Kritisoidessaan systemaattista teologiaa pysähtyneisyydestä Tarkki ei myöskään näytä tekevän eroa akateemisen systemaattisen teologian ja kirkollisen opinmuodostuksen välillä. Kritisoidessaan systemaattista teologiaa hän useassa kohdassa mainitsee esimerkkinään katolisen kirkon doktriineja.

Paul Ricoeur (1913–2005). Kuva: Wikipedia.

Paul Ricoeur (1913–2005). Kuva: Wikipedia.

Se, että jokin käsitys pidetään ”perinteisenä” tai ”klassisena” kristillisenä uskonkappaleena, antaa – aivan kuten Tarkki väittää – kuvan pysähtyneisyydestä. Systemaattisen teologian tehtävä ei todellakaan ole toistaa kuluneita fraaseja menneisyydestä. Tehtävä on sen sijaan selvittää, miten tätä sanomaa on ymmärretty, ilmaistu, käännetty ja tulkittu eri aikoina. ”Perinteinen” tarkoittaa, että jokin kokemus tai käsitys on välittynyt uusille vastaanottajille, ja elävään perinteeseen kuuluu jatkuva kriittinen käännöstyö. Ilman tätä luovaa tulkintaa perinteestä tulisi vain kokoelma reliikkejä: pyhiä, mutta kuolleita, jäännöksiä jostakin, joka kerran oli täynnä elämää.

Tarkki väittää, että systemaattisessa teologiassa käsitellään aivan liian usein tietyn henkilön näkemystä ”siitä ja siitä”. Tästä olen hänen kanssaan samaa mieltä, vaikka minun täytyy tunnustaa, että itsekin olen väitellyt yhden henkilön ajattelusta, eli Paul Ricoeurin hermeneutiikasta. Täällä Åbo Akademissa tällainen tutkimus kulkee haukkumanimellä ”gubbforskning”. Ongelma ei kuitenkaan mielestäni ole se, että poraudutaan yksittäisen teologin tai filosofin tuotantoon. Ongelmaksi tällainen metodologinen ote muodostuu, kun tutkija tyytyy tähän rajoitettuun tehtävään, eikä lainkaan pohdi mitä merkitystä tuloksilla on sekä tietyn historiallisen vaiheen ja kontekstin ymmärtämiselle, että nykypäivän teologisille ja yhteiskunnallisille keskusteluille.

Systemaattinen teologia ja Raamattu

Tarkki herättää henkiin myös vanhan keskustelun siitä, ottavatko systemaattiset teologit ja kirkkokunnat raamatuntutkimuksen uusimmat tulokset vakavasti. Esimerkiksi Heikki Räisäsen ja hänen oppilaittensa herättämä polarisoitunut keskustelu synnytti 1980-luvulla tarpeen pohtia yhtymäkohtia eksegetiikan, systemaattisen teologian ja kirkon välillä. Vuonna 1986 kutsuttiin koolle seminaari Lärkkullaan, johon otti osaa, luterilaisen kirkon piispojen ohella, niin eksegetiikan kuin systemaattisen teologian edustajia. He pohtivat TA:ssa julkaistuissa esitelmissään, joita itse analysoin gradussani 1988, löytyykö Raamatusta selkeää keskusta, ja onko tänä päivänä mahdollista kirjoittaa yhtenäistä raamattuteologiaa. Tarkin kirjoitus muistuttaa terveellisellä tavalla näitten kysymysten ajankohtaisuudesta vielä tänäkin päivänä.

Paul Tillichiin viitaten Tarkki kirjoittaa:

”Hänen mukaansa teologisten systeemien pitää vastata kahteen perustarpeeseen: kristillisen sanoman totuuden esillä pitämiseen ja tämän totuuden tulkintaan jokaiselle uudelle sukupolvelle. Tehtävän ongelmana on tasapainottelu näiden välillä; suurin osa systemaattisista teologioista tinkii joko ikuisesta totuudesta (kristillisen sanoman totuus) tai ei pysty tulkitsemaan sitä uusille sukupolville tai syyllistyy molempiin. Usein lopputuloksena on ”yhtäältä-toisaalta-asia-on-monimutkainen” -teologiaa, joka pystyy tarvittaessa luikertelemaan kaiken kritiikin ulkopuolelle.”

Tästä tekstipätkästä provosoidun, varmaan siitä syystä, että tunnen sanojen osuvan muun muassa minuun tapaani tehdä teologiaa sekä kirkon piirissä että tiedeyhteisössä. Minusta vastuulliseen tulkintaan kuuluu nimenomaan ”yhtäältä-toisaalta” -ajattelu, ja on myös rehellistä tunnustaa, että tulkinta on monimutkainen ja loppumaton tehtävä. Tulkintatyö ei kuitenkaan saisi päättyä monimutkaisuuden toteamiseen, vaan meidän on etsittävä uskottavia teitä eteenpäin, nöyrästi tietoisina kaikkien vastausten tilanneriippuvaisuudesta ja keskeneräisyydestä.

Tillich, johon Tarkki viittaa, väitti aikanaan, että teologiseen työhön kuuluu vastakohtien tuominen hedelmälliseen vuorovaikutukseen keskenään. Vaihtoehdot, jotka ensi silmäyksellä vaikuttavat sulkevan toisiaan pois, saattavat itse asiassa täydentää ja jopa edellyttää toisiaan. J. Philip Wogaman toteaa kirjassaan Christian Ethics, että Raamatusta löytyy melkein jokaisessa keskeisessä eettisessä kysymyksessä jakeita vastakkaisten päätelmien tueksi. Emme siis millään voi välttää sukeltamasta ”yhtäältä-toisaalta” -tyyppiseen tulkintaan.[1]

Tarkki mainitsee yhden tällaisen tulkintavaikeuden: miten sovitamme yhteen armahtavan ja rakastavan Jumalan verenhimoisen, äärimmäistä uhria vaativan Jumalan kanssa? Mieleeni tulee monta muuta esimerkkiä: Jeesus korostaa tekojen merkitystä pelastumiselle ja puhuu niistä annettavasta palkasta, Paavali selittää, että kaikki riippuu uskosta ja armosta. Jeesus julistaa kaiken ruoan puhtaaksi, apostolien kokouksessa määrätään tietyistä rajoituksista. Jeesus kyseenalaistaa ei vain puhtaussäännöt, vaan myös sapatin, mutta toisessa kohdassa hän väittää, ettei yksikään pilkku muuttuu laista. Muutamissa kohdissa Paavalin kirjeissä painotetaan kaikkien ihmisten tasavertaisuutta ja tasa-arvoa Jumalan edessä, toisissa puolustetaan hierarkkisia patriarkaalisia rakenteita ja kehotetaan naiset ja orjat tyytymään alisteiseen asemaansa.

Väittäisin, vaikka en tietenkään pysty verifioimaan tätä väittämää, että Raamattu on pystynyt ruokkimaan teologista ajattelua kautta vuosituhansien ei siksi, että se tarjoaa yksiselitteisiä vastauksia ihmisen ikuisiin kysymyksiin, vaan siksi, että se tarjoaa niin kovin eri suuntiin meneviä tulkintamahdollisuuksia. Niin orjuuden puolustajat kuin sen vastustajat ovat pystyneet ammentamaan Raamatun runsauden sarvesta perusteluita omalle kannalleen. Sama kuvio on toistunut, kun on keskusteltu sosiaalieettisistä kysymyksistä, kuten yleisestä äänioikeudesta, miesten ja naisten tasa-arvosta, seksuaalisesta moninaisuudesta, mutta myös dogmaattisista kysymyksistä, kuten Jumalan olemuksesta, pelastuksesta ja eskatologiasta.

Tämä havainto voisi johtaa kyyniseen skeptisismiin ja teologisen tulkintatyön hylkäämiseen auttamattoman subjektiivisena ja eklektisenä puuhasteluna. On aivan totta, että teologian historia tarjoaa runsaasti esimerkkejä siitä, miten kovin erilaisiin tuloksiin voidaan päätyä, vaikka vedotaan samaan kirjakokoelmaan. Mutta tässä avautuu minusta akateemisen systemaattisen teologian kiehtova tutkimuskenttä: selvittää miten teologinen tulkinta ja kristinuskon sanoman soveltaminen on toteutunut eri aikoina arvovaltaisten tekstien, perinteen ja nykykontekstin leikkauspisteessä. Mikään teologinen tuotos ei ole syntynyt tyhjiössä, vaan sen taustalla on aina erilaisia intressejä ja tavoitteita. Vastuulliseen tulkintaan kuuluu siksi minusta Tarkin kyseenalaistama huolellinen yhtäältä-toisaalta argumentaatio, mutta myös johtopäätösten ja omien perusteltujen tulkintojen esittäminen, sekä niiden julkaiseminen ja luovuttaminen yhteisön kriittisen tarkastelun kohteiksi.

Maailman katolisoitunein luterilainen maa

Tarkki toteaa artikkelissaan, että Suomi ei ole vain maailman luterilaisin maa, vaan myös katolisoitunein luterilainen maa. Hän yksinkertaistaa asiaa väittäessään, että tämä pitkälti johtuu professori Seppo A. Teinosen vaikutuksesta. Olen kuitenkin Tarkin kanssa samaa mieltä siitä, että tällainen tendenssi on havaittavissa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeenisessa työssä. Suomen luterilainen kirkko haluaa suhteessa katoliseen kirkkoon näyttäytyä mallioppilaana protestanttisten kirkkojen joukossa. Tämä on näkynyt kirkon teologisissa painotuksissa viimeisten vuosikymmenien aikana, esimerkiksi piispan viran korostumisessa, ehtoollisaineiden jälkikäsittelystä annetuissa ohjeissa ja avioliiton sakramentaalisen luonteen korostumisessa.

Suomalainen Luther-tutkimus on tunnetusti korkeatasoista, mutta luterilaisen kirkon teologinen työ on tällä hetkellä liiaksi orientoitunut historiaan. Oppikeskusteluissa keskitytään selvittämään, mitä Lutherin kirjoituksissa ja Tunnustuskirjoissa sanotaan. Tällöin ohitetaan koko se teologinen työ, jota kirkossamme on harjoitettu viimeisten vuosisatojen aikana. Esimerkiksi suomalaisen luterilais-katolisen dialogikomission raportissa ”Kasvavaa yhteyttä” kirkon olemusta kuvataan pitkälti viran (erityisesti piispuuden) ja sakramenttien näkökulmasta. Luterilaisen kirkon synodaalinen rakenne ja siihen kuuluva maallikoiden – niin miesten kuin naisten – näkyvä osallistuminen päätöksentekoon yhteistyössä pappien kanssa, jää pienelle huomiolle. Pappisviran avaaminen naisille huomioidaan vain ohimennen, ja lähinnä kysymyksenä, johon pitää palata jatkokeskusteluissa – eikä ilon ja ylpeyden aiheena.[2]

Koska nämä oman päivämme luterilaisen kirkon tunnusmerkit eivät olleet ajankohtaisia reformaattoreiden aikana ja koska luterilaista teologiaa hahmotetaan historiallisesta näkökulmasta, niille ei pystytä antamaan tilaa kirkon olemusta ja sen teologiaa kuvaavissa dokumenteissa. Tämä uhkaa johtaa siihen, että ekumeenisten asiakirjojen antama kuva Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta näyttäytyy dogmaattisena konstruktiona, jolla on hyvin vähän kosketuspintoja jokapäiväiseen seurakuntaelämään.

Kirkollisessa päätöksenteossa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä seurataan tiettyä peruskaavaa. Selvitystyössä ja taustadokumenteissa tutkitaan mitä Raamatussa kyseisestä teemasta sanotaan, mitä kirkon historiassa asiasta on ilmaistu, mitä Lutherin teologiassa ja Tunnustuskirjoissa sanotaan, mitä kirkon aikaisemmissa kannanotoissa on esitetty, ja miten muissa kirkoissa asiaan on suhtauduttu. Tämä ei kuitenkaan saisi tarkoittaa, että jos kirkko aikaisemmin on lausunut kantansa tiettyyn kysymykseen, asia ei muuttuneista olosuhteista eikä kasvaneesta asiantuntemuksesta huolimatta olisi syytä miettiä uudelleen. Tämän päivän tulkinnat rakentuvat aikaisempien tulkintojen pohjalle, mutta tarpeen tullen myös niitä kritisoiden.

Ratkaiseva kysymys on kuitenkin, miten tällaisiin selvityksiin suhtaudutaan. Onko – kuten Tarkki kirjoittaa – kyse pysähtyneisyydestä, joka ilmenee muutosten torjumisena ja nykyajan haasteiden kieltämisenä? Vai ymmärretäänkö tänä päivänä tehtävät päätökset jatkona sille historialliselle välitysprosessille, reseptiohistorialle, jossa kristityt eri aikoina ja eri tilanteissa ovat reagoineet ajankohtaisiin kysymyksiin kehittämällä sanomaa ja kääntämällä sitä omaan kontekstiinsa?

Jeffrey John. Kuva: Wikipedia.

Jeffrey John. Kuva: Wikipedia.

Kirkollisessa päätöksenteossa on kovin harvinaista tunnustaa, että on tapahtunut selkeä muutos kirkkokunnan teologiassa. Esimerkkinä voidaan mainita suhtautuminen eronneiden kirkolliseen vihkimiseen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Huolimatta jyrkästä vastustuksesta virallisissa kannanotoissa ja kirkolliskokouksen päätöksissä, pastoraalinen käytäntö ajoi hiljaisuudessa opillisten keskusteluiden ohitse, ilman selkeätä päätöstä linjan muuttumisesta.[3] Anglikaaninen pappi Jeffrey John on kyynisesti todennut, että kun tietyn kirkkokunnan vallitsevaa opetusta haastetaan, reaktiot seuraavat usein tiettyä kaavaa. Ensin kielletään koko ongelma, sitten vastustetaan kaikkia muutoksia Raamattuun vedoten. Vähän ajan kuluttua hyväksytään tiettyjä poikkeuksia erityistapauksissa, ja lopuksi todetaan: näinhän kirkkomme oikeastaan aina on opettanut![4]

Ei ole mitään hävettävää siinä, että tulkintoja muokataan uudelleen uusien kysymysten, ajankohtaisten kokemusten ja lisääntyneen tiedon valossa. Vaihtoehto, että muutostarve kielletään, on mahdollista vain, jos suljetaan silmät, korvat, aivot ja sydämet siitä, mitä ympärillä tapahtuu yhteiskunnassa ja ihmisten elämässä. Teologinen ratkaisu ei koskaan ole valmiina, kätkettynä historiallisiin lähteisiin, vaikka se ei myöskään synny tyhjästä. Jos historiallinen perinne jää liian vähälle huomiolle, kirkollinen teologia uhkaa menettää juurensa ja samalla uskottavuutensa niin yhteisön sisällä kuin ulkopuolisten silmissä. Kirkollinen teologia on parhaimmillaan luovaa raamatuntulkintaa konkreettisten ajankohtaisten haasteiden edessä, jossa kriittinen tarkastelu tarvittaessa kohdistuu niin perinteisiin ilmaisuihin kuin nykypäivänä vallitseviin asenteisiin ja arvoihin.

Totuudesta ja sen verifioimisesta

Tarkki peräänkuuluttaa Alethiologiassaan systemaattiselta teologialta totuuskysymyksen syvällistä pohdintaa. Hän näyttää odottavan teologeilta kykyä joko verifioida tai falsifioida kaikki teologiset väittämät:

”Jos systemaattinen teologia on tiedettä, sen pitäisi pystyä osoittamaan miten siinä esitetyt väitteet voidaan, ainakin periaatteessa, verifioida tai falsifioida. Miten esimerkiksi kolminaisuusoppi, teistisen absolutismin Jumalan olemassaolo tai vaikkapa Khalkedonin dogma voitaisiin verifioida tai falsifioida? Jos tähän ei pystytä, silloin systemaattinen teologia ei käytä tieteellistä tutkimusmetodia eikä siis ole tässä merkityksessä tiedettä.”

Arvostan Tarkin pyrkimystä rehelliseen ja mahdollisimman ennakkoluulottomaan painimiseen uskonnollisten kokemusten ja käsitysten totuusarvojen kanssa. Hänen verifiointivaatimuksensa pohjautuu minusta kuitenkin siihen. että uskonnollinen kieli on rajattava sen kognitiiviseen funktioon. Eli toisin sanoen: Tarkki käsittelee tässä kohtaa opilliset ilmaisut propositioina, joiden totuusarvoa voidaan arvioida suhteessa objektiiviseen ei-kielelliseen todellisuuteen. Kykenevätkö esimerkiksi kasvatustiede tai kirjallisuustiede soveltamaan tällaista tiukkaa, miltei positivistista, totuuskriteeriä omien väittämien ja teorioiden kohdalla?

Tarkki liukuu mielestäni itse pois tiukasta tavoitteestaan, kun hän artikkelinsa lopussa Kierkegaardiin viitaten korostaa eksistentiaalisen totuuden peruuttamatonta subjektiivisuutta ja kontekstisidonnaisuutta. Jos puhutaan totuudesta eksistentiaalisessa tai transsendentaalisessa mielessä, väittämiä ei pystytä tieteellisesti todistamaan vaan meidän tulee tyytyä symbolien, kertomusten ja kokemusten tulkitsemiseen. Tässä tulkinnassa toteutuu Paul Ricoeurin kuvaama tulkintojen konflikti, jossa kuuntelevat ja kriittiset lähestymistavat täydentävät toisiaan.

Metodologiassaan systemaattinen teologia seuraa samoja periaatteita kuin muut vastaavat humanistiset tieteet. Jos systemaattinen teologi tutkielmansa alussa muodostaa hypoteesin, niin sen pitävyyttä on tietenkin pystyttävä verifioimaan tai falsifioimaan. Mutta silloin on yleensä kyse tekstikokonaisuuden tai muun materiaalin ymmärtämisestä ja uskottavien perusteluiden esittämisestä, ei tutkimusmateriaalissa esitettyjen uskonnollisten väittämien todistamisesta suhteessa jonkinlaiseen objektiiviseen todellisuuteen. Tämä ei tarkoita, että systemaattisen teologian tulisi keskittyä vain historialliseen, deskriptiiviseen tehtävään. Kuten Veli-Matti Kärkkäinen omassa vastineessaan toteaa, on konstruktiivisten, tutkimustuloksia soveltavien, johtopäätösten esittäminen tänä päivänä luonnollinen osa teologista työtä.

Eksegeetti Sakari Häkkinen kysyy omassa artikkelissaan, jossa hän kommentoi Tarkin ja Kärkkäisen tekstejä, onko heidän kiinnostuksensa konstruktiiviseen teologiaan osoitus siitä, että systemaattisen teologian aika myös kirjoittajien omasta mielestä on ohi. Kuten edellä olen argumentoinut, systemaattisen teologian konstruktiivinen tehtävä on minusta luonnollinen jatke historiallisten ja nykyaikana tuotettujen lähteiden kriittiselle tulkinnalle.

Papin velvollisuuksista

Tarkin ja Kärkkäisen ajatustenvaihdossa tarkastellaan myös kysymystä, saako pappi tuoda julki omat epäröintinsä ja kamppailunsa uskon asioissa. Veli-Matti Kärkkäinen vetoaa vastineessaan pappislupaukseen, joka hänen mielestä sitoo pappia ja siten pitäisi estää häntä esittämästä julkisesti kirkon perusopetusta kieltäviä mielipiteitä.

Toimiessani piispana keskustelin tästä asiasta monen pappiskandidaatin kanssa, ja olen tietenkin myös itse pappina painiskellut kysymyksen kanssa. Papin ei mielestäni pidä saarnata omaa uskoaan, yhtä vähän kuin mahdollista omaa epäuskoaan. Papin ei myöskään pidä saarnata eksegetiikan viimeisimmistä löydöistä, vaikka hän toki mielellään saisi olla niistä tietoinen. Pappi on kirkon palveluksessa, ja hänen tehtävänsä on välittää ja tulkita sitä yhteistä uskoa, johon kristittyinä saamme turvautua silloinkin, kun oma uskomme horjuu.

Toisaalta seurakunnalla on oikeus edellyttää rehellisyyttä papiltaan, ja tiedän omasta kokemuksesta, että näiden kahden tavoitteen yhteen sovittaminen ei aina ole helppoa. Olen itse löytänyt sovun oman riittämättömyyteni kanssa oivalluksesta, että olen yksi julistaja todistajien pitkässä ketjussa, en enempää enkä vähempää. Minun ei tarvitse antaa vastausta kaikkiin kysymyksiin, ja minun jälkeeni tulee muita, jotka saavat korjata ja täydentää omia tulkintojani. En julista omaa uskoani, enkä toivottavasti myöskään vain toista kuluneita fraaseja, vaan liityn kirkon perinteeseen, sitä uskollisesti, luovasti ja tarpeen vaatiessa kriittisesti tulkiten tietyssä paikassa ja tiettynä aikana.

Tässäkin kysymyksessä on nähtävä ero akateemisen ja kirkollisen teologian välillä. Kirkon piirissä toimiva pappi seisoo perinteen ja nykyhetken leikkauspisteessä. Hänen on yhtäältä oltava uskollinen Raamatulle, sen reseptiolle ja kirkkokunnan teologiselle perinteelle, joiden selvittämisessä akateemisen teologian eri oppialat ovat välttämättömät. Samalla pappi on myös velvollinen kuuntelemaan avoimesti ja empaattisesti tämän päivän ihmisiä, heidän ajatuksiaan, kysymyksiään, tarpeitaan ja toiveitaan. Kirkollinen teologia pysyy elävänä niin kauan kuin tätä vuoropuhelua käydään ja tätä jatkuvaa käännöstyötä toteutetaan – vaikka olemmekin tietoisia siitä, että kaikkia tulkintoja aina voi kyseenalaistaa ja korjata.

Alethiologian tavoitteista

 Tarkin peräänkuuluttama alethiologia pyrkii totuudenmukaisuuteen, ja se rimpuilee jossain dogmatismin ja relativismin välimaastossa. Tähän pyrkimykseen on helppo yhtyä, ja siinä projektissa Tarkki ei suinkaan ole niin yksin kuin hänen kirjoituksensa antaa ymmärtää. Uskaltaisin jopa väittää, että useimmat systemaattiset teologit, niin yliopistomaailmassa kuin kirkoissa, painivat tämän peruskysymyksen kanssa, vaikka niiden ratkaisut eroavat toisistaan.

Kyse on eräänlaisesta eskatologisesta kaipuusta löytää Jumala ja usko sen jälkeen, kuin ne molemmat ovat osoittautuneet mahdottomiksi ja menetetyiksi. Miten voimme puhua Jumalasta metafysiikan edellyttämän staattisen Jumalan kuoleman jälkeen? Miten voimme puhua Jumalan rakkaudesta Auschwitzin jälkeen? Onko Jumalasta ja ihmisestä mitään pysyvää jäljellä, kun poststrukturalistit ja postmodernistit ovat repineet kaikki identiteettikonstruktiot palasiksi? Kestääkö perinteinen Eurooppa- ja mieskeskeinen kristillinen teologia feministiteologien ja jälkikolonialististen teologien hyökkäykset?

Richard Kearney. Kuva: Flickr.

Richard Kearney. Kuva: Flickr.

Omasta mielestäni irlantilainen filosofi ja teologi Richard Kearney tarjoaa mielenkiintoisen ratkaisun tähän dilemmaan. Kearney navigoi klassillisen metafysiikan tarjoaman staattisen systeemirakennelman ja postmodernin dekonstruktivismin edustaman, kaikkia identiteettejä kyseenalaistavan relativismin välillä. Kearney kustuu omaa projektiaan ”anateismiksi”, jolla hän tavoittelee sitä Jumalaa, joka jää jäljelle, kuin metafysiikan muuttumaton Jumala on kuollut. Kearneyn mukaan Jumala ei ole muuttumaton, mutta silti uskollinen. Jumala on se, joka ”may be”. Jumala näyttäytyy mahdollisuutena ja tulevaisuutta kohti kurottavana muutosvoimana, ei staattisena olentona. Luovassa uskonnonfilosofiassaan Kearney antaa tilaa, ei vain uskolle ja järjelle, vaan myös mielikuvitukselle ja kertomuksille.[5]

Kearneyn dynaaminen Jumala sekä näyttäytyy että vetäytyy tuntemattomuuteen. Paul Ricoeurin hermeneutiista ajattelua kehittäen Kearney antaa symboleille, metaforille, kuvataiteelle, elokuville ja kaunokirjallisuudelle tärkeän roolin ihmisen uskonnollisessa elämäntulkinnassa. Puolustan siis tässä kohtaa juuri sitä ajattelutapaa, jota Tarkki voimakkaasti ruoskii: ”Pyhät paradoksit ja teologiset mysteerit ovat huono lähtökohta mielekkäälle ja johdonmukaiselle ajattelulle. Ehkä kannattaisi harkita niistä kokonaan luopumista. Näin ei kuitenkaan näy tapahtuvan systemaattisessa teologiassa.”

Tämä artikkeli on kehittynyt eräänlaiseksi henkilökohtaiseksi ”hermeneutikon uskontunnustukseksi”. Missä määrin olen samalla, Tarkin ilmaisua lainaten; osoittautunut ”teologisen pelkuruuden” professoriksi, jätän hänen ja toisten arvioitavaksi. Voin joka tapauksessa lohduttaa itseäni sillä, että professorinvirkani on määräaikainen – eli yhtä tilapäinen kuin kaikki tulkintanikin ovat.

Viitteet

[1] Philip J.Wogaman, Christian Ethics. A Historical Introduction. 2nd edition. Louisville: WJK Press, 2011, 4-5.

[2] Kasvavaa yhteyttä. Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta, Suomalaisen luterilais-katolisen dialogikomission raportti. Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Katolinen kirkko Suomessa. Helsinki, 2017, ja Björn Vikström, ”Kirkollisen päätöksenteon hermeneutiikasta.” Vartija 26.3. 2019.

[3] Vesa Hirvonen, ”Eronneiden vihkiminen kirkolliskokouksessa 1876-1999”.

https://www.karjalanteologinenseura.fi/@Bin/131274/Vesa+Hirvonen.pdf

[4] Jeffrey John, Permanent, Faithful, Stable. Christian Same-sex Marriage. London: Darton, Longman & Todd, 2012, xvii.

[5] Richard Kearney, Anatheism. Returning to God after God. New York: Columbia University Press, 2011, 4-9.

 

Artikkelikuvassa Pyhä Paavali kirjoittamassa kirjeitään. Taiteilija on Valentin de Boulogne. Kuva: Wikipedia.


Avatar photo

Kirjoittaja

Björn Vikström, s.1963, TT, dosentti. Systemaattisen teologian professori ÅA:ssa.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.