Taistelua ja tulkintaa -kirjan kansi. Kuva: Kirjapaja
Uuden testamentin tutkimuksen eli eksegetiikan emeritusprofessori Heikki Räisänen (synt. 1941) on viime vuosikymmenien tunnetuin suomalainen raamatuntutkija. Hänen Uutta testamenttia ja erityisesti Paavalia koskevat tutkimuksensa ovat herättäneet kansainvälistä keskustelua. Räisänen on käsitellyt kirjoituksissaan myös muun muassa islamia. Hänen viimeisin laaja tutkimuksensa on synteesi varhaisten kristittyjen uskomusmaailmasta (Rise of Christian Beliefs, 2010).
Taistelua ja tulkintaa -teoksessaan Räisänen käy läpi 1960-luvulla alkanutta uraansa raamatuntutkijana. Kyse ei ole niinkään omaelämäkerrasta, vaan Räisänen katselee elämäänsä erityisesti tutkimustensa ja niiden vastaanoton näkökulmasta. Kirjan kiinnostavimmat henkilökohtaiset muistelot liittyvät Räisäsen lapsuuteen ja herätyskristilliseen nuoruuteen. Myös myöhempien vuosiensa suhteen kirjoittaja olisi voinut enemmän avata kokemus- ja tunnemaailmaansa. Mutta toki Räisäsen kuvaukset tutkijanuransa kiemuroista ovat itsessäänkin kiinnostavia. Mukana on kuvauksia yliopiston käytäntöihin ja virantäyttöihin liittyvistä kähinöistä.
Heikki Räisäsen tutkimukset ja kannanotot ovat osa suomalaisen teologian, kirkkopolitiikan ja uskontoa koskevan keskustelun historiaa. Tämä tulee hyvin näkyviin Räisäsen kirjassa, kun hän selostaa – ajoittain huumoria viljellen – takavuosina käymiään debatteja. Räisänen on ollut tunnetusti kiistanalainen hahmo, jota varsinkin konservatiivis-kristilliset tahot ovat kohdelleet ajoittain suoranaisena sarvipään kätyrinä. Toisaalta kärjistyksistä nauttiva media on ollut hanakasti nostamassa kiistoja julkisuuteen. Useat raamatuntutkimuksen tulokset ovat toki olleet muidenkin tutkijoiden tiedossa, mutta Räisänen on esitellyt tuloksia laajalle yleisölle – ja vaatinut, että myös kirkko ottaa tulokset huomioon opetuksessaan.
Räisäsen muistelmien pohjalta hänelle tarjottua sarvipään roolia on vaikea ymmärtää. Taistelua ja tulkintaa antaa kuvan rationaalisesta tutkijasta, joka ensisijaisesti tutkimustulosten ja älyllisten argumenttien perusteella menettää nuoruuden uskonsa Raamattuun jumalallisena ilmoituksena – tai ainakin tulkitsee tuon ilmoituksen uudella tavalla. Mutta onko kuva liiankin rationaalinen? Usein maailmankatsomuksellisilla muutoksilla on siemenensä psyyken rationaalisen pinnan alla. Entä miten Räisäsen kehittyviin katsomuksiin on vaikuttanut ympärillä kuohuva 60-luku? Näihin tekijöihin liittyviä pohdintoja olisi ollut kiinnostava lukea enemmän. Joka tapauksessa Räisäsen kirjasta on vaikea löytää katkeria kommentteja edes hänen vastustajistaan – vaikka kirjoittajalla olisi varmasti ollut niihin aihetta.
Räisäsen kirja toimii hyvänä johdatuksena hänen tutkimusteemoihinsa. Raamatuntutkimuksen lähtökohdista on vaikea olla Räisäsen kanssa eri mieltä. Raamattua on tietenkin tutkittava samoilla menetelmillä kuin muitakin antiikin kirjoituksia. Tämän useimmat konservatiiviset kristitytkin hyväksynevät, mutta ongelmia syntyy, kun tutkimustulokset näyttävät olevan ristiriidassa oman uskontunnustuksen kanssa. Silloin aletaan herkästi puhua Räisäsen ja muiden liberaaliteologien ”naturalistisista ennakko-oletuksista”. Mutta mikä historiallis-kriittiselle raamatuntutkimukselle voisi olla vaihtoehtona? Viime aikoina on sellaiseksi Suomessa(kin) tarjottu ”supranaturalistista” eksegetiikkaa, joka ottaa vakavasti Raamatun luonteen jumalallisena ilmoituksena. Epäilenpä, että tämän näkemyksen kannattajat eivät toisaalta ole valmiita ottamaan vakavasti Koraania jumalallisena ilmoituksena. Räisänen joutui kahnauksiin myös evankelis-luterilaisen kirkon kanssa. Häneen onnistuttiin lyömään niin vaarallisen liberaaliteologin leima, että esimerkiksi hänen kirjoittamansa lukion uskonnon oppikirja ei 1980-luvulla kelvannut kirkolliskokoukselle.
Näin päädymme Räisäsen korostamaan pluralistiseen lähtökohtaan. Räisäsen mukaan Uudesta testamentista ei esimerkiksi löydy yhtä ainoaa Jeesus-kuvaa tai yhtenäistä Paavalin opetusta. Samoin muiden uskontojen ilmoitusta on tutkittava niiden omilla ehdoilla eikä vain tutkijan oman (uskonnollisen) maailmankatsomuksen näkökulmasta. Tämä herättää filosofisen kysymyksen. Palautuvatko uskontojen hengelliset väitteet psykologisiin, sosiologisiin ja lopulta kognitiivis-neurologisiin prosesseihin vai voisivatko ne viitata materiaalisen maailman tuolle puolen? Miten Räisäsen filosofis-metafyysiset käsitykset ovat vuosien varrella muuttuneet? Mitä voi olla raamatuntutkijan hengellisyys nykypäivänä? Tällaista henkistä tilintekoa olisin lukenut kiinnostuneena. Muistelmien pohjalta kristinusko (Raamattu) näyttäytyy Räisäselle ainakin valtarakenteiden eettisenä kritiikkinä; ehkäpä hän on enemmän 60-lukulainen kuin myöntääkään. Toisaalta eettinen kritiikki liittyy Räisäsen harrastamaan bibliodraamaan, jota hän kuvaa kirjassaan.
Kaiken kaikkiaan Heikki Räisäsen muistelmista välittyy kuva tutkijasta ja ihmisestä, jolle aito hengellisyys on ollut rehellisyyttä: uusien kysymysten esittämistä, keskustelua ja parhaiden argumenttien – ei ideologioiden – seuraamista.
Leo Näreaho
Arvioitu teos:
Räisänen, Heikki: Taistelua ja tulkintaa: raamatuntutkijan tarina. Helsinki: Kirjapaja, 2014. 455 s.
