Kun Aisopoksen (n. 620–564 eaa.) faabeleiden – opettavaisten eläinsatujen – loppuun on liitetty selittävä moraaliohje, ovat ne olleet oivallista materiaalia myös filosofian palvelukseen. Eräät Senecan (n. 4 eaa.–65 jaa.) matkustamiseen tai paikanvaihtoon liittyvät pohdinnat näyttävät olevan jalostuneempia versioita muutamasta faabelista.
1. ”Harakka ja pyrstö”
”Huolimatta siitä, kuinka monta kertaa harakka laskeutui oksalle ja sulki sen jälkeen siipensä, pyrstösulat vain jatkoivat nykimistä. Siinä toivossa, että häiritsevästä tavasta pääsisi eroon maisemia vaihtamalla, harakka lensi pitkän matkan yli meren.
Mutta heti, kun se oli laskeutunut kaukaiselle rannalle, pyrstösulat alkoivat väpättää tuttuun tapaan. Silloin harakka myönsi: ”Muuttamalla kotimaatani luulin, että tapanikin muuttuisivat. Mutta asiani eivät ole yhtään sen paremmassa jamassa kuin ennen, vaikka olen tullut maailman toiselle puolelle asti.´´
Paikkaa vaihtamalla ei vaihdu mielentila, ja se, joka haluaa muuttaa luonnettaan, purjehtii meriä turhaan.”
(Suom. Jari Tammi)
Toisessa faabelissa kattohaikara on riidassa tullut puhkaisseeksi puolisonsa silmän. Tästä häpeissään se aikoo ”aloittaa uuden elämän muualla”. Siellä korppi tiedustelee pitkän matkan syytä. Kuultuaan selityksen se huomauttaa: ”No, mitä järkeä on paeta, kun kumminkin nokkasi kulkee mukanasi kaikkialle, minne menet?” Sarkastinen moraaliohje kuuluu seuraavasti: ”Tämä faabeli osoittaa, että olinpaikan vaihtaminen ei tee kenestäkään pyhimystä.”
Molemmissa faabeleissa paikan vaihtaminen on omaehtoista ja siihen liitetään toiveita. Harakan kohdalla vaikuttimet ovat ikään kuin jalommat kun taas kattohaikaran ”pako” on kunniattomampi ratkaisu. Harakka myös itse myöntää virheensä kun kattohaikaralle toisen pitää kertoa se. Mutta onhan harakkakin melko turhamainen.
2. Matkustelu ja maanpako Senecan teksteissä
Stoalainen Seneca tarkastelee kirjeissään 28. ja 104. (Kirjeet Luciliukselle) miksi paikanvaihdos ei tuonutkaan toivottua muutosta. Molemmissa kirjeissä kerrotaan sama anekdootti Sokrateesta (469–399 eaa.) Kirjeessä 28. sanotaan:
”Sokrates sanoi eräälle samaa valittavalle näin: ”Miksi ihmettelet, etteivät ulkomaanmatkat hyödytä sinua lainkaan, vaikka kuljetat mukanasi omaa itseäsi? Samainen syy, joka ajoi sinut liikkeelle, seuraa kintereilläsi.” Mitä seutujen uutuus voi auttaa? Mitä kaupunkeihin ja paikkakuntiin tutustuminen? Moinen vaihtelu ei johda mihinkään. Kysytkö, miksi pakosi ei auta sinua? Pakenet oman itsesi kanssa. Sinun on purettava sielusi taakka: sitä ennen mikään paikka ei sinua miellytä.”
(Suom. Antti T. Oikarinen)
104. kirjeessä Sokrateen repliikki kuuluu: ”Niin on käynyt sinulle aivan syystä; matkustithan oman itsesi kanssa.” Nämä Senecan matkustavaiset muistuttavat faabelien harakkaa ja kattohaikaraa. Heidän ongelmansa ei ole samalla tavoin ulkokohtainen ja harakan tapaan vähäpätöinenkin, mutta ratkaisunsa on. He yrittävät ulkoisin ja toiminnallisin keinoin ”purkaa sielunsa taakkaa”. Heidän ”ulkomaanmatkansa” eivät ole lomaa vaan ”pakoa”. Senecan neuvo on lyhykäisyydessään: ”Sinun täytyy muuttaa sieluasi, ei ilmanalaa.” Loppujen lopuksi matkustelu Senecan mukaan vain pahentaa ”sairautta”. Ehkä hänen ajatuksensa tässä on, että kun ”ulkomaanmatkat” toinen toisensa jälkeen tuottavat vain pettymyksen, myös epätoivo ja katkeruus lisääntyy.
Kun matkusteluun sisältyy toive jonkin muuttumisesta paremmaksi, maanpakolaisuus tuo tähän tarkasteluun uuden näkökulman. Vuonna 41 eaa. Seneca joutuu maanpakoon ja kirjoittaa tästä kohtalostaan äidilleen Helvialle lohdutuskirjeen (Lohduttautumisesta). Maanpakoon liittyy äidin puolelta huolta ja pelkoa, jota Seneca kirjeellään pyrkii hälventämään. Maanpako ei ole toiviomatka mutta ei myöskään maailmanloppu. Senecan lohdutuskirjeessä liikutaan enemmän yleisellä tasolla, mutta viesti on ettei hänellä ole mitään hätää, koska ”Minne ikinä siirtynemmekin, meitä seuraavat nämä kaksi kaikkein kauneinta: kaikille yhteinen luonto ja oma hyveemme.” (Suom. J.A. Hollo) Toisin kuin Kirjeissä, matkalla oleva ”oma itse” on siis nyt hyveellinen ja näyttääkin kuin juuri se tekisi ankeastakin pakopaikasta siedettävän. Seneca sanookin Brutuksen (n. 85–42 eaa.) eräässä kadonneessa teoksessaan ”katsoneen riittäväksi sen, että maanpakoon menevät saavat viedä mukanaan hyveensä.”
Se ”oma itse” johon Seneca Kirjeissä suuntaa kritiikkinsä saakin lohdutuskirjeessä nyt ylistävän selityksen ”alkuperästään”:
”Huomaan eräiden sanovan ihmisluonnossa olevan tietynlaista luonnollista levottomuutta, halua paikanvaihtoon ja uuden asuinsijan etsintään. Liikkuvainen ja levoton ihmismieli todella onkin, se ei pysähdy mihinkään vaan vaeltaa ja lähettää ajatuksiaan kaikkeen tuttuun ja tuntemattomaan, harhailee, ei siedä lepoa ja iloitsee ennen muuta kaikesta, mikä on uutta. Tätä sinun ei tarvitse ihmetellä, jos otat huomioon ihmismielen alkuperän. Sitä ei ole muovattu maisesta ja painavasta aineesta, sen on luonut taivaallinen henki; mutta kaiken taivaallisen luonto on aina liikkeessä, se pakenee ja kulkee mitä nopeinta vauhtia.”
(Suom. J.A. Hollo)
Seneca kuvaa vielä taivaankappaleiden liikkeitä ja ”oman itsen” jumalallista ”alkuperää”: ”Ethän voi otaksua että ihmismieli, joka on muodostunut samoista alkuaineista kuin taivaankappaleet, kärsisi siirtyessään paikasta toiseen, kun jumalan luonnolle tuottaa iloa tai sitä säilyttää jatkuva ja mitä nopein liikkuminen.”
Jos näitä kahta toisistaan poikkeavaa kuvausta ihmisen levottomuudesta koettaisi yhteensovittaa, kysymyksessä lienee Kirjeissä se, ettei hän ole vielä löytänyt itseään ja ymmärtänyt ”alkuperäänsä”. Kirjeiden tehtävänä on opastaa ja neuvoa, kun taas lohdutuskirje on tarkoitettu lohduksi, eikä siinä silloin sovi kuvata kärsivää ja kehnoa ihmistä. Lohdutuskirjeessä on kuvattu ideaalitilanne joka Kirjeiden ihmisenkin tulisi oivaltaa ja siihen pyrkiä.
Lähteet:
Aisopos (2010): Faabelit Täydellinen kokoelma moraaleineen. Suom. Jari Tammi. Tallinna: Pikku-idis.
Seneca (1964): Tutkielmia ja kirjeitä. Suom. J.A. Hollo. Helsinki: WSOY.
Seneca (2021): Kirjeet Luciliukselle. Suom. Antti T. Oikarinen. Helsinki: Basam Books.
