Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksisen kirjaa Jäähyväiset uskonnolle ei ole tarkoitettu tieteelliseksi. Pamflettina sitä ei myöskään voi pitää. Se on tosissaan ja asiallisesti kirjoitettu kontribuutio. Airaksinen ei pilkkaa vaikka paikoitellen vahvasti ironisoi ja maalaa värikkäällä pensselillä. Uskonto outoine uskomuksineen oudolla tavalla kiinnostaa postateistiksi ja ironikoksi itseään kutsuvaa Airaksista.
Airaksinen väittää, ettei buddhalaisella Dalai Lamalla (nykyinen vuodesta 1940, 14. dalai-lama, on Tenzin Gyatso, synt. 1935) ole uskontoa, vaikka hän onkin henkistyneisyyden ruumiillistuma. Nimittäin Dalai Lama ei usko tuonpuoleisiin jumaliin ja niitä käsitteleviin opinkäsityksiin, vaan hän uskoo tieteeseen ja sielunvaellukseen, mutta siihen ei liity mitään yliluonnollista. Airaksinen kirjoittaa: “Niin maailman suuri järjestys määrää”. Näyttää siltä, että Airaksinen on antanut ihan omanlaisensa määritelmän sille, mitä kutsutaan uskonnoksi. Uskontotieteessä ei yleensä pidetä uskontona ainoastaan sellaista katsomusta, jossa uskotaan johonkin yliluonnolliseen, Jumalaan, jumaliin tai jumaluuteen. Toisaalta uskontokäsitteen määrittelystä ei vallitse mitään lopullista yksimielisyyttä.
Airaksinen kertoo tavanneensa Dalai Laman Intian Dharamsalassa kesällä 2019 ja olleensa vaikuttunut tästä veijarimaisesta vanhasta miehestä, jolla oli pilke silmässä, vaikka aihe oli kuinka vakava tahansa. Airaksinen sanoo kirjansa ajatusten olevan samansuuntaiset Dalai Laman puheen sisällön kanssa ja lisää, että henkisyys ilman jumaluutta on hengellisyyttä parempi vaihtoehto. Hän myös väittää, että uskontotuudet ovat liian outoja uskottaviksi. Airaksinen ei halua todistella, ettei jumaluuksia olisi olemassa. Se olisi vain ajanhaaskausta, koska oudoista asioista ei ole syytä murehtia niin paljon, että niitä edes kannattaisi alkaa loogisesti tai teologisesti todistella.
Kirjan ensimmäinen ja perustavin luku käsittelee uskontoa, hengellisyyttä ja henkisyyttä. Airaksinen esittää, että hengellisyys ja henkisyys ovat samaa juurta, mutta tarkoittavat kuitenkin eri asioita. Hengellisyys on henkisyyden jatko, mutta samalla henkisyyden mystisyyden tuho. Hengellisyys ei toteudu ilman uskontoa. Uskonto on siis sekä hengellisyyden että henkisyyden tuho.
Hengellisyys eroaa henkisyydestä siinä, että uskonto konkretisoi, sen sijaan henkisyys ja siihen liittyvä henkistyminen ei ole konkreettista. Tämä ero on tärkeä. Airaksisen mukaan henkistymisen perustana on kyky kuvitella maailma maailman tuolta puolen. Se merkitsee maailmaa ilman ominaisuuksia. Henkistyminen tarkoittaa aineellisen ja ruumiillisen hylkäämistä ja mystistä kokemusta. Mystinen kokemus on mystinen, nimittäin mikään, mikä on, ei ole mystistä.
Mystisen kuvaus on aina ongelmallista ja vaillinaista, koska jos sanotaan, että se on mystinen, niin sekin on liikaa sanottu. Se on kuvaus jostakin sellaisesta, joka on kuvaamaton ja sekin on kuvaus. Mystisestä voisi todeta samoin kuin buddhismin nirvanasta, että se voidaan ilmaista vain negaatioin.
Airaksinen selittää mielikuvituksen olevan tärkeää uskonnossa. Mielikuvitus hahmottaa transsendentin eli tuonpuoleisen. Mystikko myöntää, ettei tiedä siitä mitään, koska kuolema ei ole määrällinen, vaan laadullinen raja. Maahan piirretyn viivan takana voi olla lisää maata, mutta kuoleman takana oleva ei ole (lisä)elämää. Ihmisen mielikuvitus aikaansaa mystisen kokemuksen henkisyytenä ja täydentää sen ajatuksella siitä, että rajan takana on tuonpuoleinen. Samalla syntyy tietoisuus tuonpuoleisuuden täydellisestä selittämättömyydestä. Mutta tätä ihmisen ei ole mahdollista mitenkään ymmärtää. Hän ei myöskään pysty selittämään sitä muille, jakamaan muiden kanssa tai edes piirtämään kuvaa siitä, koska kuoleman raja on laadullinen. Toisaalla Airaksinen sanoo, että mielikuvitus kertoo elämän jatkuvan kuoleman jälkeen. Miten elämä jatkuu kuoleman jälkeen? Henkistyneelle ihmiselle riittää, että elämä jotenkin jatkuu, mutta miten, siitä ei ole eikä voi olla tietoa, se on mysteeri.
Airaksinen selittää mystisismin olevan tuskallinen tila, koska ihminen haluaa saada vastauksia perimmäisiin kysymyksiin. Mystisismin tuska aikaansaa sen, että mielikuvitus alkaa laukata. Mielikuvitus irtautuu mystisismistä ja vastaa vastaamattomiin kysymyksiin. Näin syntyy dualistinen, kaksinapainen, ajattelumalli. Se poistaa ihmisen ahdistuksen, mutta aikaansaa vain tuntemattomaksi jääneen toiseuden, joka on tuonpuoleinen, mutta ei kuitenkaan totuus. Miksi ajatella näin?
Airaksisen mukaan siksi, että mystisyyden tuskaa on lähes mahdotonta kestää. Nimittäin vain jotkut ihmiset kestävät tietämättömyyttä elämän suurten kysymysten, esimerkiksi kuoleman edessä, mielessään ajatus, että suuri tuntematon on täysin tuntematon. Harva uskoo rohkeasti tanskalaisen eksistentialistifilosofi ja kristitty Søren Kierkegaardin (1813-1855) tavoin ilman argumenttia Jumalaansa ja hyppää pimeän rotkon yli luottaen, että rotkon toisella puolella on Jumala.
Airaksinen kutsuu mielikuvitusta viettelijäksi, joka antaa vastaukset kaikkiin haluamiimme kysymyksiin. Uuden testamentin mukaan saatana on viettelijä tai houkuttelija, jonka Jeesus kohtaa erämaassa. Mielikuvitus on peto, joka lupaa kaiken. Mielikuvitus itse asiassa luo pedon. Mutta viettelijän voittaja valitettavasti kadottaa Jeesuksensa, koska myös Jeesus on mielikuvituksen aikaansaannos. Viettelijä valehtelee sanoen ”usko minua, niin saat Jeesuksen omaksesi.” Voittaessaan viettelijän ihminen häviääkin kaiken. Näin mielikuvitus hukkaa valtansa.
Mitä Airaksinen oikein tarkoittaa? Hän selittää mielikuvituksen avaavan portit tuonpuoleisuuteen, jossa kaikki kysymykset, kysytyt ja kysymättömät, saavat vastauksensa, ongelmat ratkeavat. Mutta pulma on siinä, ettei sitä voi osoittaa todeksi. Mielikuvituksen maailma on todellakin toinen ja täysin vieras maailma, toiseus, jonne meidän maailmastamme ei voi kulkea.
On kyllä järkevää ajatella niin, että pidämme mielikuvituksen maailmaa taideluomana, joka on meille iloksi, mutta ei hyödyksi eikä opiksi. Sitä ei ole siis syytä aineellistaa. Mielikuvitus toimii relevantisti taiteessa ja taiteena ilman yhteyttä todellisuuteen. Mutta mielikuvitus, jossa mielikuvaa pidetään totuutena on problemaattista, erityisesti silloin, kun puhutaan kuolemasta.
Airaksinen analysoi varsin kiinnostavasti elämän ja kuoleman kulttuureja. Sille, jolla on rahaa, raha ei merkitse kaikkea, toisin kuin sille, jolla ei ole rahaa. Menetetty tai käytetty raha on meille arvokkaampaa kuin ansaittu raha. Elämäkin tuntuu itsestään selvältä, vaikka ei sitä olekaan. Emme osaa arvostaa elämää. Tämä takia onkin ymmärrettävää, että meitä kiehtoo enemmän kuolema kuin elämä, koska kuoleman kulttuuri on todellisempi kuin elämän ihannointi.
Kirjan toisessa luvussa Airaksinen analysoi kristillisen kirkon historiaa ja oppia. Hänen mielestään kristinuskon opit ovat mielikuvituksen aikaansaamia outoja uskomuksia, toiveentoteutumia, joita ei voi perustella tieteellisesti eikä arkielämän varmentamiskeinoin. Oudot uskomukset perustuvat toisiin outoihin uskomuksiin, jotka puolestaan ovat perususkomuksia, siis uskomuksia, jotka perustelevat itsensä. Miksi näin ei voisi ollakin? Tähän Airaksinen ei vastaa, vaan väittää outojen uskomusten olevan outoja sekä perusteiltaan että sisällöiltään, esimerkiksi Nooan arkki -kertomus, opit helvetistä ja kiirastulesta.
Miten elää uskonnon outojen uskomusten kanssa? Uskon ja tiedon lomittaminen eli se, että usko ja tieto elävät rinnakkainen jonkinlaisessa sopusoinnussa, on varsin alkeellista, vaikka se on uskonnoissa usein pakollista. Uskon ja tiedon kokonaan erillään pitäminen on sofistikoitunutta, mutta tehotonta. Airaksisen mukaan on mahdollista hylätä kaikki oudot uskomukset ja omaksua humanismi, skeptisismi, ateismi tai jopa julkinen jumalattomuus, vaikka se ei ole ollut helppoa siihen liittyvän stigman takia. Perinteisesti deismikin on tulkittu ateismiksi, vaikka se ei sitä olekaan. Deismin mukaan Jumala on luonut maailman, mutta ei puutu sen kulkuun. Apostasiasta eli uskosta luopumista voi saada joissakin valtioissa jopa kuolemantuomion. Sen sijaan modernissa yhteiskunnassa sallitaan ateismi ja ateistin mielipiteenilmaisuvapaus.
Kristillisen dualismin mukaan on kaksi erillistä maailmaa, ihmisen tämänpuoleinen ja Jumalan tuonpuoleinen todellisuus. Kristityt kuvaavat maanpäällisen maailman metaforisesti eli kuvaannollisesti ja tuonpuoleisen maailman metonyymisesti ja suorasanaisesti. Metonyyminen ilmaisu on esimerkiksi seuraava: Elämä on kuolemaa ja kuolema elämää.
Kysymys kuuluu: Kuuleeko jumaluus maanpäällistä ihmistä ja toimiiko tämän toivomalla tavalla? Jos vastaus on myönteinen, se vaikuttaa magialta ja taikauskolta. Jos vastaus on kielteinen, miksi uskoa ja palvoa jumaluutta? Airaksisen teesi on seuraava: ”Hengellinen elämä komediana lepää symbolisella aineellisella ja metaforisella kielellisellä perustalla.” Näiden kahden elementin outoa suhdetta on vaikea ymmärtää. Hegelin ja Marxin käsittein voisi sanoa suhteen olevan dialektinen. Ne ovat keskenään ristiriidassa.
Kolmannessa luvussa Airaksinen käy läpi erilaisia uskonnon ja valtion välisiä konflikteja sekä käsittelee uskontoa moraalin vartijana. Airaksinen väittää buddhalaisen Dalai Laman olevan ateisti, jopa tietyin tavoin materialisti. Hän ei ole uskonnollinen ihminen, vaikka onkin paradoksaalisesti henkistyneisyyden ruumiillistuma. Dalai Lama sanoo uskonnon olevan väistämättä konfliktipesäke.
Airaksisen mukaan se ei toimi, kun kirkkomme yrittää ”mielistelevine” pappeineen soveltua kaikkeen. Kaikkia rakastava kirkko on vain laimea ja epäuskottava toimija, joka vähitellen marginalisoituu. Näin näyttää luterilaisen kirkon käyvän. Kirkko perinteen vaalijana ilman todellista valtaa on ontto argumentti. Jeesuksen kultainen sääntö: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”, ei käy, koska halun käsite ei ole yleistettävissä. Jumalatodistukset eivät todista persoonallista ja kolmiyhteistä kristillistä Jumalaa, vaan jotakin hyvin yleistä jumaluutta. Mutta uskovaista tuskin hetkauttavat ateistiset argumentit, koska hän ”on uskossa” ja se on metafora, vaikka ”usko” onkin tosiasia. Uskonto on pelkkää metaforaa.
Airaksisen mielestä mielikuvitus luo epäuskottavan rakkauden etiikan, joka ei lainkaan vastaa maailmassa noudatettavaa etiikkaa. Uskonto ei kuitenkaan häviä, koska löytyy riittävästi ihmisiä, jotka haluavat uskoa outoihin uskomuksiin ja hamuavat sen avulla myös valtaa. Airaksinen ei pidä taistelevaa ateismia kuitenkaan kiinnostavana elämänasenteena. Ateismi on turhaa ruudinhaaskausta, jos ja kun uskonnollinen usko on vain harhaa. Ateismin ongelma on myös se, että se saa ravintonsa uskonnosta ja loisii sitä. Tämänkään takia Airaksinen ei sano olevansa ateisti vaan postateisti, jolla ei ole mitään omaa suhdetta uskoon. Tämä hänen kirjansa on tutkimusmatka. Airaksisen sanoin: ”Jotkut haluavat taistella uskontoa vastaan. Minä vain ihmettelen ja jätän kaiken silleen, koska käsitykseni henkisyydestä ei muuta salli. Ehkä sallin itselleni yhden lisäyksen, huvittuneisuuden. Komediaahan uskonto on, ainakin kun jätämme väkivallan kuvasta pois.”
Kirjansa lopuksi Airaksinen käy analysoiden läpi niin sanotut perinteiset filosofiset Jumalan olemassaolotodistukset ja myös pahan ongelmat teologiassa. Hän kuitenkin pitää jumala-argumentteja sellaisina, jotka eivät vakuuta ketään. Mutta toisaalta hän myöntää, ettei kristillinen usko suinkaan ole riippuvainen niiden hyväksymistä tai hylkäämisestä. Ne on kuitenkin hyvä tuntea.
Airaksinen on oikeassa siinä, ettei Jumalan olemassaoloa voidaan järkiperustein todistaa, mutta väärässä siinä, että jumala-argumentit olisivat pelkästään “aikansa lapsia.” Jumalatodistukset ovat edelleen, ainakin osa niistä, vilkkaan keskustelun kohteena nykyisessä uskonnonfilosofiassa, esimerkiksi suunnitteluargumentin modernit versiot hienosäätöön perustuvine argumentteineen. Maailmankaikkeus hienosäätöineen saa monet kosmologitkin olettamaan, että on olemassa jokin tietoinen mieli, joka vaikuttaa universumin toimintaan tai ainakin elämän syntyyn.
Immanuel Kant (1724-1804), joka on yksi länsimaisen filosofian historian kaikkein merkittävimmistä henkilöistä, sanoo Puhtaan järjen kritiikin toisen painoksen (1787) esipuheessaan seuraavasti: “Minun täytyi siis luopua tiedosta saadakseni tilaa uskolle.” (“Ich musste also das Wissen aufheben, um zum Glauben Platz zu bekommen.”). On myös tärkeää huomata, että siinä missä Kantin filosofia osoittaa rationaalisen teologian mahdottomaksi, se osoittaa myös rationaalisen ateismin mahdottomaksi. Jumalan tulisi olla olio sinänsä. Näin ollen hän on empiirisen havainnon saavuttamattomissa. Toisaalta Jumalan käsite ei ole ristiriitainen kuten esimerkiksi pyöreän neliön käsite. Jumalaa ei voi siis osoittaa myöskään mahdottomaksi.
On totta, että pahan ongelma – miksi kaikkivaltias ja täydellisen hyvä Jumala sallii pahan? – on yksi kaikkein vakavimmista uhkista teismille. Mutta Airaksisen väite, että pahan ongelma vaivaa teistiä, mutta jättää ateistin rauhaan, vaikuttaa epäuskottavalta. Nimittäin maailmassa oleva paha ei valitettavasti jätä meistä ketään rauhaan. Mutta meidän kaikkien velvollisuutemme on joka tapauksessa pyrkiä tekemään niin paljon hyvää kuin mahdollista ja pyrkiä välttämään pahaa sen kaikissa muodoissaan.
Jäähyväiset uskonnolle on provokatiivisuudestaan huolimatta tai senkin takia kiinnostava ja tärkeä kirja, joka jokaisen uskovaisen ja uskonnottoman on syytä lukea.
Arvioitu teos: Timo Airaksinen, Jäähyväiset uskonnolle. Henkisyyden puolustus. Bazar, 2020, 286 sivua.
Kirjoitus on ilmestynyt tätä lyhyempänä versiona otsikolla “Värikkäällä pensselillä uskonnosta” Tieteessä tapahtuu -lehdessä 5/2020.
