Europan ryöstö.

Akhilleus Tatioksen rakkausromaani

Antiikin romaaneilla tarkoitetaan toisella vuosisadalla jKr. kirjoitettuja laajoja fiktiivisiä kertomuksia, joista on kokonaisina säilynyt viisi. Ajanlaskun vaihde on äärimmäisen kiehtova ajanjakso, varsinkin myöhäisantiikki, jolloin Rooman valtakunnassa syntyi ja esiintyi monia keskenään kilpailevia mutta toisistaan vaikutteita imeviä ja toisilleen sukua olevia aatevirtauksia, jotka heijastuvat ajan kaunokirjallisuudessa ja taiteessa.

Helsingin yliopiston Kreikan kirjallisuuden professori Maarit Kaimio suomensi jo 30 vuotta sitten Longoksen (nimissä kulkevan) romaanin Dafnis ja Khloe (1990). WSOY:n kulttuuritahtoisuutta osoittaa, että jo sitä ennen Kaimio oli kääntänyt Kharitonin romaanin Kallirhoe (1983). Viimeksi näistä antiikin romaaneista on kääntynyt emeritaprofessorin työpöydällä Akhilleus Tatioksen teos Leukippe ja Kleitofon (2019).

Rakkaus on keskeinen aihe myöhäisantiikin romaaneissa, mutta niihin kietoutuu monia muita aihelmia. Ne antavat myös paljon tietoa tuon ajan sivistyneistöstä, joille ne kaikesta päättäen on kirjoitettu. Dafnis ja Khloe tuntevat eroottista vetoa toisiinsa, mutta eivät aluksi tiedä, kuinka edetä fyysiseen nautintoon saakka. Mies tarvitsee ensin kokeneen naisen opettajakseen. Sen sijaan Kleitofon ja Leukippe joutuvat muista syistä kieltäytymään lemmeniloista.

Tällaisten kokemusten pohjalta romaanissa Leukippe ja Kleitofon aletaan kehitellä rakkauden filosofiaa: mitä kaikkea rakkaus vaatii syntyäkseen, säilyäkseen, kasvaakseen, syventyäkseen. ”Toivottavaa on juuri sellainen, mikä ei aivan tyydytä.” Romaanin yksi teema on lemmen ilojen odotus ja odotuksen pitkittyminen. Ihmistä ikään kuin koetellaan, jaksaako hän odottaa, kestääkö rakkaus. Kleitofon joutuu kerta toisensa jälkeen kieltäytymään rakkauden nautinnoista. Juuri kun hän on saamaisillaan  lemmittynsä Leukippen, tulee este, ja taas on odotettava. Masentuneena hän on valmis ottamaan vastaan – vaikka onkin syytön – jopa kuolemanrangaistuksen luullessaan rakastettunsa kuolleen. Hän on Eroksen orja muttei eroottisten nautintojen orja.

Taustalla näkyy Platonin Eros-filosofia, jonka tunnemme erityisesti hänen dialogeistaan Pidot ja Faidros. Paitsi rakkauden kokemusta Akhilleus Tatios pohtii myös rakastuneena olemisen tunnetta. Eros on rakkauden jumala, Hänen vallassaan oleva ihminen ei ole arka; kun sisällä asuu sellainen jumala, ihminen on rohkea. Eros, pieni poikanen, hallitsee taivasta, maata ja merta saaden jopa kivet tuntemaan vetoa toisiinsa. Tässäkin voi nähdä viittauksen Platoniin, dialogissa Ion esitettyyn ajatukseen magnesialaisesta kivestä ja magneettisesta ketjusta, jota siinä käytetään vertauskuvana esittävän taiteen (vaarallisestakin) voimasta. Akhilleus Tatios on oppinut kirjailija, ja sitä hän tuntuu vaativan lukijaltaankin. Hänen romaaninsa tulvii viittauksia paitsi myyttitarinoihin myös kreikkalaisen kirjallisuuden klassikkoihin: Homerokseen, Herodotokseen, Hesiodokseen sekä tragediakirjailijoihin.

Eroksen voima on niin suuri, että sen vallassa oleva – jumalakin eikä vain heikko ihminen – voi pyrkiä saamaan rakkauden kohteensa jopa väkivalloin. Tällaisia tekoja on kuvattu paitsi kirjallisuudessa myös kuvataiteessa, jo antiikin aikana. Akhilleus Tatios sisällyttää teokseensa useammankin maalauksen, joiden sisältöä hän eläytyvän esseistisesti luonnehtii. Jo aivan romaanin alussa on esillä taulu, joka esittää ylijumala Zeusta ryöstämässä Europe-neitoa.

”Merellä ui härkä ja sen selässä istui neito purjehtien härällä. [—] Kummallakin kädellä hän piteli myös huivista, joka kaartui kehänä olkapäiden ylle. Huivin kangas oli kauttaaltaan levinnyt kaarelle. Näin maalari kuvasi tuulen. Neito istui härän selässä kuin purjehtivassa laivassa, ja huivi oli kuin laivan purje.”

Kirjailija on kiinnostunut traagisista aiheista ja traagisen osuudesta ihmiselämässä. Paitsi Europen ryöstöstä se näkyy romaanissa esitellystä toisesta maalauksesta Filomelan raiskaus. Tässäkin kertojaa kiinnostaa varsinaisen tragedian lisäksi liike. Kun Tereus potkaisee pöytää, ”pöytä ei ollut pystyssä eikä kaatunut maahan, vaan maalaus näytti sen juuri kaatumaisillaan”. Kuvatessaan titaani Prometheusta kotkan raatelemana kertoja toteaa aristotelisin katharsis-teorian termein: ”Pelkkä maalaus herätti sääliä, aivan kuin se olisi itse kärsinyt.” –

Akhilleus Tatioksen romaanissa on myös vauhdikasta ja jopa väkivaltaista seikkailukertomusainesta: minämuotoinen kertoja Kleitofon petkuttaa rosvoja ovelasti Homeroksen Odyssseuksen lailla. Myös älykäs, kieleen perustuva huumori kukkii:  Kun jotkut ”tajusivat mitä oli tapahtumassa, he oitis menettivät tajuntansa, ja joiltakin lähti taju jo ennen kuin tajusivatkaan”.  Professori Kaimion suomennos on ihastuttavasti ajaton ja samalla kuitenkin tässä päivässä tiukasti kiinni, siis kaikin puolin onnistunut.  – Tosin sitä en ymmärrä, miksi kreikan φ on toisinaan translitteroitu  f:llä, toisinaan ph:lla.

Rakkaus ja viha ovat lähellä toisiaan. Kun ihmisen valtaa yhtä aikaa kumpikin, hänen sielunsa on kuin vaaka, jonka toisessa kupissa on raivo, toisessa rakkaus. Ne taistelevat keskenään, ja rakkaus voittaa, paitsi kun rakastettu halveksii rakkautta. Silloin se hukkuu raivon alle, sillä ”raivo on hyljeksityn rakkauden liittolainen.”

Akhilleus Tatioksen tyyliin kuuluu pohdinnan kiteyttäminen filosofisiksi päätelmiksi, jotka ovat kuin aforismeja kesken proosakerronnan, jopa dialogeissa: ”Uni on lääke, joka sopii kaikkiin vaivoihin.” ”Vain ne jotka itse rakastavat, tietävät miten haavoittuvia heidän kohtalotoverinsa voivat olla.” ”Kauneus haavoittaa terävämmin kuin nuoli ja virtaa silmien kautta sieluun asti.”  Romaani on häpeämättömän sentimentaali. Samanhenkistä romanttista rakkauskokemusta ja Eroksen filosofiaa voi lukea libanolilaissyntyisen maroniittikristityn kirjailijan Kahlil Gibranin (1883 – 1931) romaanissa Särkyneet siivet, vaikka hänen ja antiikin romaanin välissä on 1800 vuotta.

Homo- ja heteroerotiikka ovat Akhilleus Tatiokselle tasaveroisia inhimillisiä kokemuksia. Kertoja Kleitofonin ystävä Kleinias rakastaa miehiä, ja Kleitofon suhtautuu siihen täysin luonnollisesti.  Muistaapa hän ottaa esiin ylijumala Zeuksen, joka tunnetusti käyttäytyi biseksuaalisesti, kuten monet meistä ihmisistäkin. Myöhemin Kleitofon käy toisen ystävänsä Menelaoksen kanssa keskustelua hetero- ja homorakkauden eroista. Kleitofon ylistää naisen vartalon pehmeyttä ja suutelukykyä; osaapa hän kuvata naisen orgasminkin, vaikka sanoo poikuutensa olevan vielä tallella.

Leukippe ja Kleitofon. Teoksen kansikuva.

Leukippe ja Kleitofon. Teoksen kansikuva.

Pojista Kleitofonilla tuntuu olevan sen verran kokemusta, että hän moittii näiden syleilyjä taitamattomiksi ja suudelmia kokemattomiksi. Mutta Menelaos pitää naisia teennäisinä, heidän kauneutensakin on ehostuksella aikaansaatua. Nuorukaisten kauneutta sen sijaan eivät höystä hajuvedet, ”vaan kaikkia naisten hajusteita paremmalta tuoksuu poikien hiki”.

Neitsytjumalatar Artemiksella on tärkeä rooli kautta teoksen, varsinkin neitsyyttä ihannoivan romaanin loppuratkaisussa. Nuorten neitojen suojelijatar ilmestyy tarvittaessa ja tuo ihmeellisen pelastuksen, kun mikään muu ei auta. Vaikkei hänen temppeliinsä aviossa olevat naiset saaneetkaan astua vaan ainostaan neitsyet, hän oli myös synnyttävien naisten suojelija.

Näin hänen toimintansa muistuttaa Neitsyt Marialle siirtyneitä tehtäviä kristillisessä kulttuurissa. Juutalaisen kastajalahkon korottaminen Rooman valtionuskonnoksi ja Efesoksessa erityisesti palvotun neitsytjumalatar Artemiksen korvautuminen Neitsyt Marialla odotti tosin vasta muutaman sadan vuoden päässä. Juuri Efesos oli se paikkakunta, jossa pidettiin yksi Neitsyt Mariaa koskevista dogmeista päättänyt kirkolliskokous vuonna 431. Artemiksen temppeli ja palvonta Efesoksessa mainitaan Apostolien teoissakin (Ap. t. 19: 27 – 28), jossa paikalliset asukkaat kutsuvat häntä suureksi jumalattarekseen. Efesoksessa, Artemiksen temppelissä tapahtuu Akhilleus Tatioksen romaanin loppuratkaisukin.

Arvioitu teos: Akhilleus Tatios: Leukippe ja Kleitofon. Suomentanut Maarit Kaimio. WSOY 2019.

Artikkelikuvassa Jean François de Troyn (1679–1752) maalaus Europan ryöstö. Kuva: Wikipedia.

 


Esko Karppanen

Kirjoittaja

Esko Karppanen on filosofian lisensiaatti ja vapaa kirjoittaja. Hänen julkaisujaan ovat muun muassa esseeteokset Unohduksen tällä puolen (Ntamo 2013) ja Jumalten unet (Ntamo 2018).


'Akhilleus Tatioksen rakkausromaani' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.