Abortti on jo sanana minulle henkilökohtaisesti niin kipeä asia, että en toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan sitä. Minulle on tehty abortti. Odotin kuuden vaikean normisynnytyksen ja viiden sektion jälkeen 12. lastamme, kun sain vahvistuksen aavistuksilleni; odotin vaikeasti kehitysvammaista (18-trisomia) lasta, jolla oli kehitysvamman lisäksi muitakin sairauksia.
Raskauteni oli minulle hengenvaarallinen, ja koska tiedettiin sataprosenttisesti, että lapseni tulisi kuolemaan joko kohtuuni tai synnytyksen jälkeen aika pian, lääkäri ei nähnyt hyvää vaihtoehtoa tilanteesta poispääsyyn ja kahdesta huonosta hän suositteli aborttia.
”Yksitoista lastasi tarvitsevat äidin.”
Minulle, joka olin kasvanut vanhoillislestadiolaisessa uskonyhteisössä, jossa tiukimmillaan jo ehkäisy saarnattiin murhansynniksi, tilanne oli ihan järkyttävä. Lisäksi lapsirakkaana ja rakkaan lapseni hennot potkut jo tunteneenani en olisi millään halunnut keskeyttää raskauttani, en millään!
Aborttihakemuksen allekirjoitus on ollut elämässäni vaikein ja tuskallisin allekirjoitus. Abortti oli toimituksena vielä monin verroin vaikeampi.
Kun kerroin tilanteestani yhteisössäni ystävilleni ja parille lääkärille, he olivat yllätyksekseni sitä mieltä, että minun oli kuunneltava lääkäriä. Kaikki yhteisöni sisällä eivät kuitenkaan ihan kakistelematta tekoani nielleet, mutta aika rauhassa asian kanssa sain olla, toisin kuin jotkut muut vastaavissa tilanteissa olleet kohtalontoverini.
Abortti on aiheena kovasti tunteita nostattava ja syystäkin; sen ympärillä koetaan väistämättä kovaa kipua ja tuskaa, katsellaan sitä sitten miltä kulmalta ja etäisyydeltä tahansa. Rankimmillaan sen sanotaan olevan murha ja siihen millään tavalla osallistuneita nimitetään murhaajiksi. Asiaa kokemattomien on helppo näin ajatella suoraviivaisesti ja mustavalkoisesti.
Samalla tavalla esimerkiksi maanpuolustuksessa tapahtunutta vihollisen tappamista voisi pitää murhana, mutta eihän sitä useinkaan pidetä sellaisena.
Useimmiten abortin vastustajat ovat miehiä, ja aika harvat naiset uskaltavat keskusteluun osallistua, vaikka eivät olisi aborttia edes kokeneet. Johtuu varmaan siitä, että aborttikeskustelu ei ole useimmiten keskustelu ensinkään, vaan siellä on valmiiksi kiveen hakattu totuus asiasta, ja jokainen, joka yrittää vähänkin keskustella asiasta pohdiskelevalla otteella, hänet moralisoidaan tiukalla henkisellä niskalenkillä maanrakoon.
Useimmiten aborttia vastustavat ovat miehiä. Kuva: Pinterest.
Naisena – jota aihe lähimpänä koskee – aiheesta ehkä kuitenkin nimenomaan haluaa pohdiskelevaa keskustelua ja siksi näihin miesvaltaisiin totuudentorvitoitotteluihin ei oikein mahdu mukaan.
Minä nyt naisena ja asian omakohtaisesti kokeena puhun nyt siitä. Miksi abortti?
En olisi koskaan joutunut kasvotusten abortin kanssa, jos olisin kuunnellut lääkäriä ja käyttänyt vähänkin järkeäni. Kuusi normaalia, joskin vaikeaa alatiesynnytystä ja viisi sektiota kokeneena synnytyshistoriani oli jo teoriassa niin rankka, että olisi pitänyt älytä jättää homma parempikuntoisille. Käytännössäkin vaaratilanteita oli ollut jo ihan riittämiin, joten hälytyskellojen olisi pitänyt kilkattaa jo lujaa. Lääkärin mielipide, järki ja oma vastuu asioistani ja elämästäni eivät olleet kuitenkaan ohjenuorinani silloin elämässä, vaan uskominen, uskonyhteisöni ohjeet ja täydellinen vastuun antaminen elämästäni Jumalalle.
Jos minulla olisi silloin todettu juuri alkanut rintasyöpä, joka ennusteiden mukaan olisi parantunut hoidoilla isolla todennäköisyydellä ja olisin kieltäytynyt niistä, minua olisi pidetty kaikkialla, myös yhteisössäni varsin vastuuttomana ihmisenä, koska ratkaisuni olisi jättänyt jälkeensä ison määrän äidittömiä lapsia. Mutta kun tulin raskaaksi lääkärin varoitteluista huolimatta ja kuolemaa uhmaten, se ei ollut ollenkaan vastuutonta, vaan luottamista Jumalaan ja hänen huolenpitoonsa.
Välillä sai kuulla niitä sankaritartarinoita, kuinka joku vanhoillislestadiolainen nainen oli lääkärien varoitteluista huolimatta alkanut odottaa lasta ja kuinka lääkäri sai asiassa pitkän nenän, kun mitään vakavaa ei tapahtunut, ja lapsikin sai syntyä terveenä tähän maailmaan. Joo, eivät ne lääkärit aina tienneet ja ei niitä kannattanut aina uskoa, kun nehän olivat usein jopa suurperheellisyyttä vastaan ihan muuten vain.
Tottahan se on, että lääkärit välillä erehtyvätkin ja monet asiat ovat ennustamista; suurella todennäköisyydellä saattaa tulla ongelmia, jopa hengenvaara on mahdollista. Jos tällaisessa vanhoillislestadiolaisen äidin raskaus- ja synnytysasioissa menee ennustamaan väärin, asia koetaan niin, että se on Jumala, joka antaa tai ottaa elämän, ja Hänen huolenpitoonsa voi luottaa enemmän kuin lääkärin. Näissä mielenmaisemissa aikoinani elin, kun aborttiin päätynyttä lastamme aloin odottaa.
Elämän syntyminen, hedelmöittynyt munasolu, siitä sanotaan uskonnollisissa piireissä, että se on pyhä asia. En sen pyhyydestä osaa mitään sanoa, minusta se on enempikin IHME. Samalla tavalla kun keväällä luonto herää, se on ihmettä kerrakseen. Kissanpentu, tikanpoika ja kaikenlainen elämänsynty ja kasvu ovat ihmeitä.
Jos joku asia nimetään pyhäksi, raamattuun, uskonyhteisön ymmärrykseen tai tunteisiin vedoten, se vaikeuttaa aiheesta puhumista.
Ihmisalkio mielletään pyhäksi riippumatta siitä, kasvaako se uskovaisen, epäuskoisen, avovaimon, aviovaimon, alkoholistin, huumeenkäyttäjän kohdussa tai raiskauksen seurauksena. Tehty, mitä tehty, Jumala on antanut elämänlahjan ja kasvun, sitä älköön ihmiskäsi tuhotko!
Elämä on aina ihme. Kuva: Steemit.
Vaikka nolla aborttia maapallolla olisi paras aborttitilanne ikinä, ja abortti ei ole koskaan ongelmaton, tuskaton ja kivuton, mielestäni alkion abortointi ihan missä tilanteessa tahansa, jopa itsekkyydestä tai täydellisyydentavoittelusta johtuen, on ihan OK siinä määrin mitä se koskaan voi olla OK. Minulle tämä on päivänselvä asia. Mutta mitä enemmän alkio alkaa saada ihmismuotoa, epävarmuuteni abortin oikeellisuudesta lisääntyy ja samalla tuskan hikikarpalot otsallani kun asiaa yhtään tarkemmin ajattelen.
Sivusta on helppo huudella monessakin asiassa. Mitä vähempi asia itseä koskee, sitä kovemmalla äänellä voi möykätä. Näinhän se menee. Eiffelin torniin vaan mesoamaan megafoni suun edessä! Minun ei ole helppo sanoa eikä huudella, milloin tarkasti ottaen abortti on oikein ja milloin väärin. Ehkä se ei ole kumpaakaan, se vain tapahtuu eri syistä. Ongelma on muualla kuin abortissa, kuten ystäväni asian ilmaisi.
Mielessäni pyörii taka-alalla ne kauhuskenaariot, kun abortoitu sikiö on potkiskellut roskakorissa. Taitaa olla huhupuhetta sellainen. Ainakaan meidän pienokaisemme ei potkinut ollenkaan, vaikka raskausviikkoja oli jo reilut 18, eikä häntä laitettu mihinkään roskakoriin, vaan hänelle järjestettiin siunaustilaisuus yhdessä kohtalotovereidensa kanssa ja heidät haudattiin syntymättömien lasten hautapaikkaan. Minä itse laskin tuhkat uurnasta maahan. Hetki oli tuskantäyteisyydestä huolimatta arvokas.
Vaikka entisessä uskonyhteisössäni ei hyväksytty ehkäisyä ja aborttia kuin joissakin harvoissa tapauksissa, ja asiaa perusteltiin Jumalan antamalla elämänlahjalla, silti Jumalalta sai rukoilla, että hän ei antaisi enää lapsia tai että antaisi ainakin vähän harvempaa tahtia niitä. Tässä on vähän ristiriitaa. Siinä vaiheessa kun hedelmöittyminen tapahtuu, pyhä tulee kuvioihin mukaan. Vain Jumalan itsensä aiheuttama keskenmeno voi vielä muuttaa tilannetta, mutta ihminen ei sitä saa tehdä, nainen ei saa asiaa päättää.
Tässä minusta piileekin aborttijutun juoni: naiselle ei saa antaa valtaa valita abortti. Julkea, murhanhimoinen, itsekäs, täydellistä elämää tavoitteleva nainen on valmis murhaamaan kohdussansa kasvavan ihmisalkion, joka on pyhä ja potentiaalinen elävänä syntyvä ihmislapsi.
No mitä ajattelee tuo ”julkea” nainen?
Kaikkia maailman abortintekijöitä ja heidän sielunmaisemiaan en tunne, mutta sen mitä tunnen, tiedän, että abortin edessä moni nainen on todella ahdistunut, suorastaan pakokauhuinen. Hän tietää tasan tarkkaan sen, mitä hänellä on ja ei ole tarjota syntyvälle lapselle. Hän tietää vastuunsa ja voimansa ja voit kuvitella, mikä kamppailu hänen päänsä sisällä käydään, tehdäkö vai eikö tehdä aborttia?
Helene Schjerfbeck: Äiti ja lapsi.
Nimittäin, lapsi muuttaa ainakin naisen elämän niin mullistavasti, että kokonaan sitä ei voi edes tajuta ilman kokemusta. Jos äiti jonain päivänä löytää itsensä ajattelemasta, että ei alun perin toivonut elämää, jota parhaillaan elää, tilanne saattaa johtaa todella ikäviin seuraamuksiin. Siinä vaiheessa myöskään ei voi luopua äitiydestä ilman sekä omaa että lapsen isoa kärsimystä.
Jos sinun on miehenä vaikea mennä tuollaisen naisen osaan, niin kuvittele itsesi tilanteeseen, jossa sinulle tarjotaan lasta adoptoitavaksi loppuelämäksesi. Olisitko tuosta noin vain valmis ryhtymään isäksi lapselle, jota et ole itsellesi toivonut missään vaiheessa? Mitä ajatuksia päässäsi alkaisi liikkua? Jos et ottaisi lasta, se abortoitaisiin, miltä tuntuisi. Lapsi olisi vasta alkiovaiheessa, äiti ei olisi ollenkaan valmis hoitamaan lasta, mutta olisi valmis kantamaan ja synnyttämään sen sinulle. Mitä sanot, otatko vastaan? Eikö niin, että päätös ei ole helppo?
Äkkiseltään voisi kuvitella, että äänekkäästi ja mustavalkoisen ehdottomasti aborttia vastustavat ihmiset ovat erityisen lämpimiä, ihmis- ja lapsirakkaita kaikista huolta kantavia ihmisiä. Kokemus on kuitenkin minulle opettanut, että näin ei ole automaattisesti asianlaita. Voisin sanoa jopa niin, että oikein herkät ja empaattiset ihmiset ovat usein niitä kaikkein vaisuimpia aborttikysymyksen edessä. Mikä saa sitten ihmisen elämöimään ja vastustamaan aborttia?
Saahan sitä vastustaa, en minä sillä. Mutta jos abortit kielletään lailla, ne eivät siihen lopu, vaan siirtyvät puoskareille, tai sitten naiset yrittävät epätoivoisina itse abortoida itsensä omilla välineillään tai muilla todella kyseenalaisilla konsteilla, kuten heittäytymällä syömättömäksi. Tällaista olen kuullut entisessä uskonyhteisössäni tapahtuneen voimakkaan aborttivastaisuuden myötä. Ihan omakohtaisia tarinoita olen kuullut.
Entäs ne epätoivoiset psykiatrisella osastolla olevat naiset, jotka eivät uskalla mennä kotilomille raskaaksi tulemisen pelossa? He eivät saa eivätkä uskalla ehkäistä, abortista nyt puhumattakaan. Jotta heidän ei tarvitsisi tulla raskaaksi, synnyttää lasta, ainoa synnitön ehkäisykeino heille on pysyä osastolla poissa miestensä läheisyydestä. Tätä et halunnut kuulla, älä välitä, en minäkään. Epätoivon aalto tulvahti lävitseni kun kuulin asiasta hoitavalta taholta.
Minusta abortin vastustamiseen ei kannattaisi haaskata yhtään sen enempi aikaa ja vaivaa, mitä on jo nyt tehty. Sen sijaan pitäisi lyödä monia viisaita päitä yhteen, miten abortteja ennalta ehkäistäisiin. Mitä kaikkea pitäisi tehdä toisin, jotta mahdollisimman harva nainen joutuisi koskaan kokemaan abortin?
Valistus ja tiedostaminen. Jo murrosiässä olisi hyvä tietää, että ainoa varma ehkäisykeino on selibaatti. Myös se täytyisi olla vahvasti tiedossa, mitä abortti tarkoittaa käytännössä toimenpiteenä, kokemuksena ja mahdollisina seuraamuksina.
Jokaisen olisi hyvä ymmärtää olevansa itse vastuussa valintojensa seuraamuksista ja siksi ottaa vakavasti itseä koskevat asiat elämässään.
Abortti on useimmille naisille henkisesti erittäin raskas toimenpide, sen ennaltaehkäiseminen kannattaa ottaa vakavasti. Jos siihen kuitenkin kaikesta huolimatta päätyy, se on naisen ja lääkärin välinen asia, ei kenenkään muun. Jos se olisi pikkasenkaan jonkun ulkopuolisen huutelijankin asia, hänellä olisi asiasta myös vastuu ja käytännössä se tarkoittaisi potentiaalisten aborttilasten adoptiojonoon asettumista.
Eli suu suppuun tai jonoon seisomaan.
