Joensuulainen Teatteri Fiasko teki kirjastokiertueen esittäen lukuteatterina Maria Jotunin (1880–1943) novelleja. Menin ennen esityksen alkua ohjaaja Tuire Hindikan juttusille ja kerroin hänelle juuri keksimäni hienon määritelmän lukuteatterista: äänikirjan liveversio. Ohjaaja kirjoitti sen ylös.
Google-selailu paljastaa lukuteatteria käytettävän esimerkiksi lukemisen opetuksessa, mutta sen taiteelliset juuret palautuvat teatterinäytelmien lukuharjoituksiin. Jos lukuteatteri määriteltäisiin vain ääneenluvuksi, niin silloin sitä tapahtuisi niin puhujan pöntöstä, saarnastuolista kuin lasten makuukamaristakin. Lukuteatteri eroaa näistä kuitenkin kohteensa puolesta, sen tarkoitushan ei ole vaivuttaa yleisöä uneen. Oikeastaan iltasadun lukeminen muistuttaa eniten lukuteatteria, eikö siinä halutakin ääntä muuttamalla erottaa Punahilkan ja suden repliikit toisistaan.
Antiikin aikanakin oli olemassa toimintaa, jota voisi pitää lukuteatterina sen taiteellisessa merkityksessä. Näitä äänikirjojen liveversioita esittivät sekä köyhät kirjailijat että vähemmän köyhät keisarit.
1. Augustuksesta Domitianukseen
Elämäkertakirjailija Suetonius (n. 70–35 jaa.) sanoo Rooman keisarien elämäkertoja -teoksessaan Augustuksen (63 eaa.–14 jaa.) olleen varsinainen kielipoliisi ja kirjoittaneen kaiken valmiiksi mitä aikoi sanoa – jopa vaimolleen. Hänen lukuteatterillaan oli myös selvä sivistämispyrkimys:
”Lukiessaan latinan- ja kreikankielisiä teoksia hän piti kaikkein tarkimmin silmällä suurelle yleisölle ja yksityisille hyödyllisiä neuvoja ja esimerkkejä, toisti näitä monesti sanasta sanaan ja lähetti niitä omaisilleen (—) Hän luki myös kokonaisia teoksia senaatille ja tutustutti edikteillään kansaa niihin…”
(Suom. J.A. Hollo)
Augustus kiinnitti huomiota puheilmaisuunsa ja harjoitti itseään opettajan johdolla. Hän myös kirjoitti useita proosateoksia ja luki niitä ystävilleen, mutta luopui tästä vanhemmalla iällä.
Toisin kuin Augustus, joka oli sujuvasanainen ja tottunut esiintyjä, änkyttävä ja sairaalloinen Claudius (10 eaa.–54 jaa.) oli kaikkea muuta:
”Esiintyessään ensimmäisen kerran suurelle kuulijakunnalle hän sai vaivoin luetuksi kyhäelmänsä loppuun, sillä hän itse pilasi esityksensä. Kun luennon alkaessa useita tuoleja murtui erään ylen lihavan kuulijan painon alla ja alettiin nauraa, Claudius ei voinut vielä sittenkään, kun vallitsi jälleen hiljaisuus, pidättyä tavan takaa ajattelemasta tapahtumaa ja purskahtamasta taas nauramaan.”
Puolustukseksi sanottakoon, että tämä sattui Claudiuksen nuoruudessa, mutta jätti häneen jälkensä niin, että keisarina ollessaan hän ”antoi lukijan esittää teoksiaan”: Augustuksen Roomassa – ellei alullepanema niin vakiinnuttama – ääneenluenta jatkui Aleksandrian museon lisärakennuksessa aina vuorovuosin esitetyistä Claudiuksen Etruskien historiasta ja Karthagolaisten historiasta. Esitettyä, pienelle kohderyhmälle tarkoitettua ääneenluentaa lienee kuitenkin harjoitettu jo paljon aiemmin, esimerkiksi niin kutsutussa Scipion piirissä johon kuului useita kirjailijoita.
Nero ( 37–68 jaa.), Claudiuksen seuraaja, taas ei pitänyt kynttilöitään vakan alla, olipa kysymys esiintymisestä milloin milläkin areenalla. Hän ”esitti lausuntaa ja lausui monasti runoja julkisesti, lausui omiakin runojansa sekä kotona että teatterissa”. Suetoniuksen kerronnasta ei tosin käy ilmi, lukiko Nero runoja vai osasiko ne ulkoa. Näin on myös Domitianuksen (51–96 jaa.) kohdalla. Jos Neron esiintymiset vielä kuittaisikin enemmän tai vähemmän viattomina ”sirkushuveina”, niin Domitianus tuo mukaan arveluttavamman piirteen:
”Domitianus teeskenteli ihmeen taitavasti vaatimattomuutta ja ennen kaikkea kiinnostusta runouteen, jota hän ei koskaan harrastanut ja jonka hän myöhemmin halveksien torjui. Hän esitti nyt lausuntaa julkisestikin.”
Domitianus ”teeskenteli” eli esitti muuta kuin todellisesti oli. Augustus sivistyspyrkimyksissään ja esitystensä teknisessä osaamisessa oli ehkä liian virkamiesmäinen, Claudius – samoin pyrkimyksin mutta ei taidoin – epäonninen, mutta heidän lukuteatterinsa vaikuttaisivat kuitenkin vilpittömiltä. Nero taas pyrki lähinnä vain viihdyttämään, pitämään hauskaa ja hankkimaan kansan suosiota – mitä sitten saikin ”kiitosjuhlan” muodossa. Domitianuksen tarkoitusperät jäävät sen sijaan hieman hämäriksi. ”Teeskentely” oli lieveilmiö, johon myös yleisö syyllistyi.
2. Plinius nuoremman kritiikki
Plinius nuoremman (n. 6–113 jaa.) kirjekokoelmassa on kaksi kirjettä, jotka käsittelevät ”luentatilaisuuksia” – mielestäni tämä termi tulee kaikkein lähimmäksi niin äänikirjaa kuin lukuteatteriakin. Pliniuksen aikana nuo tilaisuudet olivat jo menettäneet hohtonsa, ja tämä herättää suuressa kulttuuripersoonassa harmistusta. Vaikka kirjavuosi on alkanut vilkkaana, ”kuulijat ovat laiskoja saapumaan paikalle”:
”Useimmat kokoontuvat muualle istumaan ja käyttävät kuuntelemisen ajan jutusteluun. He käskevät vähän väliä ilmoittamaan itselleen, onko lausuja jo paikalla, joko hän on esittänyt johdannon, joko joutunut esityksensä loppupuolelle. Silloin he vihdoin viimein ja edelleenkin yhtä vastahakoisesti maleksivat paikalle. Mutta he eivät pysy alallaan vaan lähtevät jo ennen esityksen päättymistä matkoihinsa, toiset vähin äänin ja huomaamatta, toiset muina miehinä, turhia kursailematta.”
(Suom. Marja Itkonen-Kaila ja työryhmä)
Vastaesimerkiksi Plinius nostaa keisari Claudiuksen, joka oli Palatinuksella kulkiessaan kuullut ”suosionhuutoja” ja mennyt sitten kuuntelemaan aikalaisensa Nonianuksen ”luentatilaisuutta”. Sille, että nykyiset kirjailijat ”eivät anna kuulijoiden välinpitämättömyyden tai röyhkeyden estää kirjoittamistaan ja esittämistään”, Plinius nostaa hattua. Hän itse ei sano jättävänsä yhtään tuollaista tilaisuutta väliin.
Augustuksen kuuntelijan rooli oli hyvin samantapainen, kuten Suetonius kirjoittaa:
”Oman aikansa kyvykkäitä miehiä hän suosi kaikin tavoin. Hän kuunteli kohteliaasti ja kärsivällisesti sekä heidän runojansa ja historiallisia esityksiään että myös heidän puheitaan ja keskustelujaan.”
”Kohteliaasti ja kärsivällisesti” viittaisi siihen, etteivät kaikki esitykset olleet aina kovin korkeatasoisia. Ehkä tämän vuoksi Augustus ei sallinut keskinkertaisten kirjailijoiden valita itseään aiheekseen, eikä ”käyttää nimeään väärin kirjallisissa kilpailuissa”.
Myös Pliniuksen toinen kirje hyökkää yleisöä vastaan. Hän kertoo olleensa ”ystävänsä teoksen luentatilaisuudessa”:
”Käsiteltävänä oli kerta kaikkiaan oivallinen teos. Kuulijoiden joukossa oli pari kolme herraa, jotka näyttivät omastaan ja muutaman muunkin mielestä olevan oikeita kirjallisuudentuntijoita. He käyttäytyivät kuin kuuromykät, huuliaan avaamatta ja käsiään liikuttamatta, eivätkä kohottautuneet paikaltaan edes pitkän istumisen puuduttamina.”
Pliniuksen mukaan tällainen loukkaava vaikeneminen on osoitus kateudesta. Kirje antaa uutta tietoa ”luentatilaisuuden” luonteesta: sen odotetaan olevan vuorovaikutteinen. Päästyään luentansa loppuun kirjailija odottaa saavansa siitä palautetta. Kun Plinius sanoo ystävänsä teoksen olleen ”käsiteltävänä”, voisi olettaa, ettei se ole vielä valmis ja kirjailija haluaa kuulla yleisön kommentit. Plinius ei kerro osallistuiko itse keskusteluun, mutta omahyväiseen tapaansa tässäkin taas toteaa: ”Minulla on puolestani tapana kunnioittaa ja ihailla kaikkia, jotka ovat saaneet kirjallisuuden alalla jotakin aikaan, sillä se on vaikeaa, työlästä ja epäkiitollista puuhaa.”
Tilanteessa, jollaiseksi Plinius kirjailijan työtä kuvaa, ”luentatilaisuuksien” merkitys korostuu. Sille näyttäisi olevan erilaisia odotuksia niin yleisön kuin esittäjänkin taholta – odotuksia jotka eivät aina kohtaa. Pliniuksen mielestä vastuu on ennen muuta yleisöllä, mutta ”luentatilaisuuden” voisi nähdä myös eräänlaisena pelinä jossa kumpikin osapuoli huijaa. Seneca (n. 4 eaa.–65 jaa.) kirjoittaa 95. kirjeessään:
”Tahdomme antaa vaikutelman, että tahdomme monia asioita, mutta oikeasti emme tahdo niitä. Ääneen lukija on tuonut paikalle pitkän, hyvin tarkasti kirjoitetun ja hyvin tiiviisti kokoon käärityn kertomuksen ja sanoo suuren osan luettuaan: ”Lopetan, jos tahdotte´´: ”Lue, lue!´´ huutavat ne, jotka tahtovat hänen vaikenevan siinä paikassa.”
(Suom. Antti T. Oikarinen)
Varmasti lukija yhtä vähän haluaa lopettaa kuin kuulijat hänen jatkavan. Tällaisissa äänikirjojen liveversioissa olikin se paha puoli, ettei niitä voinut kuunnella vähän kerrassaan useammassa pätkässä. Senaatilla, kuunnellessaan Augustuksen lukemia äänikirjoja, ei ollut tätä mahdollisuutta. Toisaalta ”luentatilaisuus” oli lukuteatteria muistuttava elämyksellinen tapahtuma, ei esimerkiksi imurointia kuulokkeet päässä.
Lähteet
Plinius (2019) Kirjeitä keisariajan Roomasta. Toim. ja suom. Marja Itkonen-Kaila ja työryhmä. Tallinna: Gaudeamus.
Seneca, Lucius Annaeus (2011) Kirjeet Luciliukselle. Suom. Antti T. Oikarinen. Helsinki: Basam Books.
Suetonius (1999) Rooman keisarien elämäkertoja. Suom. J. A. Hollo. Juva: WSOY.
Artikkelikuvassa lukuteatteriesitys. Kuva. Wikipedia.
