Suomen teologinen instituutti on järjestänyt alkuvuoden 2022 aikana luentosarjan ”Islam ja kristinusko”. Kuunneltuani kolme esitystä haluan onnitella STI:tä arvokkaasta ja onnistuneesta aloitteesta. Kuulemani luennot olivat loistavia ja edustavat sellaista uskontodialogia, jota aikamme kaipaisi kipeästi. Aiheet olivat
– Emil Anton: Idän kristityt islamin alla 620-2020
– Timo Vasko: Dialogi islamin ja kristinuskon välillä
– Jussi Seppalä: Islamilainen Andalusia ja reconquista
Dosentti Timo Vaskon ensimmäisen luennon alussa eriteltiin käsitteitä uskontokeskustelu, uskontodialogi, ekumenia, missiologia ja evankeliointi. Kunkin ryhmittymän sisältä katsoen sanoissa on painotus- ja sävyeroja. Keskustelu ja dialogi pitävät sisällään neutraalin pyrkimyksen ymmärtämiseen ja kunnioitukseen erilaisuudesta huolimatta. Ekumenia tuo mukaan ajatuksia yhteensovittamisesta ja mahdollisesti harmonisoivista tulkinnoista. Missiologia sisältää jo tendenssin ellei kätkettyä painostusta saada kuulija siirtymään oman käsityksen piiriin. Evankeliointi lienee pelkästään kristinuskon piirissä käytetty termi hyvän sanoman kertomisesta ja pelastusmahdollisuuden tarjoamisesta. Juutalaisuutta Vaskon esitys käsitteli luonnollisesti vähemmän, vaikka tämä Abrahamista juontuvien traditioiden historiallinen yhteys lienee merkittävimpiä kulttuurimme pohjasuonia. Juutalaisuuden piirissä käännyttäminen on lähes tuntematon käsite, ainakin aktiivisena toimintana. Dialogien tasojen erittelyyn olisi ehkä voinut myös lisätä eri ryhmien sisäiset suhtautumistavat ulos aikoviin tai pyrkiviin, ts koheesio ja poiskääntyvien kohtelu.
Vasko esitti kiinnostavan listan islamiin kuuluvista ”pakollisista” uskonkohdista. Lista oli ymmärtääkseni imaamin kanssa keskusteltu ja siten luotettava. Tällaisten tiivistettyjen kuvausten analysointi, pareittain ja keskusteluna kolmen/neljän/viiden kesken olisi tarpeellista kaikkien Abrahamin perillisten kesken. Ajattelen tässä juutalaisuutta, kristinuskon kolmea leiriä (katolinen, ortodoksi, protestantti) ja islamia.
Emil Antonin esitelmä islamin ja idän kristittyjen vuorovaikutuksesta ja kohtaloista oli tavattoman kiinnostava mm. siksi, että täältä Härmästä katsoen kristinuskon monivaiheinen historia Bysantista, Konstantinopolista Mesopotamiaan, Persiaan ja kauas Intian ja Kauko-Idän porteille asti jää meiltä hämärän peittoon. Tähän historian vaiheeseen mahtuvat Euroopan vinkkelistä katsoen kristikunnan yhteiset vuosisadat, Suuri skisma, Ristiretket, Rooman kirkon taival, Reformaatio, uskonsodat, Amerikoiden valloitus, Valistus, Ranskan vallankumous ja maailmansodat muiden muassa. Eipä ihme, että idän kirkot Vähä-Aasiasta poispäin ovat olleet meille hämärän peitossa tai eksotiikkaa Silkkitien varsilla. Ja kuitenkin täynnä kristinuskoa seuraavia kirkkoja, yhteisöjä ja heidän kohtaloitaan.
Iberian niemimaa ja reconquista
Huikean kiinnostava oli myös Jussi Seppälän luento Iberian niemimaan uskontohistoriasta. Islamin leviämisen melskeiset vaiheet ja valloituksen ajoittainen nopeus oli yllättävä tieto. Vain baskit pitivät pintansa ja pohjoiseen jäänyt Asturian kaistale pysyivät kristinuskon nimen alla. Sangen tärkeää ja opettavista oli kolmen uskonnon suhteiden kehitys. Juutalaisuus, kristinusko ja islam elivät toistensa lomassa erilaisissa sekoitussuhteissa. Käännytyksen ohella pelissä oli maallista opportunismia ja kaupantekoa puolin ja toisin, adaptoitumista valtauskonnon alle joskus painostettuna, joskus oman edun nimissä. Reconquista eli maanosan takaisin valtaus Rooman kirkon piiriin on enimmältä osin häpeäpilkku ihmiskunnan historiassa. Islamin karkotuksen ohella myös juutalaisten kohtelu oli luokattoman rumaa. Antisemitismi sikisi ja voimistui. Inkvisition kauhut ja ilkeä varjo leijuivat tavallisten ihmisten yllä.
Seitsemän vuosisataa kestänyt vaihe päättyi 1492. Jussi Seppälän mainio luento kuvasi miten monivaiheinen ja mutkikas sarja poliittisia, etnisiä ja uskontopoliittisia otteluita ajanjaksoon kuului. Kuningaskuntien, kreivikuntien, emiirikuntien, kalifaattien alati muuttuva tilkkutäkki aaltoili valloitusten ja sapelinkalistelun vauhdissa. Merkillepantavaa on, miten uskontojen sisältökiistat olivat joskus sivuosassa etnisten ja paikallisten vaikkapa elinkeinoja koskevien intressien dominoidessa. Ajan termejä olivat mm. ”conversos”, turvallisuuden tai talousetujen vuoksi tapahtuneet kääntymiset, joiden aitoutta toisessa leirissä – usein hyvästä syystä – epäiltiin. Erityisen maininnan arvoista on se, miten joissakin olosuhteissa, ehkä paikallisesti ja sopivana ajanjaksona juutalaisten, muslimien ja kristittyjen yhteiselo sujui hyvin, jopa ystävyyteen ja aidan yli avioitumiseen asti. Näiden suotuisten suvantokohtien uskontodialogin ilmapiiriä voisimme ikävöidä.
Syväekumenian haaste
Vaskon esittämän typologian mukaan juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin vuoropuhelua ei tule kutsua ekumeeniseksi pyrkimykseksi vaan keskusteluksi. Tämän ajatustavan ymmärrän ja siksi olen ehdottamassa termiä syväekumenia kuvaamaan sellaista prosessia, jossa kaikki kolme (itse asiassa viisi leiriä) antautuisivat rohkean sisäisen reformaation prosessiin ja samalla vuoropuheluun ilman synkretististä haaveilua yhteen sulautumisesta. Juutalaiset, kristityt ja muslimit kutsutaan etsimään oman traditionsa sisällä syvälle menevää luovan eksegeesin näkökulmaa, joka porautuu ihmisyyden ja uskonnon ytimeen ja pyrkii mahdollisimman paljon luopumaan muita ryhmiä loukkaavista ja omia jäseniä orjuuttavista rakenteista.
Juutalaisille ja muslimeille kristinuskon kolminaisuusoppi, hyvistä selittelyistä huolimatta, on kauhistus. Kaikkien kolmen syvästä traditiosta löytyy ajatus Jumalan käsittämättömyydestä, ei-kuvattavuudesta ja mysteerin kunnioituksesta.
Jeesus juutalaisena ihmisenä, vanhurskauden ja jumalan kunnioituksen opettajana lienee näkemys, jonka kaikki voivat allekirjoittaa. Jeesuksen kolme vuotta kestänyt julkinen rooli ja vähäinen dokumentoitu historia jättävät hänet myös arvoitukseksi, jonka detaljeista ja objektiivisista tiedoista käytävää kiistelyä voisi vaimentaa.
Islamin ilmestyminen Lähi-idän historiaan tulisi perata historiallisen tutkimuksen avulla. Avainkysymys on tämä. Muhammedin toiminnan alkaessa kristinusko oli vaikuttanut lähes 600 vuoden ajan ja juutalaisuus satoja vuosia samoilla seuduilla. Molemmat uskonnot olivat tuon ajan kylien, heimojen ja paikallisen kulttuurin tiedossa. Muhammedin toiminta oli ilmiselvästi kansan herätykseen ja moraaliseen kasvuun, henkisyyteen ja jumalan kunnioitukseen tähtäävä liike. Painava kysymys on tämä. Miksi olemassa olevat uskonnot eivät ”kelvanneet”. Miksi Muhammed koki, että jotain uutta ja parempaa tulisi julistaa?
Juutalaisuus ei juuri harrastanut ”evankeliointia” tai käännytystä vaan oli suljettu ylimysmäistä puhtautta ja omaa kulttuuriaan korostava valittu kansa. Se voisi olla syy, miksi juutalaisuus ei ollut vaihtoehto uskonnollisen herätyksen käsikirjaksi?? Mutta miksi 600 luvun kristinusko ei maistunut ja houkutellut tullakseen arabiheimojen ja beduiinien uskonnoksi? Miksi Muhammed ei käynnistänyt kristinuskoa toteuttavaa herätysliikettä? Oliko 600-vuotias kristinusko jo kadottanut teränsä ja tuoreutensa vai oliko kristittyjen elämässä ja opetuksessa jotain pahentavaa ja torjuntaa nostattavaa? Miksi Muhammed, sen sijaan, että olisi liittynyt juutalaisuuden tai kristinuskon sanomaan, katsoi tarpeelliseksi julistaa jotain uutta, oikeampaa, parempaa??
Jos arvata pitäisi, etsisin hypoteesina kolmea asiaa. Kristinuskon kerskaama kolminaisuusoppi oli juutalaisuudessa kauhistus ja Muhammed katsoi oikeaksi kunnioittaa juutalaista viisautta jumalan ykseydestä ja myös juutalaista opetusta profeetoista ja henkisistä taivaan olioista. Oliko kristinuskon julistus monogaamisesta avioliitosta liian vaikea pala? Entäpä ruoka? Oliko arabiheimojen ruokasäännökset ja jotkin muut tavat, mm. ympärileikkaus este, jotta he voisivat noudattaa kristittyjen elämän neuvoja? Millainen oli sosiaalisten arvoasteikkojen tilanne? Olivatko ajan kristityt ylvästelevää sivistyneistöä suhteessa ympäristönsä? Vai toisinpäin, oliko kristinusko alemman rahvaan liike arabien johtavan yläluokan silmissä! Muhammed tahtoi ilmiselvästi liittyä samaan hurskauden, moraalisen opetuksen ja monoteistisen jumalauskon ideaaliin, jota juutalaisuus ja kristinusko olivat vuosisadat edustaneet. Mikä meni pieleen, oliko uuden suuntauksen synnyttäminen oikeasti tarpeen?
Artikkelikuvassa James Tissotin maalaus Abraham ja kolme enkeliä (n. 1896–1902).
