Vuonna 1984 olin kuusivuotias pyhäkoululainen, joka lauleli Jumalan kämmenestä, jossa kaikille tilaa riittää ja kaikille paikkoja on. Olin tuolloin vielä autuaan tietämätön siitä, että kirkossa tila on ahtaampi kuin Jumalan kämmenellä. Tuona vuonna piispat julkaisivat teoksen Kasvamaan yhdessä, jossa he kaitsivat lampaitaan seksuaalisuuden saralla. Homoseksuaalisuudesta tai ”homoseksualismista” he ilmaisivat erottelun, jonka kaiut elävät tänäkin päivänä: on taipumus ja teot. Homoseksuaaliseen taipumukseen ei voi itse vaikuttaa – ainakaan kokonaan, lisättiin, ympäristölläkin kun saattoi olla vaikutusta – ja kirkon on tuettava kärsivää jäsentään (sillä tokihan ihmisen täytyy kärsiä, jos on tällainen taipumus). Ihminen on kuitenkin vastuussa teoistaan, joten taipumuksen omaavan on pidättäydyttävä toteuttamasta taipumustaan. Seksuaalivähemmistöjä käsittelevä osuus on linjassa muun sisällön kanssa, jossa torjutaan kaikki avioliiton ulkopuolella toteutuva seksuaalisuus, myös heteroiden keskenään tai yksinään harjoittama.
Maailma muuttuu, muuttuko kirkko?
Kului 24 vuotta, ennen kuin kirkossa katsottiin tarpeelliseksi muotoilla uusi seksuaalieettinen kannanotto. Piispat olivat vaihtuneet ja ajat muuttuneet. Yhteiskunnan lainsäädäntö koki vuosituhannen vaihteessa käännöksen. Jos aiemmin seksuaalivähemmistöjä oli vastustettu ja heidän oikeuksiaan rajoitettu, 2000-luvun alkuvuosista lähtien lainsäädännöllä on päinvastoin pyritty kohentamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa, mikä heijastaa suomalaisten muuttuneita asenteita. Iso asenneloikka näkyy myös piispojen vuonna 2008 julkaisemassa kannanotossa Rakkauden lahja. Syntilistoja ei tällä vuosituhannella enää ole laadittu, eikä pidetä tarpeellisena ohjeistaa yksityiskohtaisesti, mitä ihmisten makuuhuoneissa saisi tapahtua. Seksuaalisuuden moninaisuutta käsittelevässä luvussa aiempi varma ja opastava sävy on vaihtunut kyselemiseksi. Todetaan, että kirkossa on erilaisia kantoja. Toisten mielestä homoseksuaalisuus on syntiä, toiset taas haluaisivat siunata samaa sukupuolta olevien parien suhteet.
Piispainkokouksen selonteko vuodelta 2016 seisoo edelleen sen takana, että avioliitto on vain miehen ja naisen välinen, mutta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä käsittelevä osuus on suorastaan anteeksipyytelevä. Todetaan, että jokainen ihminen on Jumalan kuva ja kirkossa on tilaa kaikille. Ketään ei saa leimata, eristää, karsastaa tai sulkea pois. Samalla kuitenkin myönnetään, että kirkon ”sanat ja teot ovat myös synnyttäneet kokemusta torjunnasta ja kunnioituksen puuttumisesta”. Monen asianosaisen mielestä sanavalinnat ovat varmasti liian laimeita. He kertovat kohtaamastaan hengellisestä väkivallasta.
Piispojen tuorein selonteko antaa sen vaikutelman, että kaikki kirkossa hyväksyvät seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajat ihmisinä, ja kiistanaiheena on ainoastaan kysymys kirkollisesta avioliitosta. Viimeaikaiset Pride-pöyristymiseen liittyvät ulostulot kertovat kuitenkin siitä, että kirkollisissa piireissä muhii voimakasta ja rumaa homofobiaa, eikä sitä edes koeteta suitsia, koska motiivin (homojen pelastaminen helvetin tulelta) koetaan olevan niin jalo. Taipumuksen ja tekojen erottelu iskulauseen ”rakasta syntistä, vihaa syntiä” alla johtaa törkeisiin esimerkkeihin, joissa seksuaalivähemmistöt rinnastetaan esimerkiksi pedofiileihin tai kleptomaaneihin. Somen äärellä olo on toisinaan epätoivoinen: miten kristityiksi itseään kutsuvat voivat puhua toisista ihmisistä niin rumasti ja miksi kirkon johto on voimaton tämän vihan edessä? Luen yhä uudestaan piispainkokouksen selonteon vaikuttavinta lausetta: ”Omantunnon vapaus merkitsee myös sitä, että kunnioitamme toinen toistemme elämänvalintoja, silloinkin kun itse emme niitä ymmärrä.” Onko se vain kaunista sananhelinää?
Äänekkäät, satuttavat kommentit peittävät alleen sen faktan, että maailman lisäksi myös kirkko on jo muuttunut. Suurin osa sekä kirkon jäsenistä että papeista haluaa, että kirkko kohtelee kaikkia jäseniään samalla tavalla. Tuoreen kysylytutkimuksen perusteella ehdoton enemmistö papeista ei enää pidä syntinä homoseksuaalista käyttytymistä ja ajattelee, että homoseksuaalisuus ymmärretään Raamatussa eri tavalla kuin 2000-luvun Suomessa. Peräti 69% papeista haluaisi siunata myös samaa sukupuolta olevien parien suhteet. Kirkolliskokous ja piispat pitävät yhä kiinni vähemmistön kannasta, mutta muutospaine on kova. Yhä useampi pappi vihkii jo nyt kaikkia pareja, ja Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden tekemä päätöksen
mukaan siinä ei ole mitään moitittavaa. Kirkon viralliset linjaukset ovat jo erkaantuneet arkitodellisuudesta, jossa samaa sukupuolta olevat parit voivat mennä kirkossa naimisiin. ”Oma arvioni on, että ennen pitkää myös meillä samaa sukupuolta olevien vihkiminen tulee mahdolliseksi”, lausuu arkkipiispa ja tarkoittaa, että ajan myötä näin tehdään luvan kanssa; ei vain tuomioistuinten vaan myös kirkon oman päätöksenteon tuottaman virallisen linjauksen turvin. On realismia myöntää muutoksen voima. Realismia on myös luottaa siihen, että kirkko kestää muutoksen, niin kuin se on kestänyt monet muutokset ja uudistukset historiansa aikana.
Mukautumisesta uudistumiseen
Kirkko ja ympäröivä yhteiskunta ovat aina kulkeneet tietyssä määrin käsikynkässä, molemmat vaikuttaen toisiinsa. Viime vuosisadan Suomestakin löytyy monta esimerkkiä, jossa yhteiskunnassa tapahtuvaa muutosta on aluksi vastustettu Raamattuun vedoten, mutta siihen on jouduttu sopeutumaan, ja lopulta siitä on tullut kirkossakin valtakulttuuria. Naisten emansipaatio oli aikananan tuomittavaa ja eronneiden vihkiminen täysin mahdoton ajatus. Monien mielestä myös pappisviran avaaminen naisille merkitsi oli lopun aikojen merkki. Kysymys seksuaalivähemmistöjen oikeuksista onkin kokoluokaltaan verrattavissa aiempien vuosikymmenten kiistaan naisten pappeudesta. Niitä vastustetaan hyvin samanlaisilla argumenteilla; yksittäisiin raamatunjakeisiin, traditioon (näin on aina ollut) ja ekumeenisiin suhteisiin vedoten. Molemmissa kiistoissa jotkut ajattelivat, että kirkko seisoo tai kaatuu tämän päätöksen myötä. Naispappeuden hyväksynyt kirkkomme on kuitenkin yhä pystyssä. Myös kaikkien muiden pohjoismaiden kirkot, jotka jo ovat hyväksyneet samaa sukupuolta olevien parisuhteet, voivat edelleen hyvin, ja nämä maat ovat muutenkin kaikilla mittareilla maailman onnellisimpia yhteiskuntia.
Muutosta kritisoivat kohdistavatkin usein kritiikkinsä mukautumiseen. He siteeraavat Paavalin sanoja: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon” (Room. 12:2). Tämä raamatunkohta kannustaa heitä vastustamaan asioita ja suhtautumaan torjuvasti siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Usein kuitenkin unohtuu, miten Paavalin lause jatkuu: ”…vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne”. Sekä Paavali että Jeesus kehottavat meitä uudistumiseen ja mielenmuutokseen, jotta kykenisimme erottamaan, mikä on Jumalan tahto tänä päivänä, tässä kontekstissa, näiden ihmisten keskellä. Paavali kehottaa meitä proaktiivisuuteen, ei reaktiivisuuteen. Muutosta ajavat toimivat uskollisina Raamatulle ja sieltä kumpuaville teologisille periaatteilleen, eivät minkään muotivirtauksen mukana.
Tulevaisuuden kirkko
Muutos on jo tapahtunut, vaikka kirkko ei olekaan sitä virallisissa linjauksissaan kyennyt tunnustamaan. Vielä toistaiseksi kirkkoa johtaa sukupolvi, joka on kasvuvuosinaan oppinut, että homoseksuaalisuus on rikollista ja iljettävää. Heidän ja nykyisten parikymppisten välillä on tämän aihepiirin kohdalla valtava sukupolviero. Nuori sukupolvi kasvaa maailmassa, jossa on täysin normaalia, että rakkauden kohde voi olla yhtä hyvin samaa kuin eri sukupuolta. Kun heille yrittää selittää, mitä jotkut kristityt sanovat samaa sukupuolta olevien suhteista, heidän hämmästyksensä on vilpitöntä ja aitoa: ”Mitä väärää on rakkaudessa?”
Myös tämä sukupolvi lukee Raamattua, mutta he lukevat sitä erilaisten silmälasien läpi. Olisi kohtuutonta leimata kokonainen sukupolvi epäraamatulliseksi ja uskosta luopuneeksi vain siksi, että heidän tulkintansa eroaa aiempien sukupolvien tulkinnasta. Tulevaisuuden kirkko on tämän sukupolven varassa. Tulevaisuuden kirkko on kirkko, jossa syrjinnälle seksuaalisen suuntautumisen perusteella ei ole minkäänlaista sijaa.
