Porvoon piispa Björn Vikströmin loppuvuodesta 2016, hyvissä ajoin ennen arkkipiispan vaalia, ilmestynyt Monta rakkautta. Seksuaalisuuden, parisuhteen ja avioliiton teologia on erinomainen kirja, ja niin hankala arvostella.
Hankala siksi, että saimme samaan aikaan omassa elämässämme elää todeksi kirkon sisällä vallitsevat kannat ja suhtautumistavat ja niistä nousevat työntekijöiden teot ja tekemättä jättämiset. Kaikki tämä koskien meidän kahden täysivaltaisen kirkon jäsenen keskinäistä rakkautta ja halua ilmaista sitoutumista toisiimme ja loppuikämme kestävään avioliittoon. Toiveena oli solmia avioliitto seurakunnan läsnä ollessa ja Jumalan kasvojen edessä – pyytää että seurakunta siunaisi – ja Jumala.
Erinomainen kirja on siksi, että Vikström sanoittaa toisistaan poikkeavat kannat ja mielipiteet etsien huolellisesti niille kaikille teologiset perustelut. Samalla hän ottaa kantaa siihen, miten mikäkin tulkinta vaikuttaisi ihmisten oikeudenmukaiseen kohteluun. Kirja toimii hyvin käsikirjana, kun maallikot, joita aihepiiri henkilökohtaisesti koskettaa, pohtivat kristittyinä ja kirkon jäseninä omaa oikeutustaan kirkolliseen vihkimiseen. Tai ylipäänsä siihen onko meilläkin oikeus päästä seurakunnan, siis sukulaisten ja ystävien, kanssa kirkkoon Jumalan kasvojen eteen.
Vaikka Vikström on kertonut pitäneensä vaikeimpana seksuaalisuuden teologiasta kirjoittamista, etenkin homoseksuaalisuuden teemaa, hän osoittaa erinomaista kykyä nähdä asioiden merkityksiä myös niiden kannalta, joiden oikeuksista kirkko nyt keskustelee. Hän kirjoittaa:
Avioliittoon vihkiminen ja avioliiton siunaaminen tarjoavat ihmisille mahdollisuuden kytkeä elämänsä kirkon välittämään suureen kertomukseen Jumalasta ja hänen pelastavasta toiminnastaan maailmassa. Avioliitto kytkee aviopuolison myös sukujen ja yhteiskunnan yhteiseen historiaan. Samalla aktualisoituvat avioliiton solmimiseen perinteisesti liitetyt toiveet ja unelmat. Jumalan kasvojen edessä aviopuolisot osoittavat itselleen ja toisilleen, että he haluavat panostaa toisiinsa ja yhteiseen tulevaisuuteen ja että tämä on juhlimisen arvoinen valinta. Vihkimiseen ja hääjuhlaan leimansa antava iloisuus ja kiitollisuus osoittavat hienolla tavalla avioliiton merkitystä Jumalan hyvänä lahjana ihmisille. Se, joka tuntee olevansa suljettu tämän ulkopuolelle, tuntee olevansa vailla yhdenvertaisia mahdollisuuksia kokea historiallista jatkuvuutta ja yhteenkuuluvuutta.
Vikström sanoitti varmaankin tuossa myös sukulaistemme ajatuksia seisoessamme mökkipaikkakuntamme kirkon ovien ulkopuolella, ja meidät, satoja vuosia Suomen luterilaista kirkkoa palvelleiden pappis- ja opettajassukujen keski-ikäiset jäsenet vihittiin avioliittoon kirkon portailla. Meidän Aiska ja meidän Tinttikö eivät saa tulla Jumalan kasvojen eteen kiittämään rakkauden ja puolison löytymisestä loppuelämän kumppaniksi, tai rukoilemaan päätökselleen hyvän Jumalan siunausta?
Tätä kirkollisen toimijuuden suuntaa Vikström ei kirjassaan sanoita: sydämettömyyttä, ulossulkemista, oikeassa olemisen eetosta, ylimielisyyttä ja jopa julmuutta, jota sitäkin olemme oman naimisiin menomme myötä saaneet kirkossamme ja sen työntekijöissä kohdata. Sydämettömyys ei toki kuulukaan teologiseen tai eettiseen keskusteluun, saati luterilaiseen oppiin.
Silti kotiseurakunnassamme meidät jätettiin vahingossa kuuluttamatta eikä mökkiseutumme piispa halunnut päästää meitä kirkkoon, tekipä vielä meidät vihkineestä papistakin kantelun toiseen tuomiokapituliin.
Vikströmin kirjasta löytyy tätä julmuutta kiertävä käytännöllinen, itsensä Lutherin neuvoma ratkaisu tilanteeseen, jossa meiltä ”liian syntisiltä” on kielletty pääsy kirkkoon, edes ”puolesta ja kanssa” esirukoiltaviksi. Lutherille avioliitto on yhteiskunnallinen sitoumus, jonka Jumala siunaa – siksi vihkimisen jälkeen on alkukirkon ajoilta asti käyty kirkossa rukoilemassa solmitulle liitolle siunausta:
Maassa maan tavalla, sanoo sananlasku. Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin, ei ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä. Jokainen kaupunki ja maa noudattakoon omia käytäntöjään ja totuttuja tapoja. Jotkut vievät morsiamen kirkkoon kahdesti illalla ja aamulla, toiset vain kerran. Jossakin morsiuspari kuulutetaan avioliittoon saarnastuolista pari kolme viikkoa etukäteen luetulla kuulutuksella. Antaa ruhtinaan ja raadin järjestää semmoiset asiat, kuten haluavat, minulle ne eivät kuulu. Mutta jos meitä pyydetään siunaamaan morsiuspari, rukoilemaan sen puolesta, tai vaikka vihkimäänkin se, kirkon edessä tai kirkossa, on velvollisuutemme tehdä, mitä pyydetään.
Meidät vihki kirkon portailla, Jumalan kasvojen edessä kristilliseen avioliittoon Tintin vanha kummisetä suuren ystävä- ja sukulaisseurakunnan läsnä ollessa. Tämän jälkeen pyysimme seurakunnan kanssamme kirkkoon kiittämään ja ylistämään rakastavaa ja armollista Jumalaa hänen meille suomastaan hyvästä lahjasta. Viikkomessussa alttarilla ja kirkkomuusikoina palvelivat läheiset ystävä- ja sukulaispapit ja -kanttorit. Toki rukoilimme samalla Suomen evankelisluterilaisen kirkon kanssa ja kyseisen hiippakunnan piispan puolesta.
Kirkkoamme rakastavina jäseninä meitä pöyristyttää, että useat piispat haluavat mieluummin varjella ”kirkon puhdasta avioliitto-oppia” kuin päästää kirkkoon yli 160 vapaaehtoisesti sisälle pyrkivää juhlavierasta kuulemaan evankeliumia kaikkia ihmisiä rakastavasta Jumalasta.

Monta rakkautta -teoksen kansi.
Suuri löytö kirkon ristiriitaisia kannanottoja ihmettelevälle maallikolle Vikströmin kirjassa on sekin, että teologiaa voi tulkita ja harjoittaa kahdella tavalla: dogmaattisesti (fundamentaalisesti), eli opin ja lain kannalta, tai pastoraalisesti, Kristuksen rakkauden kautta, ja sen kautta mitä tämä ihmisille merkitsee. Näin kirkossa toimitaan monien muidenkin asioiden kohdalla, ja toisinaan nämä risteytyvät ja sulautuvat.
Vikströmin kirjassa ei jää epäselväksi, kumpi on hänen mielestään oikea tapa. Hän ei kuitenkaan kärjistä, vaan pyrkii ymmärtämään molempia näkökulmia ja saamaan ne dialogiin keskenään:
Luterilaisen teologian mukaan yhteiskunnallisia lakeja on tarkasteltava rakkauden, luonnollisen lain ja kultaisen säännön näkökulmasta.
Homoseksuaalisuus oli Raamatun ajassa myös toisenlainen asia kuin nykyään: kyse oli enemmänkin vallankäytöstä kuin kahden tasavertaisen ihmisen liitosta. Jos ajattelee nuoren orjan ja vapaan miehen välistä suhdetta, se on muuta kuin nyt toisiaan rakastavat aikuiset.
Raamatun ymmärrys monesta muustakaan asiasta ei ole sellaisenaan sovellettavissa nykypäivään, tällaisia ovat vaikkapa moniavioisuus, eronneiden vihkiminen ja naispappeus. Paavalilla ja Lutherilla on ollut näistä omat kulttuuriin sidoksissa olleet käsityksensä, jotka käytäntöjen ja ajan muutoksen myötä ovat menettäneet merkitystään.
Kirkossa nyt käytävässä keskustelussa on kyse vallankäytöstä. Siis siitä, kuka sanelee toisten (lue seurakuntalaisten) puolesta, mikä tai minkälainen seksuaalisuus on normaalia, hyväksyttävää, omasta mielestä oikeaa tai peräti ”Jumalan mielestä syntiä”.
Minkälaisen elämän kirkon jäsen voi ylipäätään viedä Jumalan kasvojen eteen? Etteivät vain jotkut olisi niin suuria syntisiä, ettei heidän sovi päästä kirkkoon ollenkaan?
Tästä luterilaisuudesta poikkeavasta tulkinnasta Vikström varoittaa kirjassaan monta kertaa. Tosin tietenkin kauniimmin, argumentoiden omateologiset tulkinnat vääriksi. Samalla hän koko ajan muistuttaa, ettei ole Luther-tutkija, vaan tekstien tulkintaan perehtynyt systemaattinen teologi. Hänen lähtökohtanaan on, että kristillinen sanoma on pysynyt ja pysyy elävänä vain jatkuvan tulkinnan, soveltamisen ja uudelleen muotoilemisen kautta.
Avioliitto ei siis ole kirkon avioliitto, vaan paremminkin maallinen asia. Perustaltaan avioliitto on kahden täysivaltaisen, tasa-arvoisen ihmisen välinen eikä seksuaalisella suuntauksella ole varsinaisesti mitään tekemistä asian kanssa. Ei edes sillä, onko ihminen (enää) kykenevä lisääntymään. Avioliittokäsitys sen sijaan on kulttuurisidonnainen ja kiistoille ja muutoksille altis, ja kirkon avioliittokäsitys on kriisissä.
Elämme merkillisiä aikoja: maallikoiden, seurakuntalaisten ja yksittäisten työntekijöiden on tehtävä rohkeita ratkaisuja, kun kirkko yhteisönä ei niihin pysty. Valtakunnallisen lain noudattamisesta seuraa kanteluita, kirkon sisäisiä rangaistuksia ja oikeusjuttuja. Missä on kirkon uskottavuus?
Kirjassa puhutaan paljon muustakin kuin avioliittoon vihkimisestä, mutta kirkon tämänhetkisessä keskustelutilanteessa teema nousee voimakkaimmin esille. Jos jotakin kritisoitavaa maallikko haluaa etsiä, niin kirjassa on oppikirjamaista toistoa: ensin käsitellään rakkauden teologiaa, sitten seksuaalisuuden teologiaa, parisuhteen teologiaa ja lopuksi avioliiton teologiaa. Monilta osin nämä ovat päällekkäisiä ja siten samoja lähteitä ja ajatuksia toistavia.

Luther itse teki radikaalin teon mennessään naimisiin luostarista karanneen nunnan, Katharina von Boran kanssa.
Toisaalta kirjan rakenne vihjaa, että osia voi lukea myös yhden kerrallaan, paneutuen aihepiireihin erikseen. Näin kirjasta tulee myös todella kattava kokonaisuus. Vikström on tehnyt suuren työn, kirja on perusteellinen, loogisesti argumentoitu ja auki kirjoitettu.
Vikström ei peittele johtopäätöksiään eikä sitä, miten hänen mielestään johtopäätösten jälkeen tulisi toimia:
Joko homoseksuaalit ovat yhdenvertaisia muiden kirkon jäsenten kanssa ja täten oikeutetut, eivät vain avioliiton antamiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin, vaan myös kirkolliseen vihkimiseen, tai sitten heitä kohdellaan edelleen normista poikkeavana ryhmänä, joiden perheet ja uskolliset rakkaussuhteet eivät ole yhtä todellisia ylistyksen ja kiitoksen aiheita kuin heteroparien.
Parisuhteen ja rakkauden teologian mukaan ihmisen kaipaus toisen ihmisen luo ja yhteyteen on otettava vakavasti – rakkaus on kristinuskon ominta ja keskeisintä ydintä, myös ihmisten välinen rakkaus.
Avioliittoon vihkimistä koskevissa loppupohdinnoissa Vikströmille mieluisin ehdotus on vihkimisoikeudesta luopuminen ja vihkimisen sijasta siunauksen tarjoaminen kaikille avio- ja avopareille, jotka sitä haluavat.
Kirjan ilmestymisen jälkeen on Eila Helanderin tekemän selvityksen myötä tullut esille kompromissiehdotus, jossa syntyisi ainakin siirtymäajaksi kaksi erilaista toimintalinjaa. Vikström onkin päätynyt vaatimaan, että asia on käsiteltävä ja siihen on otettava kantaa. Pastoraalisen rakkauden ja valtakunnallisen lain mukainen toiminta ei saa jäädä yksittäisten työntekijöiden itse tulkittavaksi ja näiden rohkeudesta riippuvaiseksi.

Porvoon piispa Björn Vikström. Kuva: Borgå stift.
On uskallettava kohdata mielipide-erot ja keskustellen löydettävä kompromissiratkaisut, joiden kanssa kaikki voivat elää ja joiden avulla kaikkien oikeudet – niin samaa sukupuolta olevien parien oikeus tulla vihityiksi kuin pappien oikeus olla vihkimättä oman käsityksensä vastaisesti- toteutuvat. Siten rakennetaan kirkon ykseyttä ja tasa-arvoista ja yhdenvertaista kirkkoa – ei vaikenemalla vaikeista asioista.
Vikströmille tämä tarkoittaa teologian uudistamista, kirkon elämistä ajassa ja ihmisten elämän mukana:
Kirkon oppi on muuttumaton, kun opilla tarkoitetaan sanomaa Jumalan armosta ja pelastuksesta Kristuksen tähden. Sen sijaan tapojen, joilla tätä sanomaa ilmaistaan ja eletään todeksi, tulee vaihdella ihmisten ja heidän todellisten tarpeidensa mukaan.
Luterilaisen kirkon avioliittoteologiset kannanottonsa Vikström kiteyttää luvussa ”Avioliitto uskon ja rakkauden palveluksessa”. Tämän soisi kaikkien, myös teologien lukevan huolella:
Avioliitto on olemassa ihmistä varten, ei ihminen avioliittoa varten. Vaikka avioliitto ymmärretään Jumalan luomisjärjestykseen kuuluvaksi, sitä on silti muokattava niin, että se tänäkin päivänä palvelee ihmistä, perhettä ja yhteiskuntaa parhaalla mahdollisella tavalla. Avioliitto kuuluu lain alueelle, eli se liittyy ihmisen tehtävään ottaa vastaan elämä Jumalan hyvänä lahjana ja varjella sitä mahdollisimman hyvin. Avioliitto ei ole kristinuskon tai kristillisen kirkon luomus vaan osa Jumalan antamaa elämää, josta saamme kiittää ja iloita. Jos haluamme etsiä kristillisen avioliiton ja kirkollisen vihkimisen erityispiirteitä, ne löytyvät juuri Jumalalle kohdistuneesta kiitollisuudesta, valmiudesta hänen avullaan rakastaa ja palvella kanssaihmisiä sekä luottamuksesta Jumalan varjelukseen. Avioliitossa voimme kokea puolisomme Jumalan ihmeellisenä lahjana ja päivittäin turvautua anteeksiantamisen mahdollisuuteen. Näillä tavoilla avioliitto voi auttaa meitä ymmärtämään jotain Jumalan armon tutkimattomasta rikkaudesta.
Monta rakkautta –kirjan kirjoittaminen on rohkea teko sekä henkilökohtaisesti että kirkon kannalta. Vikström on viisas ja ahkera mies, hän kirjoittaa hyvin ja ajattelee älykkäästi – eikä päästä itseään eikä lukijoitaan helpolla. Voi suorastaan ihmetellä, miten systemaattinen teologi on ehtinyt sekä tutkia että kirjoittaa tällaisen kirjan piispan päivätyönsä ohella.
Onko tämä siis arkkipiispan vaalikirja, joka tosin julkaistiin jo hyvissä ajoin? Jos Suomessa olisi arkkipiispa, joka pystyisi tarkastelemaan samalla kiihkottomalla analyyttisyydellä, itseään säästämättä, herkästi ja rohkeasti myös kaikkia muita vaikeita teemoja, kirkollamme ei olisi hätää. Vikström osoittaa myös erinomaista kykyä pohtia Suomen kirkon harjoittamaa teologiaa vähintään kahdella valtakielellä.
Samaa sukupuolta olevien oikeus kristilliseen avioliittoon on kipeä ja herkkä asia monelle kirkon työntekijälle ja vielä useammalle seurakuntalaiselle, joka pitää luterilaista kirkkoa äitinään. Laajemmin ajateltuna se on herkkä ja kipeä asia näiden ihmisten kenties hyvinkin lujasti kirkon työhön sitoutuneille suvuille ja ystäville, kaikille meille, joita rakkaus koskettaa. Muiden ja oman kipeän käsittelemiseen tarvitaan poikkeuksellista viisautta ja rohkeutta, mutta myös nöyryyttä. Näitä ominaisuuksia Vikström on kirjassaan osoittanut omaavansa.
Omilla mielipiteillään oikeassa olemaan pyrkivä, sisäisesti hajanaiselta vaikuttava Suomen evankelisluterilainen kirkko, sen eri tavoin itseään kirkkoruhtinaiksi korottavat piispat, ja me kaikki kirkon tavalliset jäsenet tarvitsemme hyvän johtajan. Sellaisen arkkipiispan, jolla edeltäjänsä tavoin on sekä kanttia että nöyryyttä.

Kummisetä vihki kirjoittajat kristilliseen avioliittoon elokuussa 2017. Kuva: Vesa Hallikainen.
Aino-Maija ja Outi Elonheimo
uskontotieteilijä ja lääkäri, espoolainen aviopari
Arvioitu teos: Björn Vikström: Monta rakkautta. Seksuaalisuuden, parisuhteen ja avioliiton teologia. Kirjapaja 2016, 284 s.