Sodan liekkejä. Kuva: MRP Matila Röhr Productions/Taska Film.

1944 – sovinnon elokuva

Kesä 1944, jolloin niin paljon muuttui Virossa. Sodan aikana oli virolaisia miehiä niin Neuvostoliiton kuin Saksankin joukoissa.

Neuvostoliitto oli miehittänyt Viron vuonna 1939 ja vuonna 1918 itsenäistyneestä maasta tuli neuvostotasavalta. Natsi-Saksa miehitti maan 1941. Toisen maailmansodan aikana 55 000 miestä värvättiin puna-armeijaan, vähintään 72 000 pakkovärvättiin Saksan Waffen-SS:n joukkoihin.

Kun Neuvostoliitto oli murtanut saksalaisten puolustuslinjan Narvassa, syntyi omituinen tilanne: virolaiset joutuivat taistelemaan omiaan vastaan. Mitä enemmän saksalaiset vetäytyivät, sitä pelottavammalta alkoi tulevaisuus tuntua. Uusi/vanha voittaja ei taatusti tervehtisi ilolla Saksan puolelle menneitä virolaisia. Jos Saksa voittaisi, tilinteon hetki alkaisi myös niille, jotka olivat antaneet ilmi naapureitaan neuvostoliittolaisille. Työleirit odottivat molemmissa maissa.

Taistelut Narvan Sinisillä vuorilla koskivat välillisesti myös suomalaisia. Jos Narvassa ei olisi ollut niin tehokasta vastarintaa, olisivat neuvostojoukot saattaneet piankin suunnata meren yli Tallinnasta Suomeen.

Elmo Nüganen on ohjannut ehjän filmin 1944, joka näyttää ristiriidat, sodan rankkuuden ja ongelmat, joiden yli eloonjääneiden pitäisi päästä – sitten joskus. Se ei kuitenkaan saarnaa tai lastaa elokuvaa tukehduksiin asti. Yksityisten kohtaloiden kautta aukeaa ihan tarpeeksi muisteltavaa ja selviteltävää.

Puna-armeija saapuu Tallinnaan. Kuva: MRP Matila Röhr Productions/Taska Film.

Puna-armeija saapuu Tallinnaan. Kuva: MRP Matila Röhr Productions/Taska Film.

1944 on mainion selkeä sotaelokuva. Nuorille katsojille se näyttää hyvin, millaista sota on tai oli ja kuinka pienestä voi olla kiinni oma tai kaverin henkiin jääminen.

Virossa tämä vaietusta historiasta kertova elokuva valittiin vuoden 2015 parhaaksi, ja se on herättänyt keskustelua myös Venäjällä.

Elokuva nostaa esiin vaikean kysymyksen, joka niin mielellään sivuutetaan: mikä on yksityisen ihmisen vastuu ja tilivelvollisuus silloin, kun sattuu valitsemaan henkiin jäädäkseen väärin. Sen, mikä on kulloinkin väärä ratkaisu, näkee usein vasta jälkeen päin.

– Oikean ja väärän valinnan ero oli veteen piirretty viiva, kun henkiinjääminen oli tärkeintä, sanoo elokuvan tuottaja Ilkka Mattila.

Ratkaisivatko ne väärin, jotka luottivat Saksaan ja lähtivät vetäytyvien joukkojen mukana pois kotimaastaan? Vai ne, jotka luottivat valon tulevan idästä? Entä miksi jotkut ryhtyivät ilmiantajiksi?

Elokuvassa on muutama kohtaus, jossa yhden ihmisen moraalinen lujuus punnitaan vaikka oman tuhoutumisen hinnalla. Vastuu ei katoa kokonaan edes hirmuvallan alaisena äärimmäisissä oloissa.

Elokuvan jälkeen ei voi olla ajattelematta, millainen voimien ponnistus on ollut aikoinaan kestää vuosikymmenten miehitys ilman mahdollisuutta käydä julkista keskustelua aiheesta.

Sodassa kaatui, tapettiin tai kyydittiin Siperiaan noin 81 000 virolaista. Länteen pakeni yli 100 000. Virolaisista menetettiin sodan aikana neljännes, noin 300 000 virolaista. Heitä korvaamaan tuotiin venäläisiä, jotka ovat edelleen Viron suurin vähemmistö. Senkin todellisuuden kanssa on elettävä.

Kun Viro itsenäistyi uudelleen 20.8.1991, alkoi taas uusi vaihe ja uusi vapaus.

Ei ole vaikea arvata, että 1944 ei ole viimeinen neuvostoaikaa kuvaava elokuva. Vaietulla historialla kun on tapana jäytää taustalla ja tulla näkyviin, kun voimia ja väljyyttä asioiden käsittelyyn on.

– Me uskomme, että nyt on aika ymmärtää, antaa anteeksi ja muistaa heidät kaikki. Tämä on sovinnonteon elokuva, sanoo sen ohjaaja Elmo Nüganen.

Tässä pyrkimyksessä 1944 on hyvin onnistunut.

Arvioitu elokuva:
1944. Ohjaus: Elmo Nüganen. Käsikirjoitus: Leo Kunnas.
Artikkelikuvassa on sodan liekkejä elokuvasta 1944. Kuva: MRP Matila Röhr Productions/Taska Film.


Avatar photo

Kirjoittaja

Kirjoittaja on toimittaja, jota inspiroivat kirjojen lukemattomat maailmat, drag queenit, kissat, maatyöt ja ystävät. Ihmisessä kiehtoo eniten hänen määritelmiin taipumaton salaisuutensa.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.